16.3.2016
Ensinnäkin nykytyöntekijää koettelee työelämän epävarmuus ja yleensä työn saaminen.
Työntekijän, varsinkin nuoren, unelma saattaa olla sellaisesta työelämästä, jossa töitä voi tehdä halujensa mukaan, palkkaa maksetaan toiveiden mukaan ja johtajat valitaan kuin punakaartissa, huutoäänestyksellä.
Unelma on kaunis. Työelämä ei valitettavasti toteuta tällaista haavetta, onko koskaan. Mikään edellä mainituista toiveista ei toteuta nykyajan työnantajan toiveita, joka on halpa työvoima, tuottavuus ja vaikuttavuus.
Mitä esimerkiksi julkisen sektorin töissä ja työn tekemisessä on tapahtunut? Tehokkuutta on mainostettu haettavan työntekijän päästä, ei selkänahasta. Työ on tuottavuustalkoissa kuitenkin pinnallistunut pelkäksi suoritteiden takomiseksi. Työntekijät tiedostavat hyvätasoisen palvelun merkityksen asiakkaalle. Laadukkaan työn tekemiseen ei vain aina anneta edes mahdollisuutta. Palveluiden hyvän laadun ja suorituspaineiden välinen ristiriita syö ja kalvaa mieltä. Työpaineissa ei ole mahdollisuutta syvällisesti ajatella eikä keskittyä.
Pakkotahtisuus on tuttua myös hoitotyössä, koska henkilöstön mitoitus on sitä, mitä on. Koulutusta tarjotaan, muttei todellista mahdollisuutta osallistua. Ei ole työn paikkaajia. Tästä seuraa tilanne, jossa toimitaan osaamisen äärirajoilla. Osaamisen puutteet tulevat vastaan uusien, usein keskentekoisten tietoteknisten ohjelmien käytössä ja työmenetelmien hallinnassa. Pakkotahtisuus ja osaamisen puute ovat tappava yhdistelmä.
Ylemmät esimiehet puhuvat työstä sellaisin käsittein, että tavallinen työtätekevä putoaa oitis kärryiltä.
On tilaajaa ja palvelun tuottajaa, sopimusohjausta sekä omistajaa. Ei ole olemassa yhteisiä käsitteitä ja kieltä. Koska päättäjät eivät ymmärrä työntekijöitä eivätkä päinvastoin, syntyy ristiriitoja.
Työpaikoilla taas lähiesimiehiä karsitaan. Ei ole väärinkäsitysten selvittäjiä eikä työntekijöitten tukijoita. Henkilökunnan ja esimiesten vuorovaikutus pakosti vähenee sekä väljähtyy. Harvat, jäljelle jääneet esimiehet ovat usein poissa työntekijän läheisyydestä. He joutuvat kehittämään, kokoustamaan ja liitämään verkostoissa.
Työpaikkoja ja työtehtäviä yhdistellään sekä rationalisoidaan. Johtamis- ja esimiesvastuut sekoittuvat eikä työntekijä aina tiedä, kuka määrää suunnan ja antaa tavoitteet. Pakkosiirretyt työntekijät kokevat suurta surua, oman työn arvon menetystä ja potevat työn tekemisen mielekkyyden katoamista. Jopa kymmeniä vuosia kestäneet työpaikan sosiaaliset siteet katkeavat muutoksissa. Niin työnantajan sitoutuminen työntekijään ja kuin työntekijän sitoutuminen työhön ja työpaikkaan on vähentynyt.
Työntekijän selviytymiskeinot toiminta- ja työn tekemisen mallien muutoksissa ovat niukat, mutta tärkeät. Työn mielekkyyden ja merkityksen löytäminen auttavat. Työn merkitys elämässä voi olla taloudellinen hyöty vain sillä edellytyksellä, että, ihminen hyväksyy sen kiukuttelematta työn tekemisen motiivikseen. Kestävämpää ja jaksamista tukevampaa on oma kokemus siitä, että työlläni on merkitystä yhteiskunnalle, työnantajalle, itselleni ja läheisilleni. Omasta osaamisestaan kannattaa pitää huolta. Toimintaympäristö muuttuu ja työntekijältä vaaditaan herkkyyttä kouluttautua sen osaamisvaatimusten mukaisesti. Omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan voi pitää huolta. Hyvä fyysinen kunto auttaa jaksamaan. Luottamus ja tulevaisuudenusko karkottavat mielestämme turhia pelkojamme ja estävät kyynistymistä.
Eikä olisi yhtään pahitteeksi päättäjienkään hidastaa hetkeksi työelämän muutostahtia. Päättäjän unelma ikuisesti ja alati uusia säästöjä tuottavasta organisaatiosta voi olla yhtä kelvoton kuin työntekijän haave työn tekemisestä viihteenä.
Esa Kanerva