Pari sanaa paikallisesta sopimisesta

  

                                                                                                                                         27.9.2020

Petteri Orpo ja Elina Lepomäki esittävät haastatteluissa naama vakavana paikallista sopimista ongelman ratkaisuksi mitä moninaisempiin kysymyksiin. Ei silti, kyllä tätä mantraa kuullaan Kepunkin suunnasta. Tuore puheenjohtaja Annika Saarikko viljelee tätä termiä mieluusti haastatteluja antaessaan. Miksi toimittajat eivät ymmärrä kysyä paikallisen sopimisen sisällöstä. Mitä se Orpon tai Saarikon mielestä oikein tarkoittaa? Jos tätä heiltä kysyttäisiin, vastaus voisi sisältää poliittista jargonia tyyliin, ”se tarkoittaisi sitä, että työpaikoilla päästäisiin ihan aidosti sopimaan asioista ja työpaikkojen säilyttämisestä. Nythän yleissitovuus estää järjestäytymättömiä yrityksiä käyttämästä niitä joustoja, joista järjestäytyneet työnantajat voivat sopia.” Mutta mitä Petteri tarkoittaa oikeasti, kun hän puhuu paikallisesta sopimisesta? Minä suomennan, hän tahtoo työehtojen heikennyksiä ja palkanalennuksia vastineeksi työpaikkojen säilyttämisestä.

Koska tavallinen mansen mies ei tiedä paikallisesta sopimisesta, saati, mitä Lepomäki sillä tarkoittaa, poliitikon on turvallista käyttää termiä huolettomasti ja pelkäämättä heti tulla lynkatuksi. Hänen keskeinen vaatimus on, että työntekijät itse tai heidän edustajansa voisivat suoraan neuvotella työnantajan edustajien kanssa. Ammattiliitot taas edellyttävät, että työntekijöitten puolesta neuvottelee luottamusmies, koska hän on saanut koulutuksen oman sopimuksensa sisällöstä sekä tietää työelämää koskevat lait. Tämä taas ei käy esimerkiksi Suomen Yrittäjille eikä Lepomäelle. Miksei? He haluavat ”sopia”, lue sanella, suoraan työntekijän kanssa.

Yleissitovuus on kirosana, koska se takaa työntekijälle työehtojen minimiturvan myös järjestäytymättömissä yrityksissä. Paikallinen sopiminen onnistuisi myös näissä firmoissa, jos neuvottelijana olisi luottamusmies. Suomessa on yli 90 prosenttia yrityksistä pienyrityksiä, joissa työskentelee muutama työntekijä. Eivätkä nämä yrittäjät yleensä järjestäydy työnantajaliittoihin. Mikäli tällaisissa työpaikoissa paikallista sopimista laajennettaisiin isännän ja työntekijän väliseksi toiminnaksi ilman yleissitovia työehtosopimuksia, se olisi todella kylmää kyytiä työntekijöille.

Sopiminen on lähtökohtaisesti tasaveroisten kumppanien välistä ”vääntöä” sopimusehdoista. Myyjän ja ostajan roolit kaupan teossa on hyvä esimerkki kummankin osapuolen mahdollisuuksista vaikuttaa aidosti sopimuksen, kauppakirjan, sisältöön. Duunarin ja toimitusjohtaja tai omistajan välinen sopiminen ei ole lähelläkään tasapainoa, koska omistajalla on takataskussaan valttikortit tai täyskäsi. Ensinnäkin omistajalla on paljon enemmän tietoa mm. yrityksen taloudesta, taloudellisesta asemasta, tilauksista ja veloista. Ja mahdollisuudet painostaa mitä erilaisemmin keinoin lomautuksista irtisanomiseen. Kysymys on oikeastaan ”Rahat tai henki” -asetelmasta. Tätäkö käytäntöä Petteri haluaa suomalaiseen työelämään?

