Ei jätetä lapsia yksin!

                                                                                                                                   20.2.2022

Presidentti Niinistö vertasi Euroopan nykytilannetta Suomen talvisotaa edeltäneeseen aikaan. Tuolloin silloinen Neuvostoliitto painosti ja uhkaili Suomea. Lisäksi se vaati maa-alueita ja tukikohtia maastamme. Eurooppa ja Ukraina ovat nyt vastaavan kaltaisten vaatimusten kohteena. Kirjoitan tässä hyvin tärkeästä ja syvästi vaikuttavasta asiasta. Nimittäin lasten ottamisesta huomioon sodan vaaran ollessa käsin kosketeltavissa uutisissa ja keskustelunaiheena. Nuoret tarvitsevat turvaa ja vastauksia kysymyksiinsä.

Muistan kuusikymmentäluvulta kaksi kriisiä ahdistavina kokemuksina ja muistoina. Ensimmäinen oli noottikriisi vuonna 1961. Neuvostoliitto koki sodan uhkaa silloinkin ja vaati Suomen kanssa pidettäviä neuvotteluja yhteisestä puolustuksesta uhkaajaa, Saksaa vastaan. Aamulehti kirjoitti paksuin mustin kirjaimin noottikriisistä etusivullaan lokakuun lopulla. Istuin kansakoulun ekaluokkalaisena pulpetissani iäkkään naisopettajamme istahtaessa kateederin taakse ja purskahtaessa itkuun. Itkun seasta hän sai sanotuksi lapsille, että syttyy sota. Aamulla oli puhuttu vanhempien kesken samasta asiasta. Tieto oli lapselle musertava. Minulla oli käsitys, mitä sota on. Olin kuullut ja lukenut siitä juttuja. Ahdistavia kysymyksiä risteili päässäni, kuolenko nyt, miten käy veljieni, entä äidin ja isän?

Tässä koulutilanteessa menivät sekaisin aikuisen ja lapsen roolit. Opettaja oli tullut varmaan henkisesti yllätetyksi noottikriisitiedosta, miksi hän kuitenkin kaikesta huolimatta ammattilaisena kaatoi tuskansa lasten päälle? En ymmärrä vieläkään. Opettaja oli varmasti sodan kokenutta sukupolvea ja aikaisemmat sotatraumat saattoivat saada vallan, mutta mihin hän kadotti aikuisen ja opettajan vastuun? Koululapset jäivät omilleen niin koulussa kuin kotona. Ikuiset ahdistavat muistijäljet jäivät pääkoppaani tuosta syksystä.

Perheeni aikuisilla oli päivät ja kädet täynnä toimeentulon kanssa. Yksi kävi töissä ja kotona mesusi kolme kasvaa poikaa. Tuohon aikaan lapsi käsitettiin, ainakin meillä, enemmän perushoidon kohteena kuin itsenäisenä ajattelevana ihmisenä. Ei vanhemmilla ollut aikaa eikä ymmärrystä keskustella maailmanpolitiikasta lastensa kanssa. Siitäkin huolimatta uudet viestimet, radio ja jopa televisio toivot hyvin konkreettista tietoa lasten ulottuville. Lisäksi lapset aistivat vanhempien ahdistuksen ja opettajan sodanpelon. Kyllä seitsemänvuotiaalta vaadittiin melkoista henkistä sietokykyä pysyäkseen ehjänä ja toimintakykyisenä. Osa lapsista taantui pissimään vuoteensa, osa oireili muulla tavoin. Nämä asiat jäivät käsittelemättä ja pysyvät ikuisina arpina sielussa.

Toinen traumaattinen kokemus tapahtui heti seuraavana vuonna. Se oli Kuuban kriisi 1962, niin ikään lokakuussa. Isäni oli aivan paniikissa, hermonsa sodassa menettänyt mies. Hän kuunteli jokaisen uutislähetyksen ja kommentoi sitä äänekkäästi. ”Atomisota siitä tulee, kaikki kuollaan, tulee ihan varmasti”, hän hoki päivästä toiseen. En kestänyt enää uutisia ja pyrin hankkiutumaan muualle lähetysten aikaan. Aina se ei ollut mahdollista. Tällöin tungin sormet korviini, etten olisi kuullut selostuksia Kennedyn uhkauksista ja Hruštševin vastauksista. Pelkäsin henkeni edestä, todella pelkäsin itseni, äidin, isän ja veljieni puolesta. Varsinkin isäni ei ymmärtänyt lasten sielunelämästä tuon taivaallista. Hänelle lapset olivat ”vain” lapsia. Ihan niin kuin luulisin tuolloin aika yleisesti ymmärretyn. Pelko ja ahdistus ovat lapselle huonoja kavereita, ne eivät voi olla vaikuttamatta lapsen kehitykseen ja persoonallisuuteen.

