Velkavalhe

 

Hallitus on oikeassa, Suomen valtio velkaantuu. Velka on kasvanut kuta kuinkin maltillisesti verrattuna useimpiin muihin maihin. Vielä siinäkin se on oikeassa, että velkaantuminen on jossakin ajassa pysäytettävä. Sitten Orpon hallitus laskee savuverhon kansalaisten silmille, ellei peräti heitä savukranaattia puhumalla mm. velkapommista. Sen suojissa tapahtuu kauheuksia. Kansalaisten oleellisia hyvinvointiin ja oikeuksiin kohdistuvia, ideologialtaan oikeistolaisia lainsäädäntömuutoksia ja rakenteellisia muutoksia, tehdään urakalla.

Hallitus viestittää ja pelottelee Suomen joutuvan EU:n tarkkailuluokalle budjetin alijäämien kasvaessa. Velkamme itse asiassa lähestyy vasta EU:n velkatason keskiarvoa.  EU:ssa keskimääräinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on 84 %. EU:ssa on rahapoliittinen säännöstä, joka muodostuu ennaltaehkäisevästä- ja korjaavasta osasta näitten alijäämien korjaamisessa. Ohjeisto painottaa ennalta ehkäisevää osaa ja siinäkin nimenomaan keskipitkän aikavälin tavoitetta tasapainottaa talous. Ennalta ehkäisevästä menettelystä on pitkä matka korjaavaan osaan, joka käynnistää sitten korjaavien toimien velvoittavan menettelyn.

Suomalaisia pelotellaan Kreikan tiellä ja ties millä kauhuskenaarioilla. Valtion velkaa verrataan kotitalouden velkaan, joka on sumutusta. Valtiolla on myös rahoitusvarallisuutta, mikä muuttaa laskennan nettovarallisuudeksi. Yhden vaalikauden aikana tehtävä talouden äkkijarrutus ei ole mitenkään perusteltu. Ei etenkään EU:sta johtuvista syistä. Kreikan julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on 178 % ja Italian 147 %. Velkapelottelu on strategista hämäystä kiinnittää kansalaisten huomio niistä oleellisista asioista, mitä hallitus oikeasti haluaa tehdä!  

Miten radikaalit työelämän ja sosiaaliturvan heikennykset parantavat Suomen taloutta? Eivät mitenkään tai luo yhtään uutta työpaikkaa. Orpon-Purran hallitus on kuitenkin toteuttanut suuren määrän lakimuutoksia, jotka leikkaavat ja heikentävät työttömyysturvaa ja muuta sosiaaliturvaa, rajoittavat lakko-oikeutta ja heikentävät työehtoja. Tämän kaltaiset leikkaukset ei olisi olleet mahdollisia ilman synnytettyä velkahysteriaa. Velkapaniikki peittää alleen kaiken muun. Media valitsee aiheet ja köyhän kansan ääni ei kuulu sinne asti. Ay-liike protestoi. Mediassa alkoi kansantalouden menetysten voivottelu ja tuomitseminen. Paheksuttiin, Suomi on taantumassa ja työlliset vain lakkoilevat. Miksi lakkoiltiin, todellista leikkauslistojen analyysiä ja työläisten oikeuksien kaventumista ei syvennytty arvioimaan. 

Velan varjolla saa ilmeisesti ajaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut ilman sen suurempia kauhisteluja. Ministeri Juuso kertoo eduskunnan pöntöstä, ettei vanhuksia saa jättää heitteille, mutta en minä ministerinä näistä leikkauksista päätä, vaan hyvinvointialueethan ne päätökset tekevät. Niinpä niin, mitä muuta ne hyvinvointialueet voivat tehdä kuin palveluleikkauksia ja karsia palveluverkkoa, jos valtio ei annan rahoitusta. Hyvinvointialueiden kurjistaminen on Orpon-Purran strateginen valinta. Katsokaa kansalaiset, kuinka huonon uudistuksen edellinen hallitus teki. Uudistus oli välttämätön ja Marinin hallitus sentään sai sen maaliin toisin kuin lukuisat sitä edeltäneet hallitukset. Mutta olisi hoitanut myös sen rahoituksen vallassa ollessaan. Vaikka velkarahalla, koska kansalaiset tarvitsevat toimivat julkiset sosiaali-ja terveyspalvelut. Velka olisi maksettu verotuksen paremmalla kohdentumisella varallisuuteen. Velkapropagandan suojissa nämäkin heikennykset näyttävät menevät läpi ilman kansalaisten kapinaa tai rajua julkista keskustelua.

Sitten täytyy kiinnittää huomiota siihen, mitä hallitus jättää tekemättä esimerkiksi ympäristöasioissa. Vaaleissa Orpo lupasi suojella vanhat metsät ja purkaa kosket. Ministeri Mykkänen halusi tulpata isot piiput, vähäpäästöistä energiaa ja siihen perustuvaa teollisuuta. Orpon hallitus on ollut toimelias EU:ssakin, mutta kielteisellä tavalla. Se osallistui luonnon tilaa parantavia toimia edellyttäneeseen ennallistamisasetuksen kaatamiseen. Mykkänen sanoi Suomen toteuttavan sen kansallisella tasolla, mutta vähensi samalla luonnonsuojelun varat kolmanneksella. Liikenteen päästöt kasvavat ja bensaveron alennus tekee valtion kassaan 250 miljoonan euron loven. Se on kaksi kertaa niin paljon kuin ympäristön ja luonnonsuojeluun budjetoidut rahat.

Kansalaisten herättäminen velkatietoisuuteen on iskenyt läpi. Parin vuoden takainen eurobarometri kertoo, että missään muussa maassa kansalaiset eivät ole yhtä huolissaan valtion velkaantumisesta kuin Suomessa. Saksassa ilmastonmuutos on ykkösenä ja velka vasta viidentenä. Suomalaiset ovat herkässä mielentilassa johtuen Venäjän muututtua sotaiseksi. Siksi suomalaisten pelottelu, uhkakuvien maalailu ja vaatimus olla Suomen puolesta valmis mihin tahansa uhraukseen, synnyttää kansalaisissa vastakaikua. Tällaisen uhrimielen on pakko olla kulttuurisidonnaista. Talouden kannalta olisi parempi, että suomalaiset olisivat realisteja. Velkaa on, mutta se on hoidettavissa hyvin, velan määrää on keskipitkällä aikavälillä tarve vähentää, olemme turvassa EU:n velkasaneeraukselta, jos teemme maltillisesti velan huomioivia budjetteja, meillä on satojen miljardien eläkerahastot ja runsaasti mahdollisuuksia vihreään teollisuuteen.

Kansalaisten luottamusta tulevaisuuteen koetellaan jälleen ensi viikon budjettiriihessä. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat käyneet julkisen velan varjossa huutokauppaa toinen toistaan komeammilla huudoilla, kuinka paljon leikataan eläkkeistä tai kansalaisten toimeentulosta. Kansaa on pidetty jännityksessä, kukaan ei huomaa, että työelämän heikennykset ja leikkaukset etenevät sillä välin lainsäädännössä. Tämä on poliittinen ilmaveivi!

Esa Kanerva

 

 

 

Pelastakaa nuoret!

Kesäkuun eurovaalien yhtenä teemanaan tulee olemaan sosiaalisen median käyttö ja nuoriso. Olen itse tässä some-asiassa täysin vieraalla maaperällä. En ole ollut koskaan toimijana tai seuraajana sosiaalisen median alustoilla. Vierestä olen seurannut nuorten lisääntynyttä kännyköiden pakkokäyttöä ja heidän riippuvuuttaan virtuaalitodellisuudesta. Huomaan, että sukuni teinit voisivat eristäytyä puhelimen kanssa omaan huoneeseensa, mikäli saisivat itse päättää täysin omasta ajankäytöstään. Jotain on tehtävä ja pian!

Olen tehnyt päätelmiä sosiaalisen median haitallisuudesta tekemällä johtopäätöksiä esimerkiksi Kiinan kansantasavallan tekemistä päätöksistä suojella omaa nuorisoaan. Ensinnäkin Tiktok-sovellustakin tarjotaan kiinalaisille karsittuna versiona toisin kuin eurooppalaisille. Kiinan rajoitusten mukaan alle 18-vuotiaat eivät pääse internetiin klo 22 ja 6 välisenä aikana. Alle 8-vuotiaat saavat käyttää älypuhelintaan vain 40 minuuttia vuorokaudessa. Ja 16-17-vuotaat kaksi tuntia vuorokaudessa. Kiinan kommunistinen puolue haluaa rajoittaa näillä toimenpiteillä kännykkäriippuvuutta ja esimerkiksi pelaamisen haittoja. Pitää myös tiedostaa, että sovellukset rakennetaan koukuttaviksi ja alituiseen käyttöön houkutteleviksi.

Länsimaissakin on toki herätty. Jenkeissä on ryhdytty suunnittelemaan Tiktokin kieltoa lähinnä kuitenkin kaupallisista syistä ja vakoilun pelosta. Taustalla lienee kuitenkin huoli myös kansalaisten riippuvuuksista. Nuorten ahdistus ja masennus on lähtenyt ennennäkemättömään nousuun älypuhelinten tultua markkinoilla 2010-luvulla. Leikkimisen sijaan lapset ovat alkaneet seurustella puhelintensa kanssa ja välityksellä. Leikki ja mallioppiminen on nuoren kasvun kannalta välttämätöntä. Pullaa ei opi tekemään ilman äidin kanssa leipomista eikä mopoa korjaamaan ilman isän työkalupakkia. Miten oppii välttämään riskejä seikkailematta luonnossa ja putoamatta puusta muutamaan kertaan? Osa nuorista ovat älypuhelintensa vankeja ja eristäytyvät neljän seinän sisälle. Lähes 80 000 alle 25-vuotiasta etsitään Suomessakin ja ihmetellään, koska he eivät ole viranomaisten rekistereissä edes työttömyyskorvausten hakijana.

