Kun palkkalaskelma on historiaa

 

                                                                                                       

                                                                                                            

                                                                                                                              29.9.2026

Amerikasta leviävät ennemmin tai myöhemmin lähes kaikki suuret ilmiöt muualle maailmaan. Tuskin myöskään siellä parhaillaan vallitseva tekoälyhuuma muodostaa poikkeusta. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole vain uudesta teknologiasta tai seuraavasta sovelluksesta. Kyse on työn, talouden ja lopulta koko yhteiskunnan rakenteiden muuttumisesta.

Suomessa työnantajat ovat yrittäneet rauhoitella kansalaisia. Työpaikat eivät kuulemma ole katoamassa, vaan työn sisältö muuttuu. Muutos tapahtuu hitaasti ja ihmisille löytyy uusia tehtäviä vanhojen tilalle. Kuulostaa tutulta. Poistaisin silti varmistimen. Samaa sanottiin aikanaan automaatiosta, robotiikasta ja digitalisaatiosta. Silti autot kootaan nykyään pitkälti robottien avulla ja varastot toimivat pitkälle automatisoidusti. Teknologia ei jäänyt avustamaan ihmistä, vaan korvasi ihmisen monissa tehtävissä. Tekoälyssä on kuitenkin yksi ratkaiseva ero aiempiin murroksiin verrattuna. Se ei tunkeudu ainoastaan tuotantolinjoille ja varastoihin. Se tunkeutuu työn tekemisen ytimeen. Siihen asti robotit veivät ennen kaikkea fyysistä työtä. Nyt tekoäly uhkaa asiantuntijatyötä, teknisiä tehtäviä, asiakaspalvelua, myyntiä, hallintoa ja jopa luovia ammatteja. Ensimmäistä kertaa tietokonetta ei opeteta tekemään yhtä yksittäistä tehtävää, vaan suorittamaan kokonaisia työprosesseja.

Erityisen huolestuttavaa on juniori- ja kisällitöiden katoaminen. Jokaisella ammatilla on ollut omat harjoittelijansa, avustajansa ja aloittelijansa, jotka ovat oppineet työn tekemällä. Entä jos nämä työtehtävät katoavat kokonaan? Mistä tulevat huomisen asiantuntijat, jos työelämään ei enää ole sisäänkäyntiä? Tämä kysymys jää tässä tekoälyhuumassa usein liian vähälle huomiolle.

Yhdysvalloissa on jo nähty merkittäviä irtisanomisia, joissa tekoälyn käyttöönotto on ollut vähintään osatekijänä, erityisesti digijätit Google ja Meta ovat ansioituneet. Suomessa puhutaan edelleen lähinnä mahdollisuuksista. Se on ymmärrettävää, mutta samalla hieman sinisilmäistä. Teknologinen kehitys ei pysähdy valtakunnan rajoille. Meille luvataan jatkuvasti uusia ammatteja tekoälyn ympärille. Ongelma on siinä, että näitä ammatteja ei useinkaan vielä ole edes olemassa. Samaan aikaan pitkäaikaistyöttömyys on Suomessa jo pysyvä ilmiö. Pirkanmaan työtömistä 40 prosenttia on ollut työttömänä yli vuoden. On vaikea nähdä, miten muutama uusi huippuosaajien ammattiryhmä ratkaisisi ongelman, joka koskee kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Kysymys ei ole vain työstä. Kyse on myös verotuksesta. Hyvinvointivaltio perustuu ajatukseen, että ihmiset tekevät töitä, maksavat veroja ja rahoittavat yhteiset palvelut. Jos palkkatyötä on olennaisesti vähemmän, myös veropohja kutistuu. Samalla valtion menot eivät katoa mihinkään. Joudumme väistämättä pohtimaan uusia verotuksen muotoja. Yritysvoittojen verotus, datakeskusten verottaminen tai jopa tekoälyn käyttämän laskentatehon verotus voivat kuulostaa tänään kaukaisilta ajatuksilta. Huomenna ne voivat olla välttämättömyys.

Ongelma on, että pääoma liikkuu paljon nopeammin kuin ihmiset. Yritykset, varallisuus ja voitot löytävät nopeasti tiensä sinne, missä verotus on kevyempää. Siksi yksittäisten valtioiden mahdollisuudet ratkaista ongelmaa yksin ovat rajallisia. Toimiva verotus edellyttäisi laajaa kansainvälistä yhteistyötä, eikä se ole koskaan ollut helppoa.

