Vainajien siirtelyä

 

                                                                                                  

                                                                                             

                                                                                                     

                                                                                                     10.1.2025

Olen ammatiltani sairaanhoitaja. Työskentelin maineikkaassa Kaupin sairaalassa -85 lähtien 90-luvun alkupuolelle. Olen lukenut lehdistä, että sairaaloissa kuoleman toteamisesta on tehty hirveä ongelma. Vainajia kuljetetaan vuosittain jopa 15000 kertaa lääkärin luokse kuoleman toteamisen vuoksi. Ihmettelen, missä vaiheessa on tässäkin asiassa unohdettu järjen käyttö.

Kaupin sairaala oli tuolloin merkittävä osa Tampereen terveyspalveluja. Kun alun perin tuberkuloosiparantolaksi rakennetun sairaalan toiminta muuttui 1980-luvulla tuberkuloosin hoidon tehostuttua. Kaupissa hoidettiin monenlaisia pitkäaikaissairauksia sekä vanhuksia. Sairaalassa oli myös erikoisosaamista ja se työskenteli erikoislääkärijohtoisesti.

Kerron tuon ajan käytännöistä. Joka vuorossa työskenteli ainakin yksi sairaanhoitaja, myös öisin. Tiimeissä työskentelivät enemmistönä erittäin ammattitaitoiset apuhoitajat, sittemmin perushoitajat, nykyisin lähihoitajat. Oli luonnollista, että kuolema vieraili osastoilla usein. Oli selvää tai ylhäältä delegoitua, että sairaanhoitaja varsinkin yöaikaan soitti omaisille ja ilmoitti vanhuksen kuolemasta. Kuolintodistuksen virallisesti kirjoitti jälkikäteen tietenkin lääkäri. Homma ei kerta kaikkiaan olisi toiminut, jos päivystävä lääkäri olisi joutunut tulemaan joka kerta paikalle tutkimaan kuolemanmerkit ja kuoleman.

Koko systeemin toiminta perustui joustavalle ammattitaidon käytölle. Lääkäri oli talossa ainoastaan virka-aikaan. Muun ajan toimittiin hoitajalähtöisesti. Hoitohenkilökunta ”varoitteli” ja piti yhteyttä omaisiin etenkin vierailuaikaan iltaisin. Omaisille yllättäviä kuolemia sattui harvoin ja he olivat yleensä osanneet odottaa sairaalasta soittoa.

Ihmisen kuoltua osastolla, häntä pidettiin osastolla kaksi tuntia. Tänä aikana perushoitajat ”laittoivat” vainajan. Siinä oli käytössä tietyt rutiinit ja lopuksi vainaja peiteltiin kauniisti lakanalla, johon oli taiteltu risti ja aseteltu kukat. Parin tunnin jälkeen vainaja siirrettiin kellarikerroksen kylmiöön. Papereihin kirjattiin kuolinaika saatesanoilla exitus lethalis, luonnollinen kuolema.

Olen hämmästynyt, milloin tämä vainajaralli on alkanut, en tiedä. Mitähän lakeja me tai sairaalan johto silloin rikoimme näillä käytännöillä? Vai liittyykö uudet käytännöt tämä jotenkin riitelyyn ammattikuntien työnjaosta tai muusta syystä? Mielestäni kyllä sairaalassa sairaanhoitajan pitää pystyä toteamaan 3,5 vuoden koulutuksella ihmisen kuoleman, vaikka lääkäri sitten takautuvasti kirjoittaa kuolintodistuksen kuolemaan johtuvin diagnoosein.

Jatkuvasti toistetaan mantraa, että terveydenhuollossa pitäisi käyttää työvoimaa joustavasti ja tehokkaasti. Tämä kuoleman toteamisprosessin järkevöittäminen on yksi säästöehdotus monen muun käytännön muuttamisen lisäksi hyvinvointialueille. Tutkikaa menneitä käytäntöjä tässäkin asiassa ja lopettakaa kallis vainajien siirtely. Luen, että Orpon hallituksen ohjelmassa ei ole lakimuutosta, jossa ennakoiduissa kuolemantapauksissa kuoleman toteamisessa tehtävät tutkimukset voisi tehdä sairaanhoitaja. Valitettavaa!

Esa Kanerva

Profiilin nostoa

 

                                                                                                                

                                                                                                           

                                                                                                                                         3.1.2025

Avoimuuden sanotaan olevan demokratian kulmakivi. Kun kerrotaan rehellisesti kansalaisille ikävätkin asiat, se lisää luottamusta. Tänään kokoontuivat puolustus- ja ulkoasianvaliokunta ylimääräisiin kokouksiin. Totta kai jokaisen kiinnostus on herännyt, mitä on tapahtumassa, kun valiokuntia joululomallaan kutsutaan kokoon. Järjestetään suurieleisesti tiedotustilaisuuksia, joissa kerrotaan, ettei ole mitään julkisesti kerrottavaa ja tieto on salassa pidettävää Tiedotetaan, ettei ole tiedotettavaa!

Kyllä tällainen menettely on poliitikoilta pitkän nenän näyttämistä kansalaisille. Jokainen ymmärtää kansallisen turvallisuuden tarpeet, ei kaikkea tarvitse hölöttää. Mattimeikäläisen ei tarvitse tietää yksityiskohtia. Mutta kyllä suurella pensselillä voi maalata ja hieman ymmärtää suomalaisten tiedon tarvetta. Varsinkaan puolustusvaliokunnan tiedon jakamisen salailua ja vetoamista perustuslailliseen vaitiolovelvollisuuteen, on veltto ja oman profiilin nostoa.

Niinhän se on, miltä se näyttää. Poliitikko kokee itsensä tärkeäksi. Minulla on sellaista tietoa, jota ei joka pojalle jaella tässä valtakunnassa. Kansanedustajan päässä kulkenee ajatuksenjuoksu, että näin isoissa kysymyksissä tarvitaan minun osaamista ja erityiskykyjä. Tietoa pantaten poliitikko saa kaipaamaansa valtaa ja erityisasemaa suhteessa muihin ihmisiin.

Kyllähän tiedon merkitys on nykyisin kasvanut ja korostunut entisestään. Tietoa on ja demokratiassa on julkisen vallan tehtävä sitä jakaa. Sellaiseen tilanteeseenhan on pyritty, että luotettavista lähteistä, kuten poliittisilta päätöksentekijöiltä, on saatavissa riittävästi ja avoimesti tarpeellinen tieto. Vaikka tietoa pantataan, ei tiedon ihmisten jano siihen sammu. Tiedonnälässä lähdetään ns. faktaa kaivelemaan todennäköisesti netin syövereistä, eikä siinä hommassa yleensä hyvin käy. Esimerkiksi puolustusvaliokunnan vähäsanaisuus kääntyy itseään vastaan, kohta some on pullollaan kaikenlaista spekulaatiota.

Kansalaisten luottamus Orpon hallitukseen on kyselytutkimusten mukaan vähentynyt eikä luottamus ainakaan kohene, jos eduskunnan valiokunnat alkavat salailemaan ja panttaamaan asiallista tietoa Suomen turvallisuustilanteesta. Voihan asian niinkin ymmärtää, että kun kansalta ei tule hallitukselle kiitosta, niin jollakin tapaa on hallituspuolueitten yritettävä kissanhännän nostoa. Tieto on valtaa! Ja eipähän valiokunnat altista ainakaan itseään kritiikille ja arvioinnille.

Esa Kanerva