Paitsi sovellusten vaikutuksesta nuorten kehitykseen, vielä enemmän pitää olla huolissaan tiedonvälityksestä. Osa nuorisosta tyytyy netistä samaansa tietoon kritiikittä maailman menosta. He ovat kuvainnollisesti lukutaidottomia ja vietävissä kaikenlaisen roskan perään. Politiikassa se näkyy populistien pääasiallisesti käyttämänä tiedonvälityskanavina. Siellä on helppo tehdä vastustajista pellejä leikkaa- ja liimaa-menetelmillä. Ei vaadita osallistumista ja sosiaalisia suhteita kodin ulkopuolella. Riittää, kun notkut somessa ja vahtaat viihdyttäviä videoita. Liikkuminen, nukkuminen ja toisten nuorten tapaaminen unohtuvat. Netissä pitää olla koko ajan ja viestittää, ettei jäisi someyhteisön tarjoaman tiedon ulkopuolelle. Ryhmäpaine on kova.

Toimenpiteisiin on ryhdyttävä kotona, koulussa ja yhteiskunnassa. Äidit ja isät on valistettava rajoittamaan ja valvomaan lastensa älykännykän käyttöä. Koulussa puhelimet pannaan koko koulupäivän ajaksi. Toivon Eu-tason säätelyä sovellusten tarjoaman sisällön rajoittamiseen ja lasten pääsyä niihin käsiksi. Poliitikkona vaatisin lapsille oikeutta oikeaan lapsuuteen, leikkeineen ja perheen arjen yhdessä tekemistä ilman älypuhelinta!

Esa Kanerva

Ovatko eläkeläiset Purran seuraavat uhrit?

 

Yhdeksänkymmentä-luvun lamassa tehtiin eläkkeisiin taitetun indeksin avulla leikkaus. Tämä vääryys porautui eläkeläisten kalloon suurena vääryytenä, josta muistutettiin vaalien alla poliitikoille vuosikymmeniä. Riikka Purra on jälleen uhitellut eläkkeiden leikkaamista seuraavassa budjettiriihessä. Hän haluaa ilmeisesti nimensä historiaan. Lipponenkin muistetaan nimenomaan taitetusta indeksistä, vaikka hän sai sen ansiottomasti nimiinsä Esko Ahon hallituksen perintönä. Purra haluaa ilmeisesti panna paremmaksi ja jäädä aikakirjoihin rahaministerinä, joka purki hyvinvointivaltion sosiaaliturvan ja pyyhki takapuolta eläkejärjestelmällä.

Kokoomuksen ministerit jaanaavat sitä, että nämä säästöt ja leikkaukset on pakko tehdä, seurauksista välittämättä. Valtion talous on saatava tasapainoon. Kyllä maar, mutta kun eläkemenojen pienentäminen ei kohenna valtiontalouden tilannetta. Valtio maksaa kyllä kansaneläkkeet ja muut, mutta se osuus on kuitenkin vain viidesosa kaikista työeläkemenoista. Jos mukaan otetaan kunnat ja hyvinvointialueet, julkissektori maksaa 40 % eläkemenoista. Suurin osa työeläkkeistä maksetaan yksityisen sektorin työeläkemaksuilla ja sijoitustuotoilla.

Myönnetyt työeläkkeet ovat nauttineet tähän asti perustuslaillista omaisuuden suojaa. Jos eläkkeitä siitä huolimatta leikattaisiin, vaikutus olisi jokseenkin plus miinus nolla. Tämä väite perustuu valtion kaikista työeläkkeistä saamien tuloverojen pienenemiseen ja välillisten verotulojen supistumiseen. Eläkeindeksien jäädyttämisen johdosta kansantalouden vauhti hiipuisi entisestään, koska kulutuskysyntä laskisi. Eläkeindeksit on ajateltu eläkejärjestelmässämme pitämään eläkkeiden reaaliarvon ja ostovoiman. Eläkkeiden ostovoiman heikentäminen lisäisi eläkeläisköyhyyttä entisestään. Köyhyys aiheuttaa toistakin kautta valtiolle lisäkuluja. Sosiaali- ja terveydenhuoltomenot todennäköisesti lisääntyisivät, koska syödään esimerkiksi epäterveellisempää ruokaa ja jätetään lääkkeet ottamatta. Sitäkö halutaan!

Saattaisiko Purra olla kuitenkin strategisesti niin fiksu, että pelottelemalla eläkeläisiä leikkauksilla ja perumalla ne budjettiriihessä, eläkeläiset kokevat saaneensa jotakin. Niin tai näin, mikäli eläkkeisiin kajotaan, haluan kuulla Purran perustelevan eduskunnassa, miten eläkeleikkaukset kohentavat valtiontaloutta tai parantavat työllisyyttä. Kyllä politiikassa voidaan mustaa väittää valkeaksi. Niin todennäköisesti nytkin. Uskoisin, että hän selittää leikkauksia sillä, että kun kaikilta muiltakin köyhiltä on leikattu, on niin väärin ja epäoikeudenmukaista jättää eläkeläiset niiden ulkopuolelle. Tämäkö on perussuomalaista oikeudenmukaisuutta ja arvojen mukaista? Tehdään politiikkaa ja päätöksiä, jotka tiedetään jo etukäteen kääntyvän tarkoitustaan vastaan.

Esa Kanerva

Eikä tässä vielä kaikki!

                                                                                                                                           21.3.2024

Olemme juuri saaneet lukea Pirkanmaan hyvinvointialueen palveluverkon karsinnoista. Orpon hallituksen hallitusohjelmaan liittyy myös suunnitelmat sairaalaverkon supistamisesta tällä vuosikymmenellä. Se on saanut hyvin vähän huomiota mediassa. Rajuja karsintasuunnitelmia kuitenkin on. Tämä teksti perustuu hallitusohjelman pohjalta asetetun työtyhmän 11.1.2024 julkistamaan selvitykseen ja pääosin kansanedustaja Aki Lindenin siitä tekemään alustukseen.

”Uudistusehdotuksia” täytyy aina perustella. Työryhmän mielestä nykyinen sairaalaverkko on vanhanaikainen eikä vastaa enää väestön alueellista jakaumaa. Lisäksi sotehenkilöstön saatavuus on vaikeutunut, lääketiede on kehittynyt, erikoissairaanhoidon kustannuksilla ja tarvitaan riittävät potilasmäärät. Selvityksen mukaan ratkaisut tulee tehdä kansallisesti keskitetysti.

Ensimmäisessä vaiheessa vuosina 2026-2028 työryhmä ehdottaa erillisten päivystyspisteiden vähentämistä nykyisestä. Tällä hetkellä maassamme on 5 yliopistollista sairaalaa, 7 laajan päivystyksen sairaalaa, 7 ympärivuorokautisen yhteispäivystyksen sairaalaa, 6 ympärivuorokautisen päivystyksen sairaalaa, jotka sijaitsevat yliopistollisen sairaalan hyvinvointialueella, 10 perusterveydenhuollon ympärivuorokautista päivystystä ja 22 synnytyksiä hoitavia sairaaloita. Ehdotuksen mukaan yöaikaisten päivystyspisteiden määrää vähennetään. Hyvinvointialueella voi olla vain yksi synnytyssairaala. Jokaisella hyvinvointialueella voi olla yksi sairaala, joka toteuttaa erikoisalojen ympärivuorokautista päivystystä, leikkaustoimintaa sekä tehohoitoa ja tehovalvontaa. Tässä ilmaisulla, voi  olla, tarkoitetaan, ettei ole pakko. Jokainen ymmärtää, ettei "ylimääräisiä" sairaaloita voida, valtion vahtiessa tiukasti  kustannuksia, ylläpitää. 

Lisäksi tiettyjä anestesiaa vaativia toimenpiteitä voi tehdä myös muissa kuin ympärivuorokautisen päivystyksen sairaaloissa. Tällä turvataan yksityisten toimijoiden ja sairaaloiden bisnes ja  toimintamahdollisuudet.

Työryhmän mielestä vuodesta 2029 alkaen sairaalaverkkoa on edelleen tiivistettävä. Sairaaloiden varsinainen pudotuspeli alkaa. Uusi sairaaloiden porrastuksen järjestelmä on 1) Yliopistollinen sairaala, 2) Keskussairaala, 3) Akuuttisairaala, 4) Sotekeskuksen vuodeosasto. Valtakunnallisesti viisi yliopistollista sairaalaa jatkaisivat, mutta myös niiden työnjakoa on kehitettävä. Jokaisessa sairaalassa ei tehtäisi kaikkia toimenpiteitä tai hoidettasi kaikkia sairauksia. Maassamme säilyisi viidestä kahdeksaan keskussairaalaa. Tämä merkitsisi sairaaloiden merkittävää vähentämistä, katkolla saattaisi olla Mikkeli, Kokkola, Hämeenlinna, Kotka, Kajaani, Kemi, tai Savonlinna.

