3.3.2017
Sotaministeri Niinistö kasvattaa Suomen armeijan sodanajan vahvuutta. Se edellyttää myös varusmiesten heittämistä tarvittaessa tuleen riittävän koulutuksen saatuaan. Samoin kerätään valmiusjoukkoja muutaman tunnin varoitusajalla torjumaan äkillistä maahan tunkeutumista. Tuntuu hurjalta ajatukselta. Olemme pitäneet rauhantilaa saavutettuna etuna. Totta se kuitenkin on, että välittömän valmiuden joukkoja aletaan kouluttaa jo tänä vuonna. Täytyyhän näin menetellä, jos on kerta pakko. Puolustusvoimat tavoittelee sitä, että kantahenkilökunnan ja erilaisten varusmiesosastojen avulla kyettäisiin kohottamaan valmiutta nopeasti ja suojaamaan liikekannallepanoa.
Lainsäädännöllisesti este nuorten varusmiesten käyttöön sotatilanteissa poistui oikeuskanslerin päätöksellä tai lausunnolla, että varusmiesten käyttäminen ”tositoimiin” on mahdollista. Lisäksi varusmiehiltä kerätään palveluksen jälkeen sitoumuksia tulla kertausharjoituksiin tarvittaessa nopeastikin. Koko muutosta voisi sanoa kyllä käänteentekeväksi mullistukseksi Suomen sodanjälkeisessä historiassa. Kansakunta on valmis panemaan taisteluun parikymppisiä nuorukaisia ja mahdollisesti menettämään henkensä. Niin kuin sodassa valitettavasti usein käy. Pystyykö tuon ikäinen ihminen käsittämään, mistä ihan oikeasti on kysymys?
Sodan käyneet ja sodan jälkeiset sukupolvet ovat väistymässä. Konkreettista historian siltaa tämän hetken varusmiesikäluokkiin ei ole. Tuskin ovat kuulleet kovinkaan paljon edes juttuja sodasta ja sankarikuolemista. Kenraalien suusta kerrottu totuus sodasta nuorukaisillemme tekisi varmaan hyvää. Siis ennen kuin kirjoittaa nimensä minkäänlaiseen sitoumukseen. Totuudella en tarkoita pelottelua, vaan asiallista tietoa ja sen todellisuuden varmistamista, että asianomainen ymmärtää, mihin ryhtyy. Isänmaata on puolustettava diplomatialla niin pitkään kuin se on mahdollista ja vasta sitten on aseitten vuoro. Tämä ei ole arvojeni vastaista. Moni nuori on altistunut sotapelikulttuuriin, jossa taistelut ja hyökkäykset voi käydä uudestaan niin moneen kertaan kuin haluaa. Todellisessa taistelussa sota on haavoja, ruhjeita, irronneita raajoja, lasten hentoja verisiä ruumiita. Kauhua ja kuolemaa. Uusintoja ei ole, vaan elämä katkeaa kerrasta, jos on katketakseen. Ymmärretäänkö tämä? Tai onko parempi, ettei ymmärräkään.
Armeijan viestintä on viekasta. Kun väkeä rekrytoidaan, silloin kaikkia houkuttelukeinot ovat sallittuja. Pakistaniin rauhanturvaajia houkutellaan seuraavasti:” Erityisesti maassa kohtaavien Karakoram- ja Himalaja-vuoristojen jylhien maisemien keskellä palveleminen on ikimuistoinen kokemus. Pohjoisella alueella, Gilgitissä ja Skardussa, palvelevat suomalaiset rauhanturvaajat pääsivät nauttimaan näistä maisemista aitiopaikalta. Gilgitin kenttäseman Area Recceillä pääsee näkemään mm. Nanga Parbatin ja Skardussa jo kenttäasema sijaitsee vuorten keskellä laaksossa 2300 metrin korkeudessa”. Tosi asiassa Pakistanissa palvelevilla suomalaisillakin sotilailla työ on yksitoikkoista partiointia eikä turismia. Jokainen voi oman halunsa mukaan lähteä, suosittelisin kuitenkin oman elämän riskiarviointia ennen vuoristoon ”lomamatkalle” lähtöä.
Puolustusvoimat kertoo, että jo varusmiesajalta tuttujen reserviläisten rekrytointi ei ole ollut vaikea edes Afrikkaan, Tsadiin. Taistelut operaatioalueella jatkuvat yhä kiivaina, kertoo eversti. Sota tai luonteen sotaisuus taitaa olla osa ihmisen perimää.
Esa Kanerva