Vetoan nyt meihin aikuisiin. Ei jätetä lapsia yksin murheineen. Tänään on vastuu vielä rankempi. Meillä on kaiken maailman tietolähteet ja autenttiset videot. Kyllä lapsi pelkää sotaa tänäänkin. Vanhemman velvollisuus on kuunnella lasta ja antaa turvallisuutta. Sodasta on pystyttävä keskustelemaan, sillä tasolla, että lapsen maailmankuva ei järky ja hän kokee ympäristönsä turvalliseksi kaikesta huolimatta.

Esa Kanerva 

Putinin päiväunelmia

                                                                                                                                     13.2.2022

Presidentti Putin on käynyt sotaa koko vallassa olonsa ajan. Venäjän päämieheksi hän nousi Tšetšenian voitokkaan toisen sodan avulla vuosituhannen vaihteen tienoilla. Vuonna 2008 käytiin Georgian sota, jossa Venäjä otti haltuunsa laajoja alueita Georgiasta oman alueensa ”suojaksi”.

Vuonna 2012 Putin makoilee synkkänä datšallaan Moskovan lähistöllä. Keväällä käydyt presidentinvaalit olivat menneet synkästi pieleen. Hän oli saanut vain 63,6 prosenttia annetuista äänistä, 8 prosenttiyksikköä vähemmän kuin vuonna 2004. Kommunistit kaiken lisäksi väittivät vaaleja epärehellisiksi. Häntä suorastaan jurppi. Vaimokin räksyttää hänelle vieraista naisista ihan turhaan, ainahan hallitsijoilla on ollut rakastajattaria. Pitänee ottaa avioero ja omistautua vain rakkaaseen Venäjään. Hän fundeerasi ja mietti. Jos kannatus laskee tätä menoa ja kansa pullikoi, jotakin hänen on tehtävä. Sitten hänen kapeat huulensa vetäytyvät hymyyn, keksitään kansalle jotakin muuta mietittävää.

Hän on oppinut historiasta maailman mahtimiesten vallan käytön perusteet ja konkelot. Tehdään ulkopoliittinen kupru Krimillä ja kaikkien katseet kääntyvät sinne. Tästä alkaa Krimin valtauksen strateginen pohdinta. Krimin menettämistä Neuvostoliiton hajottua Ukrainalle, hän ei ole antanut anteeksi. Krimin niemimaa kiertää kehää hänen ajatuksissaan eikä hän tahdo päästä siitä irti öisinkään. Valtaus tehdään parin vuoden päästä. Hän oivaltaa Wagner-palkka-armeijansa hyödyllisyyden valtauksessa. Ei pääse Kaatuneiden äidit-järjestö heti osoittelemaan sormellaan, Wagner-pojat taistelevat palkkarenkeinä ja ottavat tietoisen riskin. Ja sitä roskasakkia kukaan äiti ei edes tunnustaisi omakseen. Pienet vihreät miehet tekivät työtä käskettyä ja Krimin valtaus emämaahan sinetöitiin Kertsin salmen yli Venäjältä Krimille rakennetulla nelikaistaisella sillalla. Sillasta olivat unelmoineet jo tsaarit ja toveri Stalin. Putin sen sitten toteutti.

Ruokahalu kasvaa syödessä. Venäjä jatkoi aggressiotaan ja valtasi Itäisestä Ukrainasta Luhanskin alueen ja myöhemmin 2015 Donbasin alueen. Venäjämieliset separatistit olivat Kremlin mukaan asialla. Venäjä jakaa pakolla alueen asukkaille venäläisiä passeja periaatteella ota tai ammutaan. Pakkovärväyksistä kieltäytyneitä ja aluetta puolustaneita sotilaita on kaatunut tai ammuttu tuhansittain. Arviolta Ukrainan sodassa on nyt kuollut 15 000 ihmistä ja 1,5 miljoonaa on joutunut pakenemaan kotiseuduiltaan. Suuri inhimillinen tragedia on siis kysymyksessä.