Muut sairaalat olisivat joko akuuttisairaaloita tai sote-keskusten vuodeosastoja. Akuuttisairaala olisi monipuolisempi ja kykenevä akuuttihoitoihin erityisesti ikääntyvän väestön konservatiivisilla erikoisaloilla. Akuuttisairaalakategoriaan siis ”putoaisi” osa nykyisistä keskussairaaloista ja varmuudella kaikki ns. aluesairaalat, joista osa siirtyisi kategoriaan ”sotekeskuksen vuodeosasto”. Tässä toisessa vaiheessakin on tarkoitus vähentää synnytyssairaaloiden määrää.

Ihmettelin joku hetki sitten hyvinvointialueiden valtuustojen pientä päätäntävaltaa. Valtion tiukka ohjausote tulee näköjään jatkumaan. Jos Orpon hallituksen asettaman työryhmän linjaukset  tapahtuisivat, luottaisin karsinnassa enemmän hyvinvointialueiden itsenäiseen päätäntävaltaan ja ratkaisuihin kuin siihen, että valtio ohjaa keskitetysti näinkin isoja ratkaisuja. Kaikki viisaus ei asu ministeriöissä eikä heillä voi olla sellaista tarkempaa tietoa väestön palvelutarpeista kuin maakuntavaltuustolla paikallisesti. Hyvinvointialueilla on varmasti paras tieto henkilöstön saatavuudesta ja resursseista, jonka perusteella toiminnan laajuus on mahdollista suunnitella.

Toisaalta esimerkiksi Pirhan julkaisemat suunnitelmat vanhusten hoidon alasajosta eivät luottamusta herätä tässäkään asiassa. Tällaista tulevaisuuttako kohti me olemme menossa, hoitoa ja hoivaa saa paksulla lompakolla, tavallinen kansa etsikööt sairaalaa kartta kädessä. Toivottavasti sattuu olemaan kyytirahat jemmassa!

Esa Kanerva



Laillisuutta, sisäministeri Rantanen!

                                                                                                                                           15.3.2024

Perussuomalaisten eräs keskeisimmistä poliittisista teemoista on ollut syyttää muita puolueita poliittisista virkanimityksistä. Puolueen blogeja verkossa palstalla on vuodelta 2022 kirjoitus, jonka otsikkona on ”Poliittiset virkanimitykset laittomia: Miten niitä voi olla?

Jutussa vedotaan siihen, että virkaan pitää lain mukaan valita siihen ansioitunein henkilö. Lain vaatimusten pitäisi sinänsä jo estää tällaiset nimitykset – eli sen, että hyväpalkkainen ja tärkeä virka annetaan puolueen suosikille. Miksi oikeusvaltio ei vaadi puolueitakin noudattamaan lakia?

Artikkeli huutaa syyttäjän perään, missä on esitutkinta, missä on käräjäoikeuden käsittely? Nyt olisi aihetta tällaiseen prosessiin.

Perussuomalainen sisäministeri nimitti eilen Suojelupoliisin päällikön virkaan perussuomalaisen puolueen jäsenen, oman valtiosihteerinsä Juha Marteliuksen.

Virkaa haki parikymmentä henkilöä. Hakijoitten joukossa oli mm. Suojelupoliisin apulaispäällikkö Petri Knape. Hän on tehnyt pääosan virkaurastaan Suojelupoliisin johdossa sekä strategisena että operatiivisena apulaispäällikkönä. Ennen Suojelupoliisia hän työskenteli pitkään Keskusrikospoliisissa talousrikostorjunnan tehtävissä. Knape on myös toiminut kansainvälisissä tehtävissä Interpolin pääsihteeristössä.

Martelius ei aio luopua jäsenkirjastaan, koska Supon päällikkö ei politikoi. Rantasen mielestä Marteliuksen nimittäminen ei ole poliittinen virkanimitys. No ei tietenkään, rouva Rantanen, Petri Knapen syrjäyttäminen valinnassa ei ole lainkaan poliittinen valinta. Se ei näytä eikä edes haiskahda poliittiselta virkanimitykseltä! Näin kääntyy takki ja takki heiluu näin, missä on nyt Tynkkysen tai Bergbomin huuto laillisuuden perään?

Esa Kanerva

Tyhjän päälle on turha rakentaa

                                                                                                                                          1.3.2024

Luin Pirkanmaan hyvinvointialueen vanhuspalveluiden kehittämissuunnitelman. Olen tehnyt uran vanhuspalveluissa käytännön työssä sairaanhoitajana ja esimiehenä. Olen pöyristynyt!  

Vanhuspalveluiden kehittämissuunnitelmat ovat irtautuneet todellisuudesta kuin raketti maan pinnalta. Alkuhätäännyksestä toivottuani, ensimmäinen ajatus oli, että nämä ei voi millään keinoin onnistua. Miten reagoisin tai mitä kirjoittaisin kehittämissuunnitelmasta? Päädyin siihen, että vertaan suunnitelmaa käytännön työstä saamaani kokemukseen.

Pirha aikoo luopua ikäihmisten laitoshoitopaikoista. Samalla vähennetään rajusti nykyään käytössä olevia ympärivuorokautisen palveluasumisen ns. tehostetun palveluasumisen paikkoja. Sitten leikkurissa ovat kotihoidon käynnit. Mitä ajatellaan sitten tilalle? Omaiset valjastetaan hoitovankkureiden kärkeen, tämän työn lisäksi perhehoidolla, yhteisöasumisella ja kotihoidon digipalveluilla kuvitellaan selvittävän. Nämä vaihtoehdot eivät korvaa edes nykyisiä, huonosti toimivia palveluita. Miksi?

Nykyinen suomalainen kulttuuri ja työelämä eivät mahdollista työikäisten ihmisten osallistumista vanhusten hoivaan nykyistä enempää. Tälläkin hetkellä lapset joutuvat toimimaan vanhempiensa asianajajina järjestellessään vanhusten asioita pankkipalveluista byrokraattien kanssa kiistelyyn. Perhehoito on mahdollinen hyvin pienelle osalle vanhuksia, koska tässä hoitomuodossa vaaditaan liikuntakykyä ja omatoimisuutta. Paikkojakin on tarjolla vähän. Yhteisöasumisesta ja kotihoidon digipalveluista kirjoitan tässä erikseen.

Yhteisöasumisessa ja kotihoidossa suunnitelmat tarkoittavat vanhusten hylkäämistä ja jättämistä oman onnensa varaan. Yksinkertaisesti siitä syystä, että suurin osa näitä palveluita tarvitsevista vanhuksista on eri asteisesti dementoituneita.                                                                                        

Yhteisöllisessä asumisessa ei ole ympärivuorokautista valvontaa. Miten dementoitunut vanhus huolehtii itsestään, jos muisti on niin lyhyt, että ajatus unohtuu samassa lauseessa? Kuka huolehtii perustarpeista niissä tilanteissa, kun eritteet tulevat housuihin ja petiin? Miten huolehditaan vanhuksen juomisesta ja syömisestä, jos hän ei ymmärrä lusikan päälle mitään? Kuka kääntää muorin asentoa sängyssä, jos ihminen ei ymmärrä tehdä sitä itse. Virtsan retentio (virtsarakon tyhjenemisen estyminen) on aika yleinen vaiva, monestakin syystä ikäihmisillä. Millä toimenpiteillä seurataan virtsan eritystä? Vaiva edellyttää hoidoksi nopeaa katerointia. Miten tämä asia hoidetaan? Entä obstipaation eli ummetuksen torjunta ja vatsan toimittaminen, kuka sitä seuraa ja hoitaa säännöllisesti? Yleensä vanhus muuttuu näistä vaivoista sekavaksi ja tuskaiseksi. Viedäänkö tästä syystä harhaileva pappa Acutaan? Sinnekin vain, mikäli joku kavereista ymmärtää pyytää apua. Mitä tehdä usein nimenomaan yöaikaan ulosteilla itsensä ja ympäristönsä sotkevalle vanhukselle? Näillä tiedoilla ei mitään.

Olen seurannut läheisteni kotihoitoa. Kun dementia etenee, aluksi loppuu kiinnostus uutisten seurantaan, lehtiin ja kirjoihin. Eräsi selitti lukemattomuutta sillä, että hänen on turha lukea, koska hän unohtaa mitä lauseen alkuosassa kirjoitettiin. Sitten puhelimesta tulee turha esine, siihen ei osata vastata soittamisesta puhumattakaan. Miten tällainen ihminen hyötyy kotihoidossa älykelloista, tableteista, automaattisista doseteista ja videovastaanotoista? Ei mitenkään. Digipalveluitten varaan on turha kotihoitoa rakentaa.

Aamulehti kirjoitti hetki sitten, että ”ikääntymisen ja hoivan huippuyksikön lausunnon mukaan suunnitelmien toteutuminen tarkoittaisi, että yli 3 000 palveluja tarvitsevaa ikäihmistä jää vuonna 2030 kokonaan niitä vaille. Näin käy, vaikka optimistiset arviot omaishoidon ja yhteisöllisen asumisen määrän kasvusta toteutuisivat.” Voiko yhteiskuntamme muuttua arvoiltaan tällaiseksi?

Kieltäydyn uskomasta Pirhan ”asiantuntijoiden” vanhusten hoitotyöstä tekemiin tuulentupiin ja suunnitelmiin. Tuohon Aamulehden uutiseen kyllä uskon. Tarvitsemme ryhtiliikkeen ja politiikkaa on muutettava. Keväällä 2025 on maakuntavaalit. Muutos lähtee paitsi valtion harjoittamasta politiikasta, myös maakuntavaltuuston päätöksistä.

