Viidan Latesta muutama rivi

                                                                                                                                          20.11.2020

Minun on ihan pakko kirjoittaa jälleen runoilija Lauri Viidasta. Luin hiljan Jukka Lyytisen uutuuskirjan Viidan elämästä. Tai elämänkerran Latesta, joka nimi kuvaa minulle parhaiten rujon miehen persoonaa. Teos vahvisti mielikuvaani runoilijan henkilöstä. Viita eli täydellisen epätäydellisen elämän, oli täynnä lahjakkuutta ja rikkinäistä sielua. Hän synnytti ainutlaatuisen hienoja runoja ja proosaa. Toisaalta hän eli rajun ja ristiriitaisen elämän, mikä ei ollut sodan käyneille miehille poikkeuksellista. Poikkeuksellisen siitä tekivät tässäkin suhteessa Viidan kolme avioliittoa ja seitsemän lasta eri avioliitoista aikana, jolloin avioliitto oli vielä instituutio, josta ei erottu kevein perustein. Kirjoitan tässä Lyytisen kirjan minulle tuomista uusista näkökulmista Lauri Viidan elämään.

Voin kuvitella hyvin Laurin perhe-elämän, ryyppyretket ja remeltämisen neljä- ja viisikymmentäluvulla. Laten motto oli taksi perseen alle ja menoksi, silloin lapset ja perhe unohtuivat sekä viina virtasi. Kirjailija halusi olla keskipiste ja sen seura yleensä hänelle soi, varsinkin kun Lauri hanakasti tarjosi kierroksia silloin kun rahaa sattui olemaan. Viinan höyryinen elämä yhdistettynä psyykkiseen sairastumiseen söivät luomisvoimaa ja toivat kärsimystä niin lähipiirille kuin kirjailijalle itselleen.

Kirjailijan toinen vaimo Aila Meriluoto, itsekin kirjailija, on kuvannut Laurin persoonaa ja viehätysvoimaa osuvimmin. Voisi samalla todeta, että tuskin olisi nykyistä Lauri Viidan tuotantoa sellaisessa muodossa kuin me sitä luemme, ilman Aila Meriluotoa. Hän toimi kirjailijan kannustajana ja muusana hänen uransa vaikeina alkuvuosina. Kahdeksan vuotta yhteiselämää luovan sekopään ja itsekeskeisen taiteilijan kanssa on kova saavutus. Aila on kuvannut Lauria henkilöksi, joka imi lähellään olevilta ihmisiltä kaiken voiman. Hän oli avaruuden keskipiste ja musta aukko.

Edellisen vaimon, Kertun mielenkiinto ei riittänyt arjen melskeessä Laurin runoihin. Eikä Late myöskään halunnut avautua Kertulle omista runoistaan. Kerttu pyykkäsi, teki ruokaa, siivosi ja hoisi lapsia. Lauria eivät moiset arjen askareet juurikaan kiinnostaneet. Ajatukset pyörivät teksteissä. Runoja syntyi öisin ja tupakkaa kului. Muu perhe häiriintyi. Lapset tykkäsivät kyllä isästään, joka toisinaan jaksoi piehtaroida heidän kanssaan sydämen kyllyydestä.

Kolmannen vaimonsa, Anneli Kuurinmaan Viita löysi Kellokosken mielisairaalasta. Morsian oli Lauria huomattavasti nuorempi kolmikymppinen kosmetologi, hänkin hoidossa maanis-depressiivisyyden vuoksi. Tämä avioliitto taisi olla vaihtokauppa, Anneli tarjosi Viidalle nuoruutta, iloa ja läheisyyttä. Lauri Viita oli taas Annelille suuri suomen kielen taitaja ja ”tiedemies”.

Lauri Viita oli aikansa boheemi ja julkkis. Hän eli varsin tietoisesti ”toisin” kuin odotettiin, kyseenalaisti ja ärsytti. Menestyksen myötä ja runokokoelma Betonimyllärin myötä elämään tuli vauhtia. Tuli tekijänoikeuspalkkioita ja mainetta. Kirjailijapiiriin pääsyn jälkeen hän huomasi ympärillään viinan virtaavan ja olihan se osa kirjailijan identiteettiä. Todettava on, että kirjailijan tekstit syntyivät selvin päin. Vapaa-aika oli sitten asia erikseen. Kutsuja sateli ja pulloa tyrkytettiin nokan alle. Taisi se kuuluisa nestekin humahtaa otsaan ja esiintymisissä alkoi olla oman erikoisuuden korostamista ja itsensä tehostamista. Hän näytteli karskia kirvesmiestä, joka osasi yhtäkkiä kirjoittaa loistavia runoja. Hän halusi olla ihailtu ja sai sitä, mitä halusi. Pääsi ääneen ja keskipisteeksi.