Hedelmällinen neuvotteleminen edellyttää osapuolilta aina toistensa kunnioittamista, luottamusta ja toimivia vuorovaikutussuhteita. Paikallinen sopiminen voisi siis edetä, yhdessä tekemällä, työpaikoilla työehtosopimusten raameissa kummankin osapuolen kannalta järkeviä sopimuksia. Nyt näin ei tapahdu, koska valmiuksia ei ole kummallakaan osapuolella, työntekijät eivät ksinkertaisesti halua neuvotella, yleensä työehtojen heikennyksistä ja työnantajat puolestaan eivät halua neuvotella siksi, että he haluavat sanella ratkaisut. Mutta olisi Kokoomuksenkin syytä lopettaa tuo poliittinen höpinä paikallisesta sopimisesta, jolla voitaisiin ratkaista työllisyyskysymykset ja Suomen talousongelmat. Oksettaa! Suomen Yrittäjillekin Sipilä tarjosi ratkaisumallia, jossa järjestäytymättömät yritykset voisivat sopia luottamusmiehen kanssa työehtojen joustoista, ei kelvannut. Mikä taas tarkoittaa sitä, että yrittäjillä ei ole tarkoituskaan neuvotella reilusti eikä ainakaan palkankorotuksista.

Julkisella sektorilla neuvottelijana työskennelleenä muistan hyvin paikallisen sopimisen paradoksin. Ensinnäkin sen, että ei niissä koskaan mitään parannuksia tarjoiltu. Enimmäkseen ne koskivat säästöjä ja leikkauksia. Ikävää oli se, että lopputulos oli jo etukäteen määritelty. Pitää saada esimerkiksi 40 miljoonaa euroa kasaan työehtoja heikentämällä. Miten siihen päästään, saatte ja voitte keinot neuvotella. Oliko se tasavertaisten osapuolten yhdenvertaista sopimista, ei ollut, vastaan heti. Siksi näen aina sinistä, kun kuulen poliitikon suusta sanan, paikallinen sopiminen.

Esa Kanerva

Kuin yö ja päivä

                                                                                                                                    21.9.2020

Monilla kansalaisilla on hämmentynyt ja jakomielitautinen olo. Edellisellä Sipilän hallituskaudella oli Suomessa melkein kansallinen hätätila. Väitettiin, että suomi ajautuu Kreikan tielle ja kaiken lisäksi Suomen kilpailukyky maailmanmarkkinoilla on huono. Rahaa ei ollut mihinkään ja kaikesta säästettiin. Nyt Marinin aikana eletään kuin kroisokset. Mikään ei jää rahasta kiinni. Hallituksen eroavuuksille ei korona ole ainoa selittävä tekijä. Politiikan teolla on eronsa riippuen siitä, kuka päätöksiä tekee. Taloudellisten perusfundamentit lienevät kuitenkin suunnilleen samat molemmilla pääministereillä. Onko puolueilla sittenkin jotakin uutta, omanlaista viisautta tarjota Suomen suuntaan? Eikö väite puolueiden samankaltaisuudesta pidäkään paikkaansa?

Kahden viimeisimmän hallituksen ohjelmat eroavat lähtökohdiltaan toisistaan kuin yö ja päivä. Jo kasteessa saadut nimet kertovat eri lähtökohdista, Marinin hallitusohjelman nimet ” Osallistava ja osaava Suomi – sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta" ja Sipilän ”Ratkaisujen Suomi” poikkeavat lähtökohdiltaan toisistaan. Siinä, missä Sipilä pyrki talous kärkenä uudistamaan voimakkaasti rakenteita ja purkamaan hyvinvointivaltiota sekä saamaan Suomen velkaantumisen kuriin, Marinin hallitus katsoo luottavaisena tulevaisuuteen tekemällä ns. tulevaisuusinvestointeja ammatilliseen koulutukseen ja kehitysyhteistyöhön. Sipilä halusi Suomen valtion omaisuutta tuottamaan, Marin olisi valmis sitä myymään kattaakseen investoinnit.

