20.11.2020
Minun on ihan pakko kirjoittaa jälleen runoilija Lauri Viidasta. Luin hiljan Jukka Lyytisen uutuuskirjan Viidan elämästä. Tai elämänkerran Latesta, joka nimi kuvaa minulle parhaiten rujon miehen persoonaa. Teos vahvisti mielikuvaani runoilijan henkilöstä. Viita eli täydellisen epätäydellisen elämän, oli täynnä lahjakkuutta ja rikkinäistä sielua. Hän synnytti ainutlaatuisen hienoja runoja ja proosaa. Toisaalta hän eli rajun ja ristiriitaisen elämän, mikä ei ollut sodan käyneille miehille poikkeuksellista. Poikkeuksellisen siitä tekivät tässäkin suhteessa Viidan kolme avioliittoa ja seitsemän lasta eri avioliitoista aikana, jolloin avioliitto oli vielä instituutio, josta ei erottu kevein perustein. Kirjoitan tässä Lyytisen kirjan minulle tuomista uusista näkökulmista Lauri Viidan elämään.
Voin kuvitella hyvin Laurin perhe-elämän, ryyppyretket ja remeltämisen neljä- ja viisikymmentäluvulla. Laten motto oli taksi perseen alle ja menoksi, silloin lapset ja perhe unohtuivat sekä viina virtasi. Kirjailija halusi olla keskipiste ja sen seura yleensä hänelle soi, varsinkin kun Lauri hanakasti tarjosi kierroksia silloin kun rahaa sattui olemaan. Viinan höyryinen elämä yhdistettynä psyykkiseen sairastumiseen söivät luomisvoimaa ja toivat kärsimystä niin lähipiirille kuin kirjailijalle itselleen.
Kirjailijan toinen vaimo Aila Meriluoto, itsekin kirjailija, on kuvannut Laurin persoonaa ja viehätysvoimaa osuvimmin. Voisi samalla todeta, että tuskin olisi nykyistä Lauri Viidan tuotantoa sellaisessa muodossa kuin me sitä luemme, ilman Aila Meriluotoa. Hän toimi kirjailijan kannustajana ja muusana hänen uransa vaikeina alkuvuosina. Kahdeksan vuotta yhteiselämää luovan sekopään ja itsekeskeisen taiteilijan kanssa on kova saavutus. Aila on kuvannut Lauria henkilöksi, joka imi lähellään olevilta ihmisiltä kaiken voiman. Hän oli avaruuden keskipiste ja musta aukko.
Edellisen vaimon, Kertun mielenkiinto ei riittänyt arjen melskeessä Laurin runoihin. Eikä Late myöskään halunnut avautua Kertulle omista runoistaan. Kerttu pyykkäsi, teki ruokaa, siivosi ja hoisi lapsia. Lauria eivät moiset arjen askareet juurikaan kiinnostaneet. Ajatukset pyörivät teksteissä. Runoja syntyi öisin ja tupakkaa kului. Muu perhe häiriintyi. Lapset tykkäsivät kyllä isästään, joka toisinaan jaksoi piehtaroida heidän kanssaan sydämen kyllyydestä.
Kolmannen vaimonsa, Anneli Kuurinmaan Viita löysi Kellokosken mielisairaalasta. Morsian oli Lauria huomattavasti nuorempi kolmikymppinen kosmetologi, hänkin hoidossa maanis-depressiivisyyden vuoksi. Tämä avioliitto taisi olla vaihtokauppa, Anneli tarjosi Viidalle nuoruutta, iloa ja läheisyyttä. Lauri Viita oli taas Annelille suuri suomen kielen taitaja ja ”tiedemies”.
Lauri Viita oli aikansa boheemi ja julkkis. Hän eli varsin tietoisesti ”toisin” kuin odotettiin, kyseenalaisti ja ärsytti. Menestyksen myötä ja runokokoelma Betonimyllärin myötä elämään tuli vauhtia. Tuli tekijänoikeuspalkkioita ja mainetta. Kirjailijapiiriin pääsyn jälkeen hän huomasi ympärillään viinan virtaavan ja olihan se osa kirjailijan identiteettiä. Todettava on, että kirjailijan tekstit syntyivät selvin päin. Vapaa-aika oli sitten asia erikseen. Kutsuja sateli ja pulloa tyrkytettiin nokan alle. Taisi se kuuluisa nestekin humahtaa otsaan ja esiintymisissä alkoi olla oman erikoisuuden korostamista ja itsensä tehostamista. Hän näytteli karskia kirvesmiestä, joka osasi yhtäkkiä kirjoittaa loistavia runoja. Hän halusi olla ihailtu ja sai sitä, mitä halusi. Pääsi ääneen ja keskipisteeksi.
Viisikymmentäluvun paremmalla puolella Laurin avioliitto Aila Meriluodon kanssa ja mielenterveys alkoivat hajota yhtä aikaa. Marraskuussa 1952 Viita päätyi Lapinlahteen. Harhaisuus, yksinpuhelu ja vainoharhaisuus ottivat ylivallan. Ensimmäinen hoitojakso kesti vain 18 päivää. Joulukuussa hän pääsi kotiin. Seuraavan kerran Viita kärrättiin Lapinlahteen helmikuussa 1953. Sähköjohdot revittiin kotona seinistä ja esineitä heiteltiin. Hän oli vaarallinen itselleen ja läheisilleen. Kotiutuksen jälkeen kirjailija eli kotona vaihtelevalla menestyksellä. Kaikenlaisia kommelluksia sattui, hän ajoi päänsä kaljuksi kihnutettuaan päähänsä kaljun kohdan mietteissään, kattolamput saivat kyytiä ja radio poltettiin. Syyskuussa -55 hänet otettiin potilaaksi Kivelän sairaalaan, jossa todettiin paranoidi skitsofrenia. Avioero Aila Meriluodosta tuli voimaan -56. Pitkäniemessäkin Lauri ehti poiketa jossakin vaiheessa, mutta Kellokosken sairaalasta tuli hänelle loppuelämän tukikohta.
Lauri Viita kuoli 1965 auto-onnettomuudessa rattijuopon uhrina. Hän oli kyydissä Helsingin lähellä taksissa, jota päin ajoi kuorma-auto. Autoa kuljetti vahvasti päihtynyt kuljettaja. Hän kuoli muutaman päivän päästä ilmeisesti sisäiseen verenvuotoon. Kirjailijan elämä oli täynnä yllätyksiä, poistuminenkin tapahtui laskemattomasti. Lauri Viita kirjoittaa runossaan Onni: ” Kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä” Pispalan pojan runot ja henki elävät yhä keskuudessamme, väkevänä ja vaikuttavana.
Esa Kanerva