Esa Kanerva

Hyvinvointialueet valtion renkeinä

                                                                                                                                               23.2.2024


Tämä blogini pohjautuu hallintotieteiden tohtori ja kuntatutkija Jenni Airaksisen eiliseen alustukseen Toveriseuran tilaisuudessa. Maakunnat ovat nykytilassaan pitkälti valtion renkejä ja käskyläisiä. Kolme ministeriötä paimentaa maakuntia tiukassa otteessaan, nimittäin valtionvarainministeriö, sisäministeriö ja sosiaali- ja terveysministeriö.

Ohjauskokonaisuus on pirstaleinen eikä ole oikein kenenkään hallussa. Rahaministeriö vahtii tietysti rahoitusta, sosiaali- ja terveysministeriön suhde kuntiin on etääntynyt, mutta maakuntiin lähentynyt, sisäministeriö käskyttää pelastusalaa. Kolme hallinnon alaa neuvovat, ohjaavat ja johtavat kukin omalla tavallaan. Tarjolla ei juurikaan ole kannusteita, paremmin on saatavilla keppiä ja saarnaa. Aitoa vuorovaikutusta ja keskustelua ei ole ministeriöitten virkamiesten ja hyvinvointialueiden johdon välille syntynyt. Vaikka suurin osa kuntia on tyytyväisiä päästessään eroon sosiaali- ja terveyspalveluista, uutena piirteenä on syntynyt kiistat kuntien ja hyvinvointialueiden kesken. Kahnauksia ja reviiririitoja on saatu aikaan kunnan palveluja karsittaessa.

Ohjauskokonaisuus on uudistettava ja selkiytettävä hyvinvointialuelaissa. Ohjauksen uudistaminen sisältää suurimmat uhat ja mahdollisuudet. Lainsäädännön tulisi mahdollistaa erilaisten alueiden oman näköisen kehittämisen, innovaatiot ja tutkimuksen.

Kuntajohtajat ovat kriittisiä yhteistyön toteutumiseen valtionhallinnon kanssa. Tavoitteiden asetannassa on ollut erimielisyyksiä ja työnjako tehtävien hoitamisessa on ollut epäselvää. On ollut erilaisia mielipiteitä toimintamalleista ja tiedonkulku takkuaa. Enemmistö aluevaltuutettuja katsoo myös, että työnjakokysymykset kuntien ja hyvinvointialueiden kesken on epäselviä. Toisaalta ei haluta myöskään palata entiseen kuntaperusteiseen malliin ja toisaalta isoille kaupungeille ei haluta mitään uusia erillisratkaisuja. Yhteistyö maakuntien ja kuntien välillä on kiistelyä, kumman vastuulle mikäkin tehtävä kuuluu. Kummatkin on huonossa taloudellisessa tilanteessa, jopa huonommassa kuin ennen uudistusta.

Nykyistä maakuntien tilannetta mietittäessä pitää pohtia, täyttyykö aluehallinnossa alueiden itsehallinto? Perusedellytys, vaaleilla valittu valtuusto toteutuu, mutta muut tunnusmerkit, ns. yleinen toimiala ja verotusoikeus ei. Rahoituskysymys on ratkaisematta, ajatellen itsemääräämisoikeutta verotusoikeus on itsehallinnon kannalta aika keskeinen asia. Hyvinvointialueet ovat muuttuneet säästöleikkureiksi ja aluevaltuutetut ovat menopäättäjiä vailla mahdollisuutta vaikuttaa tuloihin tai tehdä investointeja.

Maakuntien elinvoimaisuuden turvaamiseksi olisi ohjauskokonaisuus saatava kuntoon. Toivottavaa olisi, että maakuntien ja peruskuntien suhteet pysyisivät hyvinä. Hyvä kysymys on, miten kunnat saataisiin ajattelemaan kokonaisuutta ja lopettaisivat osaoptimoinnin ja kotiin päin vedon. Eikä pahitteeksi olisi koko järjestelmän sisäinen uudistaminen ja poliittis-hallinnollis-professionaalisen apparaatin pölyttäminen.

Lopuksi kevennyksenä, pitääkö olla huolissaan tulevista maakuntavaaleista? Kuka haluaa päättämään säästöistä ja supistuksista? Miten käy aluevaaliehdokkaiden tason? Relevantti kysymys sinänsä, huoli ehdokkaiden laadun putoamisesta ei taida olla adekvaatti, koska maakuntavaltuutettujen päätäntävalta tuntuu olevan kovin rajallinen ja koskee vain menoja. Tehtävässä voi pärjätä kokemattomampikin!

Esa Kanerva

Leikkauksia kansan valtakirjalla?

                                                                                                          15.2.2023

Mistä johtuu tällä hetkellä vallassa olevan poliittisen eliitin kovakorvaisuus? Kyllä Orpo ymmärtää ja Riikka Purra on jopa tunnustanut, että sosiaaliturvaleikkaukset sattuvat. Miksi eliitti ei kuitenkaan välitä, vaikka yli 15 000 uutta lasta putoaa köyhyyteen. Miksi demokratia ei puolusta heikompiosaisia?

Yhteiskuntamme on tällä hetkellä kuin linnunpesä. Minkä poikasen kaula kurkottaa korkeammalle, sille emo antaa ensimmäisenä, joka ei kykene taistelemaan itselleen syöntivuoroa, se jää muitten vahvempien jalkoihin.   

Ihminen on itsekäs olento. Tuntuu siltä, että jokainen ihminen, jokainen yhteiskuntaluokka, jok’ikinen ammattiryhmä ja puolue ajaa vain omaa etuaan. Ympärille ei katsota eikä taakse vilkuilla, saati yritettäisiin edes huomata lähimmäinen ja nähdä viikkoa pitemmälle. Kansalaisilla riittää hyväksyntää tälle asiantilalle, kaikki hyvin silloin kun minulla tai meillä on hyvä olla tässä ja nyt.  

Hylkääkö hyvinvointivaltiomme vähäosaiset? Demokratia ei sinänsä ole mikään ihmelääke köyhyyden torjumiseen, koska päätökset tehdään enemmistön priorisointien mukaan enemmistöpäätöksillä. Kokoomus ojaa hyväosaisten etua ja Persuille riittää maahanmuuttopolitiikan vastustaminen. Köyhän asia ei kurkota yhteiskunnassamme eduskuntaan asti. Paitsi vaaleissa. Päätöksien teossa tarvittaisiin muutakin kuin oman eturyhmän edunvalvontaa. Tarvittaisiin ripaus toisen ihmisen tai väestönosan saappaisiin astumista. Ja ihmisiltä yleensä solidaarisuutta ja toisen yksilön ymmärtämistä.

Petteri Orpo heiluttaa eduskunnan edessä kansan valtakirjaa. Kansan tahdon nimissä tehdään leikkauspolitiikkaa. Itse asiassa ei taida olemassa mitään kansan tahtoa eikä kansan valtuutusta. Orpo on vallassa vuoden 2023 demokraattisten vaalien lopputuloksen seurauksena. Miksi Orpo voitti vaalit? Ei välttämättä siksi, että Kokoomuksen ohjelma olisi ollut ylivertainen ja että se olisi ollut ”koko kansan tahto”. Sanna Marinilla oli paljon ihailijoita, mutta sangen monet korona-aikana toimeentulonsa ja työnsä menettäneet vihasivat häntä. Voidaan ajatella, että monet äänestivät Kokomusta siksi, että eivät halunneet Marinin persoonan jatkavan pääministerinä.  Äänestettiin oikeistopuolueita, koska vastustettiin Marinia. Onhan niitä syitä toki muitakin, esimerkiksi puolueen markkinointitaidot ja puheenjohtajan esiintyminen ennen vaaleja sovittelevana taloudesta huolestuneena isähahmona. Se vetosi kansaan paremmin kuin Marinin hyökkäävä, syyllisiä etsivä käsillä osoittelu.

Jos ei maan sisäisesti ole solidaarisuutta nähtävissä, ei sitä löydy maailmaltakaan. Niin kuin Paasikivi sanoi, jokainen valtio ja sen johtaja ajaa omaa etuaan. Trump sanoo suoraan, että Amerikka ensin. Meillä hokemaa kauhistellaan ja toisaalta naureskellaan. Pata kattilaa soimaa, kyllä meilläkin osataan. Halutaan houkutella ja imeä kehitysmaiden koulutettu työvoima työmarkkinoillemme, mutta toisaalta kehitysmaiden opiskelijoilta halutaan lukukausimaksut yliopistoissa. Rakennusalan noususuhdanteessa Suomea rakentamaan haalittiin väkeä raskaimpiin töihin ja kurjiin asunto-oloihin ympäri maailmaa, nyt heidät potkitaan tarpeettomina ulos maasta.

Miksi demokratian hyveet ovat niin vaikeita toteuttaa? Koska varallisuus kasautuu ja rikkaasta on vastenmielistä maksaa veroja sekä kartuttaa yhteistä kassaa. Kellä on rahat, sillä on valta. Jos rikasta alkaa pikkuisen heidän mielestään liikaa verottamaan, hän kääntyy kantapäillään ja poistuu maasta. Varakkaan mielestä solidaarisuus- tai ns. maastapoistumisvero ovat tasa-arvon vastaista. Vanha totuus oikeudenmukaisuudesta yhteiskunnassamme on hupeneva luonnonvara, oikeuden saaminenkin tuomioistumissa alkaa olla vain varakkaiden etuoikeus, johon keskiluokallakaan ei ole varaa. Ilmastotoimetkin hyväksytään niiltä osin, kunhan ei polttoaineveroa nosteta.