Toki nykyinenkin hallitus toteaa tavoitteekseen tasapainottaa julkisen talouden, mutta se ei ole ensisijaista. Sen ohjelmassa on kirjaus taantumasta tai lamasta, jolloin tavoitteesta voidaan tinkiä. Mikäli työllisyysaste ei nouse tavoiteltuun 75 prosenttiin, olisi tehtävä mittavia säästöjä useiden miljardien edestä. Sipilän hallitus runnoi nyt jälkikäteen arvioiden noin 10 miljardin euron säästö- ja rakenneohjelmat läpi. Näitten hinta vain oli tavallisten kansalaisten näkökulmasta kallis. Säästöjä saatiin aikaiseksi yhteiskuntasopimuksella, koulutuksesta leikkaamalla ja sosiaaliturvaverkkoja purkamalla. Myös kuntien asemaa heikennettiin valtionosuusindeksejä rukkaamalla.

Edellinen Sipilän hallitus ei kokenut nykyisen kaltaista yllättävää kriisiä, pandemiaa, mikä on nyt Marinin koalition riesana. Korona-kriisi olisi ollut tullut puun takaa mille tahansa hallitukselle. Miten Sipilä olisi reagoinut esimerkiksi valmiuslakien käyttöönottomahdollisuuteen, on arvailua. Edellinen hallitus palkitsi yrittäjiä verovähennyksillä, autonostajia veronalennuksilla ja isosti tienaavia palkansaajia verohuojennuksilla. Olisi oletettavaa, että esimerkiksi koronatuet olisi kohdennettu voimakkaammin hyväosaisia suosien toisin kuin nykyinen hallitus on tehnyt. Marin panosti toisin, sosiaaliturvaa nostettiin. Lisävelan ottoa olisi Sipilän esikunnassa mietitty monta monituista kertaa. Laskelmia olisi teetetty kotimaisesta kansalaisilta otettavasta pakkolainasta sosiaaliturvan minimointiin asti, velkamäärän supistamiseksi.

Eurooppa-politiikassa Sipilä joutui nöyrtymään ja antamaan Kreikalla lainaa niin kuin edellinenkin hallitus Timo Soinin uhosta huolimatta. Uskon, että unionin tämän vuotiseen koronatukipakettiin ja lainan antoon olisi taipunut myös edellinen hallitus Marinin tapaan. Pakkorako!

Hallitusten politiikkaohjelmilla ja käytännön työllä on eroja, vaikka taloudelliset reunaehdot eivät kovin paljon muuttuisi. Suomi vanhenee, velkaantuu ja kansainvälinen kilpailu kiristyy. Tulevaisuus on kuitenkin toistaiseksi omissa käsissämme. Globalisaatio ja universaali markkinakapitalismi ovat tosiasioita, joiden olemassaolo on fakta ja niiden kanssa on elettävä, oli hallitus minkä merkkinen tahansa. Hallitukset voivat kuitenkin ratkoa eri tavoin syliin kaatuvia globaaleja ongelmia kansallisesti ja omilla talouteen liittyvillä päätöksillään. Ongelmanratkaisut voidaan tehdä eri näkökulmista ja eri toimenpitein, joista hyötyvät eri intressiryhmät. Siksi kansalaisen kannattaa olla valppaana ja valvoa omaa etuaan seuraamalla haukan lailla poliittista päätöksentekoa.