Nyt Eurooppa on uudenlaisen tilanteen edessä. Putin uhkaa sodalla ja valmistelee sotaa. Hän vaatii omaa etupiiriään, johon saattaisi kuulua myös Suomi. Kyllä Nato varmaan pärjäisi tavanomaisilla aseilla käytävässä sodassa. Kuinka herkässä on diktaattorin sormi ydinaseiden laukaisimilla, ei tiedä kukaan. Saatamme olla samanlaisessa tilanteessa kuin 1962 Kuuban ohjuskriisin aikana. Vastassa olivat tuolloin ydinasemahdit Usa ja Neuvostoliitto. Oli tunneista kiinni, ettei olisi ajauduttu III maailmansotaan. Tuolloin Hruštšev taipui ja poisti ydinohjukset Kuubasta. Maailma pelastui ydintuholta. Mitkä ovat Putinin ajatukset? Hakeeko hän tästäkin hyvitystä riskeistä huolimatta? Diktatuurit ovat aina arvaamattomia.  

Lienee selvää, että Venäjä ei ole lähiaikoina muuttumassa demokratiaksi. Se on ja pysyy toistaiseksi Suomenkin ongelmana. Pitäisikö liittyä heti Natoon? Mitkä taloudelliset riskit ovat Suomella Venäjällä? Uhkaako Venäjä sotilaallisesti myös Suomea?                                                                                                                

Jos Natoon liittyminen olisi suomalaisille yksinkertaista, päätös olisi varmaan jo tehty. Siihen liittyy huomattavia riskejä. Yli tuhat kilometriä yhteistä rajaa ei ole niistä pienin. Haluammeko Venäjän ensijaiseksi kohteeksi ja taistelutantereeksi liittyessämme Natoon? Näinhän siinä kävisi, kaikki aseen piiput idästä osoittaisivat Suomeen sen jälkeen. Nato antaisi turvaa, raunioista kömmittäessä muutamien henkiin jääneiden olisi vaikea iloita itsenäisyydestä. Kannattaa miettiä siis kaksikin kertaa.

Suomalaisilla firmoilla on paljon rahaa ja investointeja Venäjällä. Esimerkiksi Fortumilla on panostuksia n. 5 miljardia euroa kiinni sähkötuotantolaitoksissa. Ei voi parhaalla tahdollakaan olettaa, että Putin kunnioittaisi suksien mennessä ristiin ulkomaista omistusta maassaan. Maidemme välinen kauppa on enää varsin pientä, n. viitisen prosenttia ulkomaan kaupastamme. Sen menettämisen vielä me kestäisimme. Onko viisasta tehdä yhteistyötä Venäjän valtion omistaman ydinvoimayhtiön, Rosatomin, kanssa on toinen juttu. Pyhäjoelle suunnitellusta ydinvoimalasta on Puolustusvoimat onneksi pyytänyt uuden riskiarvion. Hankkeen toteutuminen on vielä monen mutkan takana. Liiallista taloudellista- ja energiariippuvuutta arvaamattomasta Putinista on syytä välttää.

Lienee selvää, että suomalaiset sotajoukot eivät kovin kauaa pärjäisi taistelussa venäläiselle sotavoimalle. Idea kuitenkin siinä, että sotilaallinen aggressio aiheuttaa vastapuolelle huomattaviakin tappioita ja vie aikaa. Se on se pelote, mitä hyökkääjänkin tulee miettiä. Puolustusvoimat ovat hyvässä kunnossa ja niihin on uhrattu rahaa. Puolustusmenot nousevat seuraavana vuosikymmenenä 2 % bruttokansantuotteesta. Samalla rahamäärällä pärjättäisiin Natossakin. Aseellisen konfliktin ohella naapurilla on muitakin konsteja härnätä ja tehdä kiusaa. Tietokonejärjestelmien kimppuun hyökkääminen on yksi konsti muiden joukossa. Ja some-propaganda tietty!

Maailmalla ennustetaan, että Putin hyökkää tulevan viikon keskiviikkona. On kiire, routa sulaa nopeaa tahtia. Panssarit tarvitsevat tukevaa maaperää. Toivottavasti ei, ei se kuitenkaan ole pois suljettua.                                          

Sanomattakin on selvää, että tällainen kirjoittamani teksti ei olisi mahdollista Venäjällä. Demokratia sallii sananvapauden, diktatuuri vie totuudenpuhujat vankileirien saaristoon.