Taitaa Suomen kansalaisten yksituumaisuuden löytäminen olla enää ulkoisen uhan varassa. Demokratiassakin kansa ymmärtää, että parempi elää kansanedustuslaitoksen päätösten kanssa kuin vieraan sotilassaappaan kantapään alla. Muutoin ei kansan yksimielistä tahtoa taida löytyä.  

Demokratia ei takaa oikeudenmukaisuutta eikä millään hallituksella ole kansan tahtoa taskussaan.

Esa Kanerva

                                                                                                                                                       

Nahkurin orsilla tavataan

                                                                                                      9.2.2024

Petteri Orpon hallitus ei taida ymmärtää, että kansan yhtenäisyys on parasta turvallisuuspolitiikkaa. Maanpuolustustahto kumpuaa kansalaisen kokemuksesta, että hänellä on isänmaassa jotakin itselleen arvokasta puolustettavaa. Eripurainen kansa on resilienssiltään heikko.

Neljäkymmentäluvun poliitikot ja vuorineuvokset ymmärsivät kansan yhtenäisyyden tarpeen. Siitä on todisteena työnantajien 1940 antama ns. tammikuun julistus, "tammikuun kihlaus", jolla tunnustettiin ammattiliitot neuvotteluosapuoliksi työmarkkina-asioita koskevissa kysymyksissä. Osapuolet sopivat, että neuvotteluissa pyritään löytämään yhteisymmärrys neuvotteluteitse. Sopimuksen kätilönä toimi sosiaaliministeri, sosiaalidemokraatti Fagerholm. Taustalla oli tietysti ymmärrys ja pyrkimys kansakunnan eheyttämiseen traumaattisen sisällissodan jälkeen.

Kuusikymmentäluvun lopulla Kekkosen aloitteesta saatiin aikaan ns. Liinamaa ykkönen. Suomen talous oli tuolloin heikolla tolalla ja työttömyys kovassa nousussa. Presidentti katsoi, että vain yksimielisyydellä saadaan tilanne ratkaistua. Talous ja hinnat saatiinkin vakautettua. Liinamaasopimuksesta vuonna 1968 lähtien tehtiin ns. tupoja useita vuosikymmeniä aina vuoteen 2008 asti, jolloin työnantajat kieltäytyivät niitä tekemästä. Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin keskeisesti tupojen avulla. Siinä valtio ja keskeiset työnantaja sekä työntekijäjärjestöt sopivat mm. palkoista, hinnoista, veropolitiikasta ja sosiaalipoliittisista kysymyksistä. Pitää muistaa, että Suomi eli nuo vuosikymmenet Neuvostoliiton puristuksessa ja poliittinen liikkumatila, esimerkiksi länteen oli ohut. Ilman yhteen hiileen puhaltamista emme olisi selvinneet. Laitavasemmisto odotteli kautta vuosikymmenien vain tilaisuutta horjuttaa kansalaisyhteiskuntaa. Tupojen avulla yhteiskuntaa rakennettiin hallitusti ja yhteiskuntarauhaa kyettiin ylläpitämään. Jokainen saattoi kuitenkin nähdä ympärillään yhteiskunnan palvelujen kehityksen ja taloudellisen vaurauden lisääntymisen. Vaadittiin malttia ja solidaarisuutta. Ja yhteistä tahtoa ja yhteisymmärrystä isänmaan edusta.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa Neuvostoliiton hajotessa ja neuvostoviennin loppuessa kuin seinään, ei saatu aikaan ns. Sorsan sopimusta, jolla olisi leikattu palkkoja ja tehty maan sisäinen devalvaatio. Melkein tyystin on unohdettu, että maassa tehtiin tuolloin kuitenkin tuhansia paikallisia sopimuksia, joilla alennettiin palkkakustannuksia, työntekijät osallistuivat työpaikkojen pelastamiseen ja estivät työantajien konkurssiin ajautumisen. Kiperässä tilanteessa löydettiin yhteisymmärrystä puolin ja toisin neuvotellen, ei sanellen. Ay-liike tunnisti tilanteen poikkeuksellisuuden ja jousti, jousti rajusti.

Elämme vaaran vuosia. Silti vallantäyteydessään Orpon hallitus ei neuvottele. Tavoite on pistää ay-liike polvilleen. Palkansaajien sieluun ja yhteiskuntaan ollaan tekemässä sellaisia haavoja, etteivät ne hevin unohdu. Mihin se turvallisuuspoliittinen näkökulma on unohtunut? Putin nauraa partaansa Suomen tämän päivän sisäiselle riitelylle. Palkansaajapuoli on historiansa aikana käynyt niin monen mankelin lävitse, ettei tuskin Orpo saa sitä nöyrtymään. Edessä on iso kahnaus eikä se ole isänmaan etu. Eduskunta voi tietysti säätää millaisia lakeja haluaa, myös pakkolakeja työelämäkysymyksiin. Onko se viisasta, on eri asia. Huolestuttaa tuleva ennustettavissa oleva lakkosyksy, jos työelämäheikennykset viedään läpi. Voi olla, että hallitus aloittaa kiristämisen. Mikäli ammattiliitot jatkavat lakkoilua, kiristetään ruuvia edelleen. Mieleeni tulee uhkailu ay-maksujen verovähennysoikeuden poistolla.

Mikä neuvoksi? Joskus elämässä mennään vaikeimman kautta ja välttämättä lopputulos ei ole sellainen kuin oli tavoite. Ay-liike taistelee olemassaolostaan ja oikeutuksestaan. Kun on pää pölkyllä, ei siinä kovin rationaalisia ratkaisuja tule mieleen. Pistetään vastaan niin paljon kuin on rahkeissa varaa. Ja jälki on sen näköistä, että ”nahkurin orsilla tavaan”. Pelkästään aseet eivät isänmaalle riitä, tarvitaan yhtenäinen kansa puolustamaan Suomea.

Esa Kanerva


Jutan kampanjahyppy jäi lyhyeksi

                                                                                                          1.2.2024

Urpilaisen presidentinvaalikampanja näytti ulospäin viidentonnin juoksun loppukiriltä. Juttaa vietiin ympäri Suomea ja haastattelusta toiseen kuin iskelmätähteä lavalta toiselle juhannuksena. Nuorena näköjään jaksaa, välillä kävi ihan sääliksi naisen riepottelua. Puolen vuoden kampanja pyrittiin toteuttamaan parissa kuukaudessa. Eihän se onnistunut!

Presidenttiehdokas oli osaava ja ansioitunut, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Miksi homma meni niin kuin meni? Aivan aluksi haluan kiittää, ei kun ottaa esille, historian. Urpilainen jakoi puoluetta 2014 Seinäjoen puoluekokouksessa.  Antti Rinne tuuppasi tuolloin Jutan pois puheenjohtajan paikalta. Ay-siipi valtasi paikan. Moni demari muistaa vieläkin repivän kokouksen. Voi olla, että puolin ja toisin syntyi haavoja, jotka arpeutuvat hitaasti. Lindtmanin oli vaikea komentaa puolueen kaadereita ojennukseen ja rivejä suoraksi presidenttiehdokas Urpilaisen taakse. Samoin parit edelliset presidentilliset vaalit ovat menneet demareilta pipariksi. Kuusi vuotta sitten ehdokas vedettiin melkein arvalla, periaatteella, kuka uhrautuisi. Mustan Pekan sai Tuula Haatainen. Moni mielsi nämäkin vaalit samankaltaiseksi Sdp:n läpihuutojutuksi, varsinkin Jutan ehdokkuus oli suurelle yleisölle epävarmaa ja ilmassa viime metreille asti.

Kampanjassa tehtiin ehdokkaan eteen muodollisesti kaikki mahdollinen. Liiankin kanssa, Jutan kalenteri täytettiin aamusta iltaan kohtaamisia ja esiintymisiä. Osallistuin yhteen Tampereella. Suuhun jäi maku väkisin yrittämisestä. Formaatti toimi hienosti kuin robotti, into puuttui. Kun ei ole poltetta, silloin ei jää käteen oikeastaan mitään. TV-esiintymiset menivät hyvin, alun haparoinnin jälkeen. Alkuun meinasi iskeä päälle opettajan rooli ja runsaat toistot EU-kavereista sekä tapaamiset maailmalla. Vauhtiin päästyään Jutta taisteli ja toi Sdp:n agendaa esille ansiokkaasti

Maalinauha katkesi liian aikaisin. Viimeinen niitti presidentinlinnahaaveisiiin oli tuoreimmat silloiset gallupit. Jutalle luvattiin 6 prosenttia äänistä. Lukujen jälkeen äänestäjät alkoivat taktikoida. Halla-ahon kannatuksen nousu pelotti, hänen riemumarssinsa toiselle kierrokselle olisi torpattava. Kuka muu tahansa kunhan ei Jussi, oli monen ajatus. Ennusteissa Haavisto oli kahden kärjessä, vasemmistolaiset todennäköisesti äänestivät loppupeleissä häntä. Porvarin äänestäminen ei useimmille tulisi kysymykseen.

Urpilainen jatkaa nyt työtään Euroopan Unionin komissiossa. Hän teki kovan kampanjatyön, mahdottomaan ei hänkään pystynyt. Toisen kierroksen äänestys on sitten menossa ja demarille uusi valinta voi olla vaikeampi tehtävä kuin jollekin toiselle. Kattauskin on niukempi. Kumpaa äänestän? Big problem! Vanha vertaus tilanteesta on valinta ruton ja koleran väliltä. Kumman valinta olisi suurin piirtein linjassa omien arvojeni kanssa? Miten mies pystyisi työskentelemään Suomen puolesta ja ottamaan vastuuta suomalaisten turvallisuudesta? Professori vai ylioppilas? Ydinaseita maahan vai ei? Globaalisti ajatteleva vai Finland first? Siviilipalvelusmies vai korpraali? Hetero vai homo? Porvari vai vihreä? Pohdittavaa riittää!