Viisikymmentäluvun paremmalla puolella Laurin avioliitto Aila Meriluodon kanssa ja mielenterveys alkoivat hajota yhtä aikaa. Marraskuussa 1952 Viita päätyi Lapinlahteen. Harhaisuus, yksinpuhelu ja vainoharhaisuus ottivat ylivallan. Ensimmäinen hoitojakso kesti vain 18 päivää. Joulukuussa hän pääsi kotiin. Seuraavan kerran Viita kärrättiin Lapinlahteen helmikuussa 1953. Sähköjohdot revittiin kotona seinistä ja esineitä heiteltiin. Hän oli vaarallinen itselleen ja läheisilleen. Kotiutuksen jälkeen kirjailija eli kotona vaihtelevalla menestyksellä. Kaikenlaisia kommelluksia sattui, hän ajoi päänsä kaljuksi kihnutettuaan päähänsä kaljun kohdan mietteissään, kattolamput saivat kyytiä ja radio poltettiin. Syyskuussa -55 hänet otettiin potilaaksi Kivelän sairaalaan, jossa todettiin paranoidi skitsofrenia. Avioero Aila Meriluodosta tuli voimaan -56. Pitkäniemessäkin Lauri ehti poiketa jossakin vaiheessa, mutta Kellokosken sairaalasta tuli hänelle loppuelämän tukikohta.

Lauri Viita kuoli 1965 auto-onnettomuudessa rattijuopon uhrina. Hän oli kyydissä Helsingin lähellä taksissa, jota päin ajoi kuorma-auto. Autoa kuljetti vahvasti päihtynyt kuljettaja. Hän kuoli muutaman päivän päästä ilmeisesti sisäiseen verenvuotoon. Kirjailijan elämä oli täynnä yllätyksiä, poistuminenkin tapahtui laskemattomasti. Lauri Viita kirjoittaa runossaan Onni: ” Kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä” Pispalan pojan runot ja henki elävät yhä keskuudessamme, väkevänä ja vaikuttavana.

Esa Kanerva



Konsernijaosto yllätettiin

 

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                13.11.2020

Konsernijaosto teetätti selvityksen Tampereen Veden pitkäntähtäimen vedenhankinnasta. Reunaehtona oli vedenhankinta pohjavesilaitos Tavasen tuottamana tai ilman sitä. Vedenhankintaselvityksessä konsulttiyhtiö Afry totesi yksiselitteisesti tekopohjaveden olevan sadan vuoden elinkaariarvioinnin perusteella halvempaa, ympäristöystävällisempää ja laadukkaampaa. Nämä faktat taisivat yllättää konsernijaoston. Vihreät etunenässä halusivat nollata koko selvityksen.

Olen ollut Tavasen hallituksessa toistakymmentä vuotta, tämän vuoden kesäkuun yhtiökokoukseen asti. Hallitustyöskentely on ollut minulle korkeakoulu yhtiöitten hallintoon. Tavase Oy on taistellut olemassa olostaan, hyväksyttävyydestään ja rahoituksestaan kaikki nämä vuodet. On pitänyt paneutua asioihin joka suunnalta ja strategiseen suunnitteluun. Tänä kesänä yhtiö siirtyi uuteen vaiheeseen AVI:n hyväksyttyä omalta osaltaan luvan tekopohjavesilaitoksen rakentamiseen. Päätöksestä tietysti valitettiin Länsi-Suomen hallinto-oikeuteen Vaasaan ja prosessi jatkuu.

Miksi puolustan kiivaasti tekopohjavesihanketta. Tekopohjaveden muodostamisessa pohjaveden määrää lisätään nopeuttamalla luontaista pohjaveden muodostumisprosessia. Harjuun imeytetään Roineen vettä, joka puhdistuu maaperässä tapahtuvissa prosesseissa veden kulkiessa imeytysalueilta kaivoille. Tekopohjaveden laatu muistuttaa luontaista pohjavettä siinä määrin, että eroa ei aistinvaraisesti huomaa. Täysin varmaa on se, että siinä ei loukata luontoarvoja, ei kajota juurikaan Natura-alueelle ja ympäristövaikutusten arviointi ja yleissuunnitelma on päivitetty (2019). Tekopohjavesi on puolta halvempaa kuin pintaveden käyttö sadan vuoden ajanjaksolla. Tavaseen liittyy muitakin luontoon liittyviä hyötyjä kuin pintaveteen.