Esa Kanerva

Vedonlyöntiä

 

                                                                                                  14.9.2020

Jokainen saa uskoa, mihin tahtoo. Suomessa on vapaamielinen käsitys uskomisesta ja uskonnoista. Lähempää tarkasteltuna tämä vapaamielisyys ei pidä paikkaansa. Suomen evankelisluterilainen kirkko hallitsee ja hoitaa valtionkirkkona lähes monopolina kansalaisten uskontokysymyksiä ja viihtyy hyvin vallan kammareissa. Tosin sen jäsenrekisterien käyrät ovat sojottaneet viime aikoina huolestuttavasti alaspäin. Ovatko suomalaiset ryhtyneet ajattelemaan suhdettaan kirkkoon aiempaa enemmän tai mistä on kysymys? Eihän tavallinen tapakristittykään usko juuri mihinkään, saati miettisi jumalsuhdettaan. Kirkon jäsenyydestä joutuu maksamaan kymmenykset verona, en usko rahan olevan eroamisen kiihokkeena. Ratkaisu taitaa löytyä yhteiskunnan muutoksesta. Nykyisin hyväksytään mikä tahansa hullutus uutena yhteiskunnallisena normina ja kirkon on vaikea uudistua niitten perässä. Papille on erinomaisen vaikeata vihkiä kristillisten arvojen mukaiseen avioliittoon ääritapauksessa kaksi ihmistä, jotka eivät tiedä, mitä sukupuolta he ovat. Intersukupuoliselle ihmiselle ei ole oikein selvää, onko hän nainen, mies tai jotakin siltä väliltä. Ja koska kirkko ei aina ehdi myötäilemään yksilöitten mielipiteitä, nämä individit lähtevät kalppimaan.

On uskontoja, joissa ei haikailla tuon puoleiseen maailmaan, kuten buddhalaisuus. Siinä ihmisen sielu vaeltaa maan päällä. Suurin osa uskonnoista rakentaa elämän rajan takaista paratiisia tai helvettiä. Se taivas on kirkon kauppatavaraa, jota se myy ihmisille. Menneinä vuosina se oli ihan konkreettista kaupankäyntiä. Kun kolikko kirstuun vilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa, sanottiin. Anekauppaa käytiin sileillä seteleillä. Nykyisin se on hienostuneempaa. Ihmisellä on luontainen kyky ajatella ja siksi hän tietää kuolevansa. Yleensä se kielletään tai torjutaan mielessä. Toisin sanoen ei ajatella koko asiaa. Aika ajoin se kuitenkin pulpahtaa ja ponnahtaa tajuntaan. Syntyy luonnollisesti ja vaihetelevan suuruisesti ahdistusta. Ratkaisu löytyy läheltä ja kätevästi kuin tarjous marketin hyllyltä. Avuksi tulee uskonto ja helppo ratkaisu. Kun ihminen alkaa uskoa, että hän uskoo, homma on pulkassa. Voi tyytyväisenä jatkaa elämäänsä ja odotella taivasosuutta.

Toiset lyövät vetoa jumalsuhteestaan. Mitä menetän, jos vaikka uskon, saan ikuisen elämän. Järki sanoo, ettei uskossa ja kirkon sanomassa ole päätä eikä häntää. Mutta jos vaakakupissa painaa tapauskovaisen suhteellisen pienet vaatimukset uskonnon harjoittamiseen ja elämän rajoitteet, niin miksikäs ei. Samalla tulee yhteiskunnassa kirkon jäsenen status ja hyväksyttävyys. Aamuyöllä saattaa piinata ajatus, onko kukaan koskaan tullut kertomaan taivaan riemuista. Ihminen poltetaan ja jäljelle jää kasa tuhkaa. Mikä minusta siirtyy rajan yli, energiaa tai materiaa? Nämä pohdinnat voi kuitenkin laittaa huonosti nukutun yön piikkiin.

Kristinusko on ollut historialtaan hyvin verinen. Niin on yhä edelleen islam siinä mielessä, että Koraanin polttaja saatetaan tappaa tai apostaasista saada kuoleman tuomion. Jumalasta ei voi omalla päätöksellään luopua. Sääliksi käy katolista kirkkoa. Pedofiilipappeja paljastuu tuhansittain ja paavi vain hurskastelee ihmisen erehtyväisyydestä. Kirkkojen väärinkäytöksiä ei olisi voinut syntyä ilman sen kiinnittymistä maalliseen ja poliittiseen valtaan. Hallitukset ovat sulkeneet silmänsä ja sallineet kaiken törkeyden tapahtua. Ketään ei yleensä valita maan päämieheksi ilman valtauskonnon siunausta ja tämän poliitikot tietävät. Onneksi Suomessa ei enää kirkkoa tarvitse pelätä. Kaikkia rakastetaan ja synnistäkään ei uskalleta puhua.

