17.3.2017
Meillä itse kullakin on kokemuksellinen käsitys kivun tuntemisesta. Arkikielessä kipu ymmärretään yleensä fyysisenä aistimuksena, aivojemme välittämänä epämiellyttävänä olotilana. Fyysisen kivun kokemisesta voisi kirjoittaa kirjan. Jokainen kokee sen erilailla. Päätä jomottaa, mahaa polttaa, käsi on kuin tulessa, kipu sykkii hampaassa ja kuvauksia voisi jatkaa loputtomiin. Lääkäreitten diagnostiikkaan liittyy kivun laadusta kyseleminen, koska eri elimissä tai ruumiin osissa kipu oireilee saman syyn johdosta kohtuullisen usein samalla tavalla. Kun raajasta katkeaa luu, kipu on tuskaista ja polttavaa särkyä, joka ei hellitä. Mahakivussa ratkaisee paikka, mihin kipu kohdistuu tai onko se kohtauksittaista tai jatkuvaa.
Kipu saa alkunsa fyysisestä, kemiallisista tai lämpötilaärsykkeistä, jotka ylittävät henkilökohtaisen sietorajan. Kivun syynä on usein jokin elimellinen sairaus, vamma tai vaurio. Lähes kaikissa kehon kudoksissa on hermopäätteitä, jotka vaurion sattuessa alkavat lähettää viestiä kivusta. Kipuviestit välittyvät ääreiskipuhermoissa selkäytimeen ja sieltä edelleen kipuratoja pitkin aivoihin. Jokaisella on erilainen kipukynnys ja ihmiset käsittelevät kipua eri tavalla. Fyysisen kivun kokemisella on siis ihan järkevä tarkoitus. Se on varoitusmerkki jostakin. Sormen osuessa kuumaa lieteen, refleksinomaisesti vedämme sormemme liedeltä pois ja vasta sitten ymmärrämme tapahtuneen. Kun esimerkiksi sisäelimissämme tapahtuu vaurioita, ihmisen on tärkeätä tietää se, että nyt kaikki ei ole kunnossa.
Jotta ihmisen elämä ei olisi liian helppoa, kärsimme usein henkistä kipua, tuskaa. Sitä voivat meille aiheuttaa monet asiat. Elämä on monin tavoin luopumista. Näissä tilanteissa tunnemme raastavaa henkistä kipuilua, joka ilmenee ihmisessä monin eri ilmiöin. Suru on ehkä tavallisimpia henkistä tuskaa tuottava tapahtuma. Joudumme luopumaan läheisistämme, joskus kuoleman kautta. Koemme myös eron aiheuttamaa ahdistusta. Lapset lähtevät pesästä aikuistuessaan ja vanhemmat kokevat ns. tyhjän pesän oireyhtymän. Voimme menettää terveytemme tai toimintakykymme. Joku menettää koko omaisuutensa jonkun riskin realisoituessa. Murehdimme omasta vanhenemisestamme, vaikka emme sille mitään voi. Kuolemakin voidaan ymmärtää hyvin pelottavana ja tuskaa tuottavana asiana. Oirehdimme näitä tapahtumia henkisesti eri tavoin. Tällaisia reaktioita ovat ahdistuneisuus, hätä, pelko, masennus ja psyykkinen sekä henkisen kuormittuneisuuden tunne.
Usein lääkäreillekin on hämmentävää ja vaikeuttaa taudinmääräitystä se seikka, että olemme äärimmäisen taitavia muuntamaan henkisen kivun fyysiseksi oireiluksi. Henkisessä kivussa on ainakin aikaisemmin ollut jotakin hävettävää. Mieluummin kerron selän olevan kipeä kuin alkaisin kertoa ongelmista työpaikalla. Toisaalta lääkärille on helpompaa työntää potilaalle kipilääkeresepti kuin alkaa penkoa asioitten todellisia syitä. Henkinen kipu ei kuitenkaan parane Buranalla ja usein lähtee kierros lääkäriltä toiselle apua hakemaan. Seurauksena on kivun kroonistuminen siten, että ihminen itsekin luulee selän olevan kivun ja näyttelee sairaan roolin täysin uskottavasti.
Ihmisellä voi olla elämänsä aikana hengellisiä kriisejä. Yleensäkin nämä liityvät läheisen menetykseen tai johonkin ihmisen elämän tasapainoa heilauttavaan tapahtumaan. Syntyy stressireakstio. Aletaan pohtia omaa olemassaoloaan ja sen tarkoitusta. Vaikea sairastuminen tai mielen järkkyminen potkaisevat liikkeelle voimakkaan ajatteluprosessin, jossa haetaan ratkaisua elämän ja kuoleman kysymyksiin. Henkilö voi uida hengellisissä kivuissaan todella syvissä vesissä ja kokee samalla suurta fyysistä tuskaa. Jopa samanlaista oireilua kuin narkomaani vieroitustuskissaan.
Ihmisen kannalta lohdullista ja toivoa herättävää tässä on se, että fyysisten kipujen hoito alkaa olla nykymaailmassa koko lailla lääketieteellisesti hallinnassa. Toisin on kuitenkin nykymaailman tehokkuusajattelussa henkisten kipujen selvittely. Niiden hoito laimin lyödään. Lääkäreitten vastaanottoajat puristetaan 20 minuuttiin. Eihän siinä ajassa ehdi kuin tervehtiä ja sanoa näkemiin. Tai niin kuin eräs tohtori totesi, että jos potilas ehtii istua, peli on menetetty. Jotakin taytys tehrä, sanoi Koiviston Manu!
Suomen evankelisluterilainen kirkko on hyvin läsnä ihmisen niin halutessa. Papit ottavat vastaan seurakunnissa ja voit käydä hengellisiä keskusteluja. Maailma on vaan nyt niin maallistunut, ettei kirkkoa ja uskontoa koeta miksikään eikä minkään arvoiseksi. Tällä asenteella on tietysti turha lähteä käymään kovin syvällisiä hengellisiä keskusteluja. Papit osaavat kyllä kuunnella ja se auttaa paljon sekä henkisissä että hengellisissä kriiseissä. Jokainen on kuitenkin oman onnensa seppä, tässäkin asiassa.
Esa Kanerva