Tuloksista voidaan todeta Tavase olevan ilmastovaikutusten kannalta suotuisampi skenaario. Tavasen hiilijalanjälki talousvettä kohden on noin seitsemän kertaa pienempi, kuin Ruskon skenaario. Merkittävimmät erot hiilijalanjäljissä aiheuttaa. Tavasessa pienempi kemikaalien kulutus, laitosten lämmityksessä käytettävä hyötylämpö kaukolämmön kulutuksen sijaan sekä lietteiden ja jätevesien käsittelyn puuttuminen käsittelymenetelmästä.

Koko olemassa olonsa ajan Tavase on ollut poliitikkojen pelinappula. Sillä on tehty politiikkaa valeilla, disinformaatiolla ja pelottelulla. Pauli Kiuru pääsi eduskuntaan profiloitumalla Tavasen vastustajaksi ja Pälkäneen pelastajaksi. Vihreät haluavat tietenkin vastustaa hanketta, luonnonsuojelijan imago on tärkeämpi kuin järkisyyt. Ihmettelen, että myös demarit vastustivat konsernijaostossa pohjavesihankkeen osakeantia. Ei kannattaisi aina haistella yleistä mielipidettä ja tehdä valintoja vaaleja varten.

Tampereen seudun kuntien vedentarve tulee kasvamaan lähitulevaisuudessa. Tampereen Veden on siihen alueen toimijana varauduttava. Tampereen Vesi on siitä onnellisessa asemassa, että sillä on käytettävissä kaksi erillistä vesiallasta raakaveden hankintaa, Näsijärvi ja Roine. Pintaveden käyttö on riskialttiimpaa vedenhankintaa kuin pohjavesi, yksi kemikaalirekan onnettomuus voi pilata vesistön pitkäksi aikaa. Puhumattakaan ihan mahdollisesta ydinonnettomuudesta lähialueilla. Vesitorneissa vettä riittää kuntalaisille vettä vain jokusiksi tunneiksi. Pohjavettä säännöstelemällä pärjätään kuukausi tai kaksi, koska sitä on harjussa varastossa. Tekopohjavesi on eräänlainen henkivakuutus alueen asukkaille.

Haluan valtuutettuna tarjota kuntalaisille tasalaatuista, aina sopivan viileää ja lähes kemikaalitonta ”luomuvettä” tulevaisuudessa. En ymmärrä erittäin vakavan asian ympärillä tapahtuvaa propagandaa ja peliä. Aamulehtikin on puolensa valinnut. Asiallista tietoa on vaikea saada julkaistuksi lehden palstoilla. Julkisen sanan neuvostoakin on tarvittu hätiin. Toivottavasti hanke toteutuu lähivuosina ainaisten valistusten jälkeen. Kangasalan harjuja ei olla tuhoamassa eikä kenenkään omakotitalo sorru. Tutkitusti totta!

Esa Kanerva



Minä taas ihmettelen

 

                                                                                                 10.11.2020

Huomasin aamulla herääväni Kainuussa. Vaimon lomaviikko tuli yllättäen ja pyytämättä. Liikkeellehän sitä oli ollut lähdettävä. Mutta voihan sitä Tampereen ulkopuolellakin kirjoitella ja ihmetellä maailman menoa.                                         

Ja hämmästelty tietenkin on, ei vähiten Amerikan touhua. Trump sai lähteä äänestäjien tahdosta. Nyt soisi uuden presidentin noudattavan pöytätapoja ja kunnioittavan muitakin ihmisiä kuin itseään. Nähtäväksi jää, täytyykö Donald kantaa Melanien kanssa ulos Valkoisesta talosta vai suostuuko kävelemään itse. Valtion kustantama helikopteri pörrää vielä hetken, oma kopteri on kuulemma myynnissä. Eihän se jatkossa auta hänenkään kuin tyytyä tavallisten kuolevaisten kulkumuotoihin, tai tavallisten rikkaiden ihmisten.