Ehkä kaikkein vaikein kysymys liittyy kuitenkin toimeentuloon. Jos työtä on vähemmän tarjolla, miten ihmisten elanto turvataan? Perustuloa tarjotaan usein ratkaisuksi. Tällä hetkellä se kuulostaa enemmän teoriakokeilulta kuin realistiselta järjestelmältä. Vaihtoehtona voisi olla yhteiskunta, jossa osa peruspalveluista tarjotaan maksutta kaikille nykyistä laajemmin julkisina palveluina. Vanha ajatus siitä, että hyvinvointi syntyy työnteosta, joutuu joka tapauksessa koetukselle. Jos tekoäly tuottaa tulevaisuudessa merkittävän osan yhteiskunnan vauraudesta, joudumme pohtimaan uudelleen koko hyvinvointimallimme perustaa. Samalla tekoäly haastaa käsityksemme työn merkityksestä ihmisen mittana.

Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jossa ihmiset eivät enää määrittele itseään työn kautta? Voiko työn tilalle syntyä jotain muuta: luovuutta, opiskelua, yhteisöllisyyttä tai vapaaehtoistoimintaa? Vai syntyykö joukko ihmisiä, jotka kokevat jääneensä yhteiskunnan ulkopuolelle?

Historian valossa suuret joukot toimettomia, turhautuneita ja tulevaisuuteensa pettyneitä ihmisiä eivät ole koskaan olleet yhteiskunnallisen vakauden tae. Päinvastoin. He ovat olleet sytykettä jopa pariin maailmansotaan. Tässä on aikamme paradoksi. Tekoäly on syrjäyttämässä vähitellen jopa eturintaman kiväärimiehen. Droonit, autonomiset järjestelmät ja algoritmit muuttavat sodankäyntiä samalla vauhdilla kuin ne muuttavat työelämää. Silti maailmassa käydään edelleen sotia myös vanhoilla opeilla. Putin näyttää olevan tässä suhteessa vanhan liiton mies. Teknologian kehittyessä hän luottaa edelleen ihmismassan voimaan hyökätessään, koska ihmishenki on hänelle merkityksetön. Ehkä juuri tämä kertoo jotakin olennaista myös tekoälystä. Teknologia voi kehittyä nopeasti, mutta yhteiskunnat, instituutiot ja ihmiset muuttuvat hitaasti. Siksi tulevaisuus ei rakennu pelkästään sen mukaan, mitä tekoäly pystyy tekemään, vaan myös sen mukaan, mitä ihmiset päättävät tehdä.

Yksi asia näyttää kuitenkin varmalta. Tekoäly ei kysy lupaa. Se tulee muuttamaan työelämää, taloutta ja yhteiskuntaa halusimme sitä tai emme. Todellinen kysymys ei ole, korvaako tekoäly ihmisen työn. Todellinen kysymys on, miten järjestämme yhteiskunnan silloin, kun työtä tarvitaan vähemmän kuin ennen. Siihen kysymykseen kukaan ei vielä osaa vastata.

Esa Kanerva

Miksi ilmastonmuutoksesta vaietaan, kun sen vaikutukset ovat jo täällä?

 

                                                                                                           

                                                                                                                                        

                                                                                                                                     22.9.2026

Olen huomannut, että tänään ilmastonmuutoksesta puhutaan julkisessa keskustelussa huomattavasti vähemmän kuin viisi vuotta sitten. Keskustelun puute on silmiinpistävää, sillä aihe ei tunnu nousevan kärkiteemaksi edes ennen vaaleja, ja vihreät puolueet ovat Euroopassa kuihtuneet lähes marginaaliin.

Tämä kehitys on erikoista, sillä samaan aikaan ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat konkretisoituneet täysin. Abstraktista tulevaisuuden uhasta on tullut käsin kosketeltavaa arkea: Eurooppa paistuu kesäisin tolkuttomissa helteissä, isot joet kuivuvat, jäätiköiden sulaminen aiheuttaa kuolettavia mutavyöryjä ja hirmumyrskyt riehuvat eri puolilla maailmaa.

Miksi politiikka on hiljaa näin valtavasta kriisistä? Yksi keskeinen syy hiljaisuudelle lienee se, että maailma on parhaillaan täynnä muita akuutteja kriisejä. Eurooppa on osin muuttunut sotatantereeksi, energiakriisi pukkaa päälle ja tekoäly uhkaa ihmisten työpaikkoja.

Maailmanpoliittinen, ilmastoon liittyvä negatiivinen kehitys, kulminoituu vahvasti Yhdysvaltoihin ja Donald Trumpiin. Hän ei piittaa ilmastonmuutoksesta