Jumalia on maailmassa niin kauan kuin joku heihin uskoo. Jos kaikki lakkaavat uskomasta, uskonto kuihtuu pois. Jumalan olemassaolo riippuu siis meistä, ihmisistä. Niin kauan kuin sammutamme kuoleman pelkomme uskolla iankaikkiseen elämään, jumalia piisaa. Ja sen myötä pappeja ja vallankäyttöä. Pappien kuvitellaan käyttävän jumalista valtaa maan päällä ja tämä valta valitettavasti sekaantuu maalliseen hallintoon, ihan päivän politiikkaan asti. Viimeksi lestadiolaiset ratkaisivat Keskustan puheenjohtajan valinnan.

Esa Kanerva

 

 

 

Herätys, kuntavaalit lähestyvät

                                                                                                                                          9.9.2020

Valtuuston kokouksia ja valtuutettujen käyttäytymistä on hauska seurata osallisena, mutta myös ns. tarkkailijana. Näin muutaman kuukauden päästä pidettävien vaalien alla tunnelma väreilee ja kiehuu, se on aistittavissa sähköisten välineittenkin kautta. Valtuutettu ajattelee, että nyt viimeistään on pakko hypätä näyttämölle, jos mielii loppukirin aikana vakuuttaa äänestäjät osaamisestaan. Tai toisinkin päin, äänestäjät saattavat vakuuttua viimeistään nyt edustajan kyvyttömyydestä.

Juuri edesmennyt Vexi Salmi on todennut, että kun teksti tai tekeminen syntyy helposti, siitä tulee yleensä hyvä. Kun valtuutettu yrittää väkisin punnertaa sanoja ulos suustaan ja saada ne muodostamaan jonkinlaisen järjellisen sanoman, esitys on koominen. Puheenvuoron alkuun sijoitetut välttämättömät täytesanat kiitoksista hyvistä puheenvuoroista alkavat suorastaan tympiä. Kiitokset sanoessaan poliitikko asettaa itsensä muiden työn arvioitsijaksi ja haluaa osoittaa omaa kompetenssiaan käsiteltävästä aiheesta. Tällaisten turhanaikaisten ja usein saman henkilön pitämien jaaritusten vuoksi valtuuston kokoukset venyvät ihan liian pitkiksi.

Mikä pistää valtuutetun yrittämään ”liikaa” ja hajottamaan itsensä sekä tekemisensä niin, että oikein mistään ei tule mitään. On alettava tarkastelemaan ihmisen motiiveja ryhtyä politikoimaan. Haluan vaikuttaa ja edistää puolueeni arvojen toteutumista yhteiskunnassa, lienee yleisin vastaus syyksi pyrkiä valtuustoon. Kauniisti sanottu ja ihmisellähän on aina tarina kerrottavanaan. Tätä tarinaa hän toteuttaa ja uskoo kai siihen itsekin. Kovin syvällisesti ei tarvitse miettiä löytääkseen ihmiseltä myös toisenlaisia tavoitteita.