Suomessa olen seuraillut sote-uudistuksen kommentointia ja kompurointia. Lähtökohdat ovat selvät. Uudistusta tarvitaan, koska työikäisten määrä vähenee ja hoivan tarve lisääntyy. Nykyisellä tavalla hoidettuun terveydenhuoltoon ei ole varaa, koska kulut ovat nousseet nopeammin kuin verotulot. Sekin on faktaa, että menot tulevat nousemaan, tehtiin mitä tahansa.

Uudistuksen voimaan tuloa edeltävien vuosien -21 ja 22 taloudenpidon vaatimuksia en oikein ymmärrä. Ns. muutosrajoitin on säädetty siten, että em. vuosien sote-menojen perusteella lasketaan tulevien vuosien valtionosuuksien perusteet. Jos kunnassa sote-menot nousevat tai laskevat, ne leikkaavat tai lisäävät, sote-lain voimaan tulon jälkeisten vuosien valtionosuuksia. Kunnissa pannaan varmasti kaikki kehittämisen jarrut päälle ja suu säkkiä myöten sote-palveluissa tulevat kaksi vuotta.

Maakuntiin jaetaan rahaa jatkossa palvelutarpeen perusteella. Mitä sairaampia ihmiset ovat, sitä enemmän rahaa kunta saa. Ei oikein käy järkeen. Tilanne pitäisi olla juuri päinvastoin. Kun kunta hoitaa asukkaansa hyvin ja sairastavuus on keskimääräistä pienempää, siitä pitäisi palkita. Ehdotettu malli ei ainakaan kannusta uudistamaan palveluja. Tuo palkitseminen voisi merkitä rahaa esimerkiksi ennaltaehkäisevien palvelujen tuottamiseen.

Lainsäädännön arviointineuvosto arvioi sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislakia kauniisti sanoen hieman sekavaksi ja vaikutusarvioinneiltaan puutteelliseksi. Erityisesti arviointineuvostoa arveluttaa maakuntien talous ja valtiolta tuleva täysi rahoitus. Aina kun rahaa tulee jostakin organisaation ulkopuolelta, se sisältää riskejä. Miten käy julkisen talouden kestävyyden muutoksen jälkeen?

¤¤¤¤¤¤

Valtuustoryhmän tilannetta kommentoi Jukka Gustafsson Aamulehden haastattelussa. Tosiaan neuvotteluja on käyty ja asiaa vatkattu eteen ja taakse moneen otteeseen. On käytetty selvitysmiestä ja haastatteluja, hakemuksia ja yhteenvetoja. Tärkein on puuttunut, motivaatio. Eivät eronneet voi yksin sovintoa tehdä ja pyytää anteeksi kumartamalla maata syvemmälle. Tarvitaan siinä toisenkin osapuolen tahtotilaa. No, paraneehan siinä nykyisten valtuutettujen suhteellinen mahdollisuus tulla uudelleen valituksi, jos eronneet jätetään ehdokaslistan ulkopuolelle. Listan ratkaisee edustajisto. Demareilla pyyhkii nyt lujaa Tampereella, ei olla köyhiä eikä kipeitä. Viisikon viime vaaleissa saama runsas 11 prosenttia demareitten äänipotista ei merkitse tänään mitään! Nykyinen demariryhmä on oikeassa tiedottaessaan, että vaalit ratkaisevat, ketkä jatkavat tulevassa demariryhmässä. Tässä vaalikaudella yhtenäistä ryhmää ei synny!

Esa Kanerva

 

Kohti tasa-arvoa

 

Kävin eilen Kalevankankaalla. Sinne on haudattu monia läheisiäni. Kulttuurissamme on tapana omistaa hetki Pyhäinpäivänä kuolleille ja käydä hautausmailla. Haudoille viedään kynttilöitä, tarkistetaan istutukset ja siistitään kiven ympäristö. Kävin vanhempieni haudalla, pysähdyn ja hiljennyn. Haudalle osoittaa tietä vaikuttava Aaltosen suvun monumentti ja lähellä on myös lastenhautausmaa, hiekkakehto.  Tapanani on pysähtyä ja laskea kynttilä muualle haudattujen muistomerkille sekä pysähtyä veteraanilehdossa. Veteraanien hautalehtoon on siroteltu setäni ja tätini tuhkat. Sinne kävellessä ohitan sankarivainajien kalmiston. Se saa minut joka kerta sanattomaksi, hyvin surulliseksi. Palatessa ohitan 1918 uhrien muistomerkin. Heitäkin olivat jotkut jaksaneet muistaa kynttilöin. Täällä Kalevankankaalla lepää yli sadan tuhannen tamperelaisen elämäntarina, hautausmaa kertoo melkein kaiken yhteiskunnastamme ja ihmisten välisestä hierarkiasta. Tätä historiankirjaa tai elämänkertaa jäin miettimään käveltyäni jyhkeästä graniittiportista ulos.