Esa Kanerva 

"Ei koskaan enää yksin", Erkki Liikanen Tampereella

                                                                                                                                       25.1.2024

Tämä on referaatti ent. Suomenpankin pääjohtajan, EU-komissaarin ja valtionvarainministerin Erkki Liikasen alustuksesta Tampereen Työväenmuseon auditoriossa 24.1.2024.

”Stalinin varjosta Euroopan Unionin ja Naton täysjäseneksi”

Erkki Liikanen oli luvannut maalata isolla pensselillä Euroopan ja Suomen historiaa Stalinin Neuvostoliiton ajasta Suomen sotien jälkeisiin vaaran vuosiin, sotakorvauksien maksamiseen, teollistumiseen ja hyvinvointiyhtesikunnan muotoutumiseen sekä vihdoin 1995 EU-jäsenyyteen ja vuonna 2023 Naton täysjäsenyyteen.

Ensimmäiseksi tietokilpailukysymys. Kuinka monta sotaa Suomi on käynyt historian saatossa Venäjän tai sen perillisten kanssa? Vastaus on 43 kertaa. Uskomaton luku. Maailmalla arvostetaan tätä suoritusta ja selviytymistä. Suomen Venäjää koskevilla mielipiteillä on merkitystä näitten kokemusten perusteella

Henry Kissingerin mukaan Stalin oli hirviö, mutta kansainvälisissä suhteissa hän oli mitä suurin realisti. Kärsimätön, terävä-älyinen ja leppymätön. Yhdysvaltalainen historioitsija ja kirjailija Steven Kotkin haastaa Kissingerin, näiden ominaisuuksien lisäksi Stalin oli hänen mielestään suuri uhkapeluri.

Stalinin neljä suurintauhkapeliä liittyivät maatalouden kollektivisointiin ja kulakkien (varakkaat talonpojat) tappamiseen. Peli jatkui puolueen ja armeijan puhdistamisella ennen II maailmansotaa. Teko oli järjetön etenkin upseerien osalta. Riskialtis oli myös sopimus Hitlerin kanssa Euroopan jaosta. Samoin Suomen talvisota oli suomalaisten puolustuksen aliarviointia.

Paasikivi pohti vuonna 1944 Kultarannassa. ”Meillä on luotettu oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voimaan. Historia ei näytä antavan sille perustetta. Historiaa lukiessaan tulee pessimistiksi.” Hän jatkaa: ”Valtion toimivat valtion edun mukaan. Se on hirveää, verenpunaista.” Ja Paasikivi jatkoi: ”Toistaiseksi ei ole löydetty mitään järjestelmää, joka rajoittaisi valtion etua ja suojelisi muita valtioita sitä vastaan. Sen rajoitus, sen suhde moraaliin, on kysymys, minkä ratkaisemisesta erityisesti riippuu ensi kädessä pienten valtioiden tulevaisuus, mutta loppujen lopuksi myös suurten ja koko ihmiskunnan menestys.”

Liikanen esitteli Paasikiven henkilöhistoriaa ja saavutuksia. Hän oli pääministeri 1944-1946 ja presidentti kymmenen vuotta vuodesta 1946 vuoteen -56 Kekkosen valintaan asti. Hän käynnisti prosessin, joka johti Suomen Kansainvälisen valuuttarahaston jäseneksi 1948. Liittymiseen liittyi diplomaattista taituruutta ja onnea. Paasikivi totesi, että halusimme kääntyä länteen, ei itään, koska halusimme säilyttää itsenäisyytemme ja vapautemme. Pitää muistaa, että Ruotsi ”uskalsi” hakea jäsenyyttä vuosia myöhemmin kysyttyään ensin Neuvostoliiton mielipidettä. Sen jäsenyys toteutui vasta 1951. Ilman valuuttarahaston lainoja Suomi ei olisi kyennyt jälleen rakentamaan maata. Raha eli lainat olivat aivan keskeinen asia maan sodasta selviytymisessä. Ruotsi palkittiin jäsenyyden hakemisesta pääjohtajanimityksellä. Ivar Rooth valittiin IMF:n pääjohtajaksi samana vuonna. Suomen koko sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa säädellyt YYA-sopimus solmittiin 1948. Neuvostoliitto halusi sitoa Suomen Pariisin rauhansopimusta täydentäviin lisävelvoituksiin länsiliukuman estämiseksi myös pitkällä tähtäyksellä. Paasikiven ansiosta Suomen sopimus erosi mm. Puolan, Unkarin, Bulgarian ja Romanian vastaavista sisällöllisesti. Suomi puolustaa maata hyökkäyksessä vain omalla alueellaan ja omin voimin.

Suomi kieltäytyi ns. Marshall-avusta. Se oli Yhdysvaltain rahoittama Euroopan jälleen rakentamisohjelma. Neuvostoliitto suhtautui kielteisesti ohjelmaan ja kielsi mm. Puolaa ja Tšekkoslovakiaa ottamasta sitä vastaan. Perinteinen selitys Suomen kieltäytymiselle on ollut, että syyt olivat ulkopoliittisia. Nyttemmin on selvinnyt, että myöskään Yhdysvallat ei ollut lopulta halukas tuen myöntämiseen. Saimme vain kauniita sanoja ja tuen osoituksia. Norja sai 255 miljoonaa dollaria ja Tanska puolestaan 273 miljoonaa dollaria. Vastaavasti Suomi maksoi sotakorvauksia 300 miljoonaa.

Seuraavaksi Liikanen nosti esiin K.A. Fagerholmin roolin sodan jälkeisen Suomen pääministerinä. Hänen ensimmäinen hallitus toimi 1948-1950. Fagerholmin hallituksen ohjelma puhui Suomesta Pohjolan vapaan valtiona. Hallituksen tärkein tehtävä oli kansanvaltaisen valtiojärjestyksen lujittaminen. ”Valituille elimille on annettava työrauha ja oikeuslaitoksen riippumattomuus on säilytettävä”, hän jyrisi. Hallitus täytti Paasikiven odotukset ja sai kiitokset 1948:” Ilman teidän ja teidän puolueenne…..- ei maamme asioita voitaisi johtaa perustuslakien, demokraattisen järjestyksen ja vapauden mukaisesti..”

Seuraavaksi Liikanen käsitteli Euroopan hiili- ja teräsyhteisön syntyvaiheita. Kaksi keskeistä henkilöä sen syntymisessä olivat ranskainen talouspoliitikko Jean Monnet ja Ranskan ulkoministeri Robert Schuman. Nämä kaksi visionääriä alkoivat työstää Monnet´n aloitteesta ajatusta Euroopan yhteisöstä. Ranskan hallitus antoi 9.5.1950 Schumanin julistuksen. Siinä ehdotettiin Saksan ja Ranskan kaiken hiili- ja terästuotannon asettamista yhteisen korkean viranomaisen valvontaan. Tausta-ajatuksena oli, että jos kaksi Euroopan vaikutusvaltaisinta valtiota hoitaisivat yhdessä kyseisten tuotteiden tuotannon, sotia ei enää syttyisi. Robert Schumanin mukaan Eurooppa rakennetaan konkreettisilla toimilla, jotka luovat de facto solidaarisuuden.

Kekkonen suhtautui alun perin penseästi läntisiin talousyhteisöihin. Eikä Kekkosella ollut verkostojakaan ajaa Suomea lähemmäksi niitä. Suomen tulevaisuudelle oli kuitenkin välttämättömyys käydä kauppaa niitten kanssa. Kekkonen empi Neuvostoliiton pelosta. Britannian johdolla perustettiin ”vastavoimaksi” Ey:lle 1960 Efta. Siihen kuuluivat Britannia, Norja, ItävaltaPortugaliRuotsi, Sveitsi ja Tanska vuonna. Suomi pääsi liitännäisjäseneksi Neuvostoliiton luvalla, mikäli Neuvostoliitto saisi samat oikeudet kauppayhteenliittymässä kuin Suomi. Asiasta sovittiin Kekkosen 60-vuotispäivillä railakkaissa tunnelmissa.

Suomen mahdolliselle EU-jäsenyyden keskustelun aloittajia olivat 1990 Paavo Lipponen ja Ilkka Suominen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1991 liittymisasia sai tulta alleen ja Suomi pääsi kuin pääsikin jännittävien vaiheiden jälkeen unionin ensimmäiseen laajentumisaaltoon. Suomi haki jäsenyyttä 1992, jonka jälkeen alkoivat yhdentymisneuvottelut. Jäsenyys toteutui vuoden 1995 alusta. Presidentti Koivisto totesi, että on parempi saada paikka pöydässä, jossa asioista päätetään ja jäsenyyttä tulee hakea ilman ehtoja. Vaikuttaminen tapahtuu Suomen ollessa jäsenenä.