Valtuustossa on useita henkilöitä, joita ajaa poliitikon työhön pieni pakko. Jos ei ole työtä tai oikein kunnollista ammattiakaan, toimeentulo on jollakin tapaa turvattava. Kuvittelisin, että on kuitenkin rasittavaa elämää, jos ansainta on aina joka neljäs vuosi katkolla. Kokouksista saatava raha ei tuo leveää leipää, kyllä ahkerasti kokouksissa juoksemalla niillä elää. Tunnetusti raha on huono motivaattori ja pakko vielä huonompi. Jos elämä on selkä seinää vasten ja politiikan varassa, valtuutetun työn jälki taitaa laadultaan mennä liikayrittämisen puolelle ja se näkyy. Ei valtuustoaloitteilla kuntalaisten asioita pääsääntöisesti edistetä, useimmiten ne ”merkitään tiedoksi” ja amen. Demokratiaa ne voivat edistää kohtuukäytössä. Veronmaksajille ne ovat kalliita, isopalkkainen valmistelijoiden joukko pannaan töihin ja rahaa palaa. On aloitteiden hintaakin joskus laskettu, puhutaan joka tapauksissa tuhansista eurosta.

Ihmistä motivoi se, mikä motivoi. ”Puhumon” on pakko päästä puhumaan ja esiintymään. He tosin puhuvat koko valtuustokauden ja jokaisessa kokouksessa, he eivät voi nyt vaalien alla enää lisätä kierroksia. Mutta kyllä populismia suu syytää entistä räikeämmin. Milloin koko pormestarijärjestelmä olisi lakkautettava tai ratikkatyömailla olisi pistettävä pillit pussiin.

Valta kiinnostaa ja valtaansa ihastunut panikoituu äänestäjien arvioinnin lähestyessä. Oikeasti vallassa olevia ns. isoja poikia tai tyttöjä ei kiinnosta niinkään uudelleen valinta, siitä he ovat jokseenkin varmoja. Heille on tärkeätä äänisaalis. Napapaikoille ei ole asiaa muutamalla sadalla äänellä. Pitää olla lähemmäksi tuhat. Ja se näkyy hermostuneena käytöksenä ja älyttöminä ehdotuksina. Jollakin poikkeuksilla tavalla olisi tällä kertaa äänestäjiä syleiltävä, jos ei muuta keksi, kannattaa ilmoittautua pormestariehdokkaaksi.

Blogin pitäjä arvioi tällä hetkellä omaa työskentelyään valtuustokaudella ja onko tullut kannettua poliittista vastuuta tavalla, johon äänestäjät voisivat jatkossakin luottaa. Tämä työ on vielä kesken.

Esa Kanerva

Kossu- vichy tai viiva kokaa

                                                                                                                                        3.9.2020

Iltasanomien etusivu rääkäisee: ”Korona lisännyt viinan ja huumeiden käyttöä”. Mihinkähän tietoon tai tilastoon tuo väittämä mahtaa perustua? Jos poliisilta on kysytty, sieltä saa aina vastauksen, että tehtävämäärät ovat lisääntyneet ja poliisilla on ollut kiire. Terveydenhuollossa työskennellään aina paineen alla ja yleensä on niin kiire, ettei ehdi tekemään mitään.            

Keskitytään nyt kuitenkin tuohon ihmisen perisyntiin, viinan kittaamiseen ja huumeilla pössyttelyyn. Ihmisen käyttäytymiseen on aina liittynyt jonkin oloinen päihdekäyttäytyminen. Shamaanit pääsivät transsiin ja katsomaan tuon puoleiseen, jos jonkinmoisilla keinoilla. Käyttivät sientä ja simaa. Hengenmiesten kekkulointi levisi aikaa myöten rahvaan piiriin ja pian koko yhteisö oli menossa mukana. Huumaavilla aineilla on siis pitkä historia ja aina on myös kysytty, miksi ihminen haluaa mielensä sekaisin? Vuosituhannet ovat vaihtuneet ja tänäänkin ollaan samojen kysymysten äärellä.

Huumeista revitään otsikoita, mutta eivät ne tosiaankaan ole mitään uutta taivaan alla. Kasveja on maailman sivun käytetty huumeina, vasta narkoottisten aineitten teollinen ja kemiallinen valmistaminen on tuonut ne, voidaan sanoa, jokaisen jampan ja lyylin saataville. Viinaa on tislattu ja viiniä käytetty ennen ajanlaskumme alkua ties, kuinka kauan. Minua kiinnostaa päihdehistoriassa ja nykyisessä huumeitten, hienosti sanoen ”viihdekäytössä”, syyt, miksi ihminen janoaa mielensä ja tunteittensa turruttamista.