Ensinnäkin käynti muistutti, ettei ihminen pääse kuolemaan pakoon. Sukupolvesta toiseen elämä syntyy ja elämä lakkaa. Se on kiertokulku ja laki, jota ei voi ohittaa. Kuoleman totuutta voi käsitellä elämässään monella tavalla. Sen voi jopa lapsenomaisesti kieltää ja olla ajattelematta asiaa lainkaan. Nuoren elämässä kuolema ei ole läsnä, se on lähes äärettömän kaukana tulevaisuudessa. Niin kaukana, ettei ymmärrystä omasta kuolemasta tai käsitystä itsestä kuolevana ihmisenä synny. Harvemmin ikääntyvänäkään halutaan keskustella elämän loppumisesta mitään siitä poistamatta tai siihen lisäämättä. Pohdintaa tehdään, jos tehdään yksinäisinä yön tunteina ja ajattelu tuottaa tuskaa ja ahdistusta. Ylikäyvän angstin vallatessa mielen, turvaudutaan kuka mihinkin. Kuningas alkoholiin tai seurakuntaan.

Lasten hautausmaa herättää paljon kysymyksiä elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Miksi lapsi joutuu kuolemaan, miksi riutunut vanhus joutuu odottamaan lähtöään. Teologilla olisi tietysti vastaus valmiina, tutkimattomia ovat Herran tiet. Se on tietysti epävastaus, koska se ai anna vastausta. Ja miksi pappi vastaa näin, on se, että hänkään ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Lääketieteellinen vastaus meillä on olemassa, pikku-Ailin kuolinsyy oli tuberkuloosibakteeri ja siitä aiheutunut keuhkotulehdus.

Veistokset ja kivipaadet, jopa hautapaikkojen sijoitus, kuvastavat aikansa yhteiskuntaa. Rikas oli rikas vielä kuollessaan. Hänelle varattiin paikka kappelia lähempää kuin rahvaalle. Varakas sai kunniakseen komeat veistokset hautansa päälle, jotta jälkipolvet muistaisivat vainajan saavutukset. Tittelitkin olivat tärkeitä. Kalevankankaallakin makaa monta talonomistajaa. Omaisuus erotteli viime vuosisadalla ihmiset toisistaan, ei se, mitä hän oli saanut yhteiskunnan hyväksi saanut aikaan. Se oli siis todellinen luokkayhteiskunta.

Hautausmaa kertoo tarinan Suomen kriiseistä ja onnettomuuksista. Oli sitten kysymys kapinasta tai sodasta. Vakavaksi vetää ne kymmenet ja taas kymmenet sankarivainajien haudat. Nuoret elämänsä alussa olevat nuorukaiset on haudattu väkivaltaisen kuoleman uhreina. Ikuinen kysymys on, kuolivatko he turhaan vai välttämättömyydestä. Maamme historiantutkimus ei taida päästä tästä koskaan yksimielisyyteen, saati todistaa aukottomasti, kumpi käsitys oli oikeassa. Totuus voi olla ehkä jotakin siltä väliltä. Sankarivainajien kuolema on ainakin todistus ihmisen raakuudesta, ihmisen elämän arvosta päätöksenteossa ja ihmisen oikeudettomuudesta kriiseissä omaan elämäänsä.

Elämä jatkuu tänään ja huomennakin minusta ja meistä huolimatta. Minua ei aja läheisteni haudoille uskonto tai hengellinen motiivi. Se on kulttuuriin kuuluva kaunis tapa. Minulle se muistuttaa elämän rajallisuudesta ja että tekemiseni tässä ajallisuudessa eivät ole olennaisia. Olennaista on pyrkimys ja tahtotila elää ”ihmisiksi”. Elämäni tie johtaa Kalevankankaalle, loitommalle Aaltosen suvun patsaasta, yltääkö edes sen varjo sinne asti. Yhtä kaikki, siinä me lepäämme isojen puitten katveessa, niin Kivekkäät kuin Aaltoset, ja minä ja sukuni, kuoleman edessä yhtä tasa-arvoisina kalmoina.

Esa Kanerva