Liikanen kertoi nuorena lähettiläänä usein kysyneensä, mikä on EU:n ydinajatus? Vastaus oli, että voiman käyttö korvataan lain käytöllä. Euroopassa pitää olla yhteiset instituutiot, Euroopan tuomioistuin on tärkeä. Päätöksenteon tulee olla tehokasta, muttei hegemonista, tarvitaan määräenemmistöpäätöksiä eikä yhdellä saisi olla veto-oikeutta. Nämä päätöksenperiaatteet eivät siis ole täysin toteutuneet. Liikanen manasi sitä, että olisi pitänyt ajaa läpi nämä periaatteet laajentumisvaiheessa, joka päätöksenteko mekanismi muuttuu tai laajeneminen pysähtyy.

Kööpenhaminassa sovittiin EU-jäsenyyden peruskriteereistä ja arvoista vuonna 2003. Jäsenyyttä hakevalla maalla pitää olla instituutiot, jotka turvaavat ko. valtiossa vakaan demokratian, oikeusvaltion, ihmisoikeudet ja kansallisten vähemmistöjen oikeudet. EU oli käynyt samalta pohjalta keskustelun Espanjan ja Portugalin kohdella, maat siirtyivät diktatuurista demokratiaan. Demokraattinen kehitys haluttiin vakiinnuttaa.

Suuri EU:n laajentuminen tapahtui vuonna 2004. Keski- ja Itä-Euroopan entiset sosialistimaat maat hakivat ankkuria Euroopan Unionista. Kööpenhaminan kriteerit tulivat vuonna 2004 liittyneiden maiden jäsenyyssopimuksiin. Tänään Unkari haastaa tuolloin sovitun oikeusvaltioperiaatteen. Puola ei enää ole vaarassa ajautua oikeusvaltioperiaatteen rikkojaksi ja hankauksiin EU:n kanssa.

Maaliskuussa vuonna 1997 Bill Clinton ja Boris Jeltsin tapasivat Helsingissä. Jeltsin edellytti, ettei yksikään entinen neuvostovaltio liity Natoon. Usa ei suostunut. Presidentti Martti Ahtisaari totesi, että USA teki oikein pitäessään Naton oven Suomelle auki. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että niin kauan, kun kukaan ei sano, ettei Suomi voi liittyä Natoon, Suomi voi säilyttää itsenäisen asemansa ja työskennellä rauhankumppanuussopimuksen puitteissa sekä USA:n että Venäjän kanssa. Naton huippukokouksessa Madridissa 1997 sovittiin, että Nato laajenee kahdessa aallossa,1999 Puola,Tšekki ja Unkari pääsivät sisälle, vuonna 2004 Viro, Latvia, Liettua, Slovakia, Slovenia, Bulgaria ja Romania.

Alustuksessaan Liikanen käsitteli myös Suomen Nato-jäsenyydenprosessin syntyä. Hänen mielestään syitä maan nopeaan liittymispäätökseen oli oikeastaan kolme, kolme P:tä, Putin loi uhan, people, uhka yhdisti kansalaismielipiteen ja politics, päätöksenteko toimi laaja-alaisesti ja yhteisymmärrystä hakien. Toisin sanoen Suomi haki taas paikkaa pöydästä, jossa päätökset tehdään.

Sodan jälkeen Ukrainaa ei tule jälleen rakentaa sellaiseksi kuin se oli ennen sotaa, vaan maa pitää modernisoida. Tarvitaan syvät reformit, joilla irrottaudutaan neuvostoajan perinteestä. On rakennettava täysimääräinen demokratia, jolla on vahvat instituutiot. Uudistukset tulee valmistella sodan aikana ja saada voimaan heti sodan jälkeen. Oikeusjärjestelmä on uudistettava ja estettävä oligarkkien rikastuminen. Tähän liittyy korruption vastainen viranomaisen perustaminen ja vahva kilpailupolitiikka. Ukrainalle ei tule luoda oikotietä jäseneksi, vaan jäsenyyskriteerit tulee täyttää.

Mikä on Euroopan Unionin arvo ja arvot tällä hetkellä? Ukrainan sodan jälkeisen maailman ei pidä antaa jakautua väärin. Venäjän hyökkäyssota tuomittiin maitten äänten enemmistöllä, mutta maailman väestön enemmistöä edustavat maat pidättäytyvät. Maailmassa on tärkeitä alueita, joissa globaali yhteistyö on elinehto. Niitä ovat ilmastokysymykset ja lajien monimuotoisuus. EU:n sisällä ei tule sallia kompromisseja, jos kysymys on oikeuslaitoksesta tai keskustellaan arvoista. Esimerkkinä tässä on Unkari. Ukrainan jäsenyyshakemuksen käsittely voisi taas olla momentum, jolloin voitaisiin tehostaa EU:n päätöksentekoa ja vaatia uudistuksia päätöksentekomekanismiin?

Alustuksen perusteella voisi ehkä vetää johtopäätöksen, että historia opettaa ymmärtämään sen, että tulevaisuus yllättää useimmiten meidät. Historia ei toteudu tai toista itseään juuri sillä tavalla kuin se aiemmin tapahtui. Mutta historialla ja nykyhetkellä on yhtymäkohtia ja analogioita, kristallipallo se ei kuitenkaan ole. Stalin oli Neuvostoliiton diktaattori viime vuosisadalla, Putin tänään. Käyttäytymisestä voi löytää yhtäläisyyksiä ja syitä Venäjän imperialismiin. Suomen kansa on oppinut historiasta läksynsä, että Venäjän kanssa pitää olla aina hereillä ja ettemme saa jäädä maailmassa maan kanssa yksin.                                                                                                             

Esa Kanerva

 

 

  

 

Ideologista köyhän kyykytystä

                                                                                                               17.1.2024

Viime eduskuntavaalit olivat teemaltaan talousvaalit. Persut ja Kokoomus hyökkäsivät yksissä tuumin Marinin hallituksen kimppuun ja syyttivät sitä tuhlariksi. Tosi asiassa edellinen hallitus teki niin korona- kuin Ukrainan sodan kriiseissä suuret talouspäätökset ja menolisäykset yhteisymmärryksessä opposition kanssa. Velkapelottelu, valetotuudet ja valtion konkurssiuhkailu, toisaalta suuret vaalilupaukset, tehosivat ja siivittivät oikeiston vaalivoittoon. Demarit menestyivät vaaleissa hyvin, mutta joutuivat silti oppositioon. Voidaan aiheellisesti kysyä, oliko puolueen valittu vaalistrategia sittenkään oikea? Valittiin vain yksi vaihtoehto, joko Marin jatkaa pääministerinä tai sitten puolue jää oppositioon. Vaihtoehtoista suunnitelmaa ei ollut.

Nykyhallitus ja etenkin Kokoomus oivalsivat heti valtaan päästyään pelin paikan. Jo hallitusohjelmaneuvotteluissa Kokoomus teki selväksi, että suuret ja sen haluamat sosiaaliturvaleikkaus- ja työelämäpäätökset tehtäisiin nyt. Hallituksessa Orpo toistaa jargonissaan suurta valtion velkaa, joka uhkaa hyvinvointivaltiota. Tämä on oikeiston viestinnällistä ilmaveiviä ja hämäystä. Me emme ole Kreikan tiellä, kaukana siitä. Meillä ei ole mikään tulenpalavaa kiirettä tehdä hätäisiä toimia velan suhteen. Pitkän ajan suunnitelmia velan oton pienentämiseksi pitää toki tehdä. Maailma pyörii velalla eikä Suomen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen ole mitenkään poikkeuksellinen, mutta korkean koron oloissa sen pienentäminen vaatii pitkäjänteistä strategiaa.

Suomen anteliaaksi väitetty sosiaaliturva ei ole syyllinen kasvaneeseen velanottoon. Sosiaalimenot maassamme ovat suhteessa bruttokansantuotteeseen EU:n keskitasoa. Korkean inflaation johdosta niiden reaalitaso on jopa laskenut. Nykyinen kasvanut velanotto johtuu pääasiassa muista syistä.

Ensinnäkin Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Suomen Venäjän viennin hiipuminen ja EU-viennin hidastuminen pudottaa Suomen talouskasvua jopa pari prosenttia. Sodan vuoksi energian, raaka-aineiden ja ruoan hinnan nouseminen vähentää kotimaista kulutusta ja se syö talouskasvua. Yleinen epävarmuus hillitsee haluja investoida.

Toiseksi Suomi on tukenut Ukrainaa vuodesta 2022 alkaen sotilaallisesti ja humanitaarisesti runsaalla parilla miljardilla. Tämä tuki on tietenkin aivan välttämätöntä Euroopan turvallisuuden vuoksi. Tähänkin tukeen on kuitenkin otettava velkarahaa. Puolustusvoimain Ukrainalle luovuttama aseapu korvataan sille täysimääräisesti. Koska aseita annetaan vanhemmasta päästä, uusien hankkiminen on aina kalliimpaa. Maksamme sodan kustannuksia myös välillisesti EU:n kautta. Suomi on vastaanottanut Ukrainan sotapakolaisia likemmäksi 40 000 henkeä. Tämäkin välttämätön humanitaarinen apu maksaa ja on seurausta Venäjän hyökkäyksestä.

Kolmanneksi Suomen puolustusbudjetti kasvoi 2023 edellisestä vuodesta 20 prosenttia eli miljardilla. Puolustushallinnon kokonaismenot vuonna ilman lisämäärärahoja ovat 6.1. miljardia euroa. Nykyisessä turvallisuusympäristössä Suomen varustautumiselle Venäjän uhkaan ei ole vaihtoehtoa.