Huumaantumisen tarpeen tuonee ihmisen sisäinen tai ulkoinen todellisuus. Se halutaan hiljentää. Herkkä ja tunteva ihminen reagoi ympäristön ärsykkeisiin toisella tapaa kuin kylmä asioitten järkiperäistäjä. Syntyy herkästi tunteissa mielipahaa ja melankoliaa. Oman itsenä arviointi suhteessa ympäröivään maailmaan saattaa olla ylireagoivaa ja negatiivista. Tunteiden turbulenssi aiheuttanee suurta halua hillitä omaa mieltä jollakin turruttavalla puudutteella. Ulkoinen todellisuus on harvalle ihmiselle pelkkää pumpulia ja pettymyksiä tulee jokaiselle. Hankalissa tilanteissa käsi tarttuu herkästi pulloon tai viiva kokaa helpottaa kummasti. Nämä ovat vahvasti yksinkertaistettuja esimerkkejä. Lisäksi jokaisella on yksilöllinen perimä ja historia, joka tulee ottaa huomion Mikä pätee Lateen, ei päde Lissuun.

Viinaan ja huumeisiin liittyy aina vaara altistua riippuvuuteen. Viinasta tulee kaveri ja elämän keskipiste. Kaikki energia ja ajatukset kohdentuvat siihen, mistä saa seuraavan ryypyn tai seuraavan päivän pullon. Vielä pahempia addiktioita aiheuttavat huumeet. Kaikki muu elämään liittyvät tärkeät asiat kuten perhe, työ, lapset ja sosiaaliset suhteet unohtuvat. Tai ei unohdu, mutta päihteet ohittavat tärkeysjärjestyksessä kaikki edellä mainitut. Alkoholi muuttaa myös aivokemiaa, ei pelkästään huumeet. Aivojen välittäjäainereseptorit muuttavat toimintaansa osin pysyvästi, etenkin kovien huumeiden käytön seurauksena. Aika synkkä ennuste sinänsä, syövästä voi parantua, viinasta ja huumeista ei koskaan. Raitistua voi ja aineista päästä eroon, riippuvainen olet lopun ikääsi.

Päihdyttävillä aineilla halutaan olotilaa, jossa mikään ei ole mitään tai sitten stimulaatiota. Pilviä hipova ilo tai runsauden sarvi seksiin on usein tahtotila. Näitten kokemusten riskit ja varjopuolet ovat hirvittävät. Ihmisen elimistö ei kestää viinaa eikä piriä jokapäiväisesti kovin montaa vuotta. Joillekin ensimmäinen annos on viimeinen. Pitkässäniemessä ovat vakiovieraina psykoottiset hamletit ja junan pysäyttäjät. Holistilla ja narkkarilla ei ole yleensä muuta elämän saldoa kuin rapistuneen minän ja ruumiin päällä olevat vaatekappaleet. Varmaan vieroitusoireissa mieleen tulee, tätäkö minä elämässäni tavoittelin.

Ei tässä kannata pistää koronaa kaiken maailman syntien syyksi. Päätä on sekoitettu aina ja näin jatkunee. Elämä ei taakoitta kulje ja viikatemies odottaa elämän päätepisteellä. Maailma ei paratiisiksi muutu, teki ihminen mitä tahansa. Aina kun on kysyntää, syntyy tarjontaa. Markkinatalous toimii näin, mitä nyt valtiovalta vähän yrittää heittää kapuloita rattaisiin. Jonkinlainen järjestys ja lakien kunnioitus pitää tietenkin säilyttää. Muutoin ollaan moottoripyöräjengien tai huumekartellien anarkiassa.

Esa Kanerva