Esa Kanerva

 

Jäljet johtavat sylttytehtaalle

                                                                                              6.2.2022

Edellistä blogiani on helppo jatkaa Helsingin häiriköinnillä. Mannerheimintielle autot parkkiin ja tie tukkoon. Ympärillä kansa on karnevaalitunnelmissa ja juo virvokkeita. Mistähän tässä convoy, suomeksi saattuemielenilmaisussa on kysymys? Sehän ei ole mielenosoitus, koska rähinäsakki ei noudata lainsäädäntöä eikä yhteisiä pelisääntöjä. Demokratiassa ja oikeusvaltiossa saa toki osoittaa mieltä ja olla eri mieltä, etukäteen poliisin kanssa sopien. Pohdin kokonaisuutta, mistä tässä on oikeasti kysymys, minkälaista joukkoa on Helsinkiin kokoontunut ja mikä saattaisi olla homman vaikuttavuus?

Hallitus ei vaihdu huutamalla eikä bensan hinta laske soihtuja polttamalla. Sakin muutkin teemat ovat tutut. Ei koronarajoituksia, ei piikkejä. Eläköön vapaus muista ihmisistä välittämättä. Persujen Mika Niikko kertoo järjestäjän olevan tuttunsa. Mutta hänellä ei tietenkään ole osaa eikä arpaa häiriköintiin. Uskokoon ken uskaltaa! Kysymys on ihmisistä, jotka eivät sopeudu demokratian pelisääntöihin. Edustuksellinen demokratia pyrkii katsomaan kaikkien kansalaisten etua ja menestystä. Aivan edesvastuutonta on kiihottaa marginaaleja kapinaan ja ruokkia kansan kahtiajakoa. Viidestä ja puolesta miljoonasta kansalaisesta löytyy aina ja kaikkina aikoina on löytynyt eri mieltä olevia yksilöitä ja pieniä porukoita. Nämä vastustavat aina ja kaikkea. Clintonin sääntö 20 prosentista ihmisiä, jotka sanovat aina ei, pitää paikkansa.

Huuhaan väitetään syntyneen Kanadassa ja esimerkkiä otetaan sieltä. Rekkakuskit olivat siellä johtamassa kansaa, ei siis ihan kansakunnan terävintä kärkeä. Oikeistopopulistit lienevät nytkin juoksupoikina. Venäjän trollit lentelevät ympäri maailmaa ja kieltämättä kansankiihotus länsimaissa omia hallituksiaan vastaan palvelee Venäjän etua. Eurooppa pitää saada hajanaiseksi ja riitaisaksi. Sitten on helpompi iskeä, kun on sopiva tilaisuus. Nämä niin kutsutut mielenilmaisijat käyttävät osin viestinnässään venäläisten veljesten kehittämää sosiaalista mediaa. Venäjän valtio on alustan takapiruna. Asia haisee pahalta ja jäljet ovat lumessa selvät, itään päin ne johtavat.

Poliitikot aina haistelevat ns. kansan mielipidettä. Polttoaineen hinta on nyt kuumaa kamaa. Kaikki haluaisivat laskea sen hintaa, paitsi vallassa olevat. He ymmärtävät vaikeata tilannetta paitsi valtion rahatulojen niin liikenteen käyttövoiman murroksena. Nopeasti tilanne ei varmasti ole muuttumassa, rähinöitiin Mannerheimin tiellä, miten paljon tahansa. Korona ei ole hallituksen luomus eikä kenenkään syy. Rajoituksilla suojellaan yhteiskunnan haavoittuvimpia yksilöitä. Mitenkähän nämä mielenilmaisijat suhtautuisivat tilanteeseen, jossa puolustusvoimien olisi pakko kutsua heidät palvelukseen. Nykymaailmassa voi eteen tulla sellainenkin mahdollisuus.

Päätelmäni on se, että demokratia on tällaisille ilmiöille aika heikko. Sosiaalinen media ja internet kalvavat siltä pohjaa. Ulkopuolisten valtioitten vaikuttaminen demokraattisten valtioitten sisäisiin asioihin ja kansalaisiin on valitettavasti yhä suurempi uhka oikeusvaltiolle. Mitä olisi tehtävissä? Nopeasti ei mitään, hitaammin lisätään kansalaisten ymmärrystä ja sivistystä siitä, mikä on totta ja mikä ei. Ja yksilöiden pitäisi ymmärtää oma rajallisuutensa tiedon suhteen, pitää luottaa faktoihin ja viranomaisiin. Venäjän tilanteen ymmärtää jollakin tavalla. Oikeusvaltio on heikko, luottamus hallintoon on nolla. Seuraavaa pandemiaa tai muuta hätätilannetta varten Suomen valtion hallinto on organisoitava uudella tavalla. Viranomaisten kiistelyyn ja arvovalta riitelyyn ei ole jatkossa varaa. Kavennetaan demokratiaa kriisitilanteissa ja etukäteen mietitty pieni kokoonpano tekee päätökset.

Esa Kanerva