Olemme taloudellisessa taantumassa. Hidastuva talous tuo lisää velkapaineita, koska työttömyysmenot ja verotulojen lasku heikentävät valtion budjetti- taloutta. Kotitaloudet säästävät, samalla Orpon hallitus vetää käsijarrusta, mikä on kaikkien talousoppien vastaista. Sen lisäksi toivoa sopii, etteivät työmarkkinat ajaudu kaaokseen. Ay-liike on kovat piipussa ja syystä. Taantuma ja yleislakko ovat huono yhdistelmä ja myrkkyä taloudelle.

Painotan, etteivät sosiaaliturva tai esimerkiksi työttömän asumistukimenot aiheuta, saati jarruta Suomen talouskehitystä – tai aiheuta velkaantumista. Edellä kerrottujen syiden lisäksi talouskehityksen hitauteen on rakenteellisiakin syitä, esimerkiksi paperiteollisuuden alamäki ja Suomen syrjäinen sijainti. Lisäksi verohelpotukset hyväosaisille heikentävät valtion taloutta sadoilla miljoonilla euroilla. Valtion tuloja lisääviä rakenteellisia muutoksia verotukseen ei ole haluttu tehdä, päinvastoin hallitus alensi esimerkiksi polttoaineveroa.

Hallitus on väärillä jäljillä, aivan hakoteillä, etsiessään velkaongelman syntipukkeja. On vaikeata ymmärtää sitä ideologista raakuutta, jolla hallitus on käynyt sosiaaliturvan kimppuun ja menoleikkausten kohdentamista vähempiosaisiin. Nyt tehdään sellaisia sosiaalipoliittisia vahinkoja, jotka näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa sukupolvia!

Esa Kanerva

 

  

Myös maan sisäinen turvallisuus on muistettava!

                                                                                                                                         11.1.2024

Jutta Urpilainen on nostanut kampanjassaan esille maanpuolustuksen rinnalle maan sisäisen turvallisuuden. Suomen puolustuskyvyn kannalta kansan yhtenäisyys on vahvuus, jota tarvitaan aseiden rinnalla.

Nyt tämä yhtenäisyys ja yhteinen käsitys Suomen suunnasta on vaarassa.

Petteri Orpon porvarihallitus tekee kaikkensa repiäkseen tämän maan kansan erilaisien jakolinjojen taakse. Ensinnäkin hallitusohjelma tekee erilaisten tulonsiirtojen avulla elävien ihmisten elinolot entistä kurjemmaksi. Hyvätuloiset hyötyvät veronalennuksista ja iloitsevat tästä tulonsiirrosta köyhiltä rikkaille.

Suomalaista duunaria lyödään kuin vierasta sikaa. Ammattiliitot käyvät taistelua sekä hallitusta että työnantajia vastaan. He ovat yhdistäneet voimansa. Kysymys on eloonjäämistaistelusta.

Kaupungistuminen jatkuu ja suuret kasvukeskukset porskuttavat, mm. Tampere. Teollisuus investoi etelään ja pohjoinen sekä itä saavat murusia. Energiainvestoinnit syntyvät länteen ja sen perässä teollisuus. Puolustusvoimat rajoittavat tuulivoiman rakentamista itään.

Itä-Suomen vino väestörakenne korostuu idässä. Kaikki kynnelle kykenevät ovat lähteneet töihin kasvukeskuksiin ja vanhukset ovat jääneet lämmittämään pirttejä. Itä-Suomen kunnat ovat pahoissa taloudellisissa vaikeuksissa. Verotulot laskevat ja vuosikatteet painuvat miinukselle. Sote-uudistuksestakaan ei näytä olevat avuksi näitten kuntien vastuistansa selviämiseen. Nuoret, koulutetut ja töihin menevät maksavat kuntaveronsa etelän kermankuorijakunnille.                                                                           

Suomalaisen yhteiskunnan resilienssi, joustavuus on uhkaavasti heikkenemässä. Suomi natisee liitoksissaan. Kaiken lisäksi maassamme on poliittisia voimia, joiden tarkoituksena on vain horjuttaa demokratiaa. Uhkakuvien ja salaliittoteorioiden maailmassa on helpompaa saada läpi omaa viestiä sekä saada poliittista valtaa.

Jokainen suomalainen miettiä omassa päässään, miten suomalaisen yhteiskunnan yhtenäisyyttä voitaisiin vahvistaa. Politiikallahan hoidetaan demokratiassa asiat. Kansalaiset valitsevat poliittisen suunnan puolueitten kautta. Kaupungistumista tuskin mikään hallitus pystyy pysäyttämään, mutta hallituksen ei kannattaisi ehdon tahdoin edistää kansan kahtiajakoa, päin vastoin olisi pyrittävä löytämään kaikki kyvyt ja seistä "yhdessä olemme enemmän" - ajatuksen takana.         

Urpilaisen sanoin, kaikki pitäisi pitää mukana.

Esa Kanerva

Neuvottelemaan mars!

                                                                                                                                         2.1.2024

Katselen kauhulla nykyhallituksen toimia työmarkkinakysymyksissä. Onko suomalaisen kapitalistinkaan etu ajaa Suomea yleislakkoon, maan ollessa kaiken lisäksi lamassa. Ymmärrän pääministeri Orpon innon takoa silloin kuin rauta on kuumaa. Samalaista työnantajia myötäilevää hallitusohjelmaa, kun ei vähään aikaan synny.

Suomi on ollut viitisentoista vuotta liki nollakasvun maa. Oikeisto syyttää talouden surkeasta tilanteesta Suomen työehtosopimusten yleissitovuutta ja jäykkiä työmarkkinoita. Unohdetaan ne tosiasialliset syyt, että korvaavaa Nokia-ilmiötä ei ole syntynyt, Suomen logistinen sijaisti on syrjäinen ja viennin selkärankana toiminut metsäteollisuus rämpii vaikeuksissa. Suomalaisia työmarkkinoita verrataan usein ruotsalaisiin. Maassa ei ole lakiin kirjattua yleissitovuutta niin kuin Suomessa, mutta käytännössä sitä kuitenkin vapaaehtoisesti noudatetaan. Osittain tästä syystä työntekijöitten ja varsinkin työnantajien järjestäytyminen on korkeaa. Työehtosopimusten kattavuus on keskimäärin 90 prosentin luokkaa.

Miksi ruotsalaiset työnantajat haluavat noudattaa yleissitovuutta? Ruotsalaiset arvostavat työehtosopimusten tuomaa työrauhaa. Työntekijöillä on siellä myös neuvotteluvoimaa, jota työnantajat pelkäävät. Suomessa lakiin sidottua yleissitovuutta ehkä tarvitaan, koska luottamusta ei neuvotteluosapuolilla ole. Yleinen käsitys on, että naapurissamme palkansaajien ja työnantajien välit ovat paremmat kuin meillä. Toisin kuin meillä, yhteisymmärryksessä valtio on haluttu ehdottomasti pitää erossa työmarkkinakysymyksistä- ja ratkaisuista. Suomessa taas työnantajaliitot kannustavat hallituksia tekemään ratkaisuja heidän puolestaan.

Mikäli työmarkkinakriisiltä halutaan välttyä, olisi ryhdyttävä neuvottelemaan ja sopimaan. Milloinkaan ei demokraattisessa valtiossa synny mitään hyvää sanelemalla ja pakottamalla. Oman yli neljännesvuosisadan työmarkkinaneuvottelukokemuksen perusteella ratkaisu yleensä löytyy. Ruotsissakin on päädytty nykyiseen työmarkkinamalliin diskuteeraamalla ja vuosikymmenten hiomisella.

Riikka Purra syyttää palkansaajapuolta valehtelemisesta, vääristelystä ja uhkailemisesta. Jos asenteet ennen neuvotteluja ovat tällaiset, eivät edellytykset hyvälle neuvotteluprosessille ole kummoiset. Oletan työntekijäpuolella olevan kaikesta huolimatta neuvotteluhalukkuutta. Hallitus ei vain voi päättää neuvottelulopputulosta etukäteen. Työministeri Satonen kehuu Ruotsin työmarkkinamallia ja sanoo hallituksen esitysten sisällön tulevan sieltä. Miksi hallitus on valinnut vain työnantajille mieluisat asiat hallitusohjelmaan? Mihin unohtuivat ruotsalaisesta neuvottelukulttuurista työntekijöitten edustus yritysten hallinnossa, työntekijöitten tukintaetuoikeus sopimusten tulkintaerimielisyyksissä ja lupaus valtakunnan sovittelijan resurssien lisäämisestä?

Teollisuusliitto uhkaa Nestettä parin päivän työnseisauksella helmikuun alussa. Tuntuu pieneltä peliliikkeeltä. Todellisuudessa jalostamon alasajo kestää kolme viikkoa ja käynnistäminen saman verran. Ei mikään pikku juttu siis. Hallituksen olisi syytä vaihtaa strategiaa ja palata asiallisiin neuvotteluihin. Ay-liikettä uhataan sen perustoimintaedellytyksiin puuttumisella. Työntekijäpuolen toimenpiteet tullaan mitoittamaan sen mukaisesti. Ulospääsyä ei ole kuin neuvottelupöydän kautta. Vai palataanko taas Sipilän aikaisiin pakkolakeihin?

Lakien kautta säädetyt työehtoheikennykset heikennykset kävelevät kuitenkin hallitusta vastaan syksyllä, jolloin työehtosopimusneuvottelut alkavat. Sopimuksia ei synnyt, ellei lakiin kirjattuja heikennyksiä oikaista sopimuksissa. Se tietää vakavaa lakkosyksyä. Hyvällä syyllä voidaan kysyä, kestääkö Suomen talous kevään yleislakkoa ja syksyn lakkovyörytystä?

Esa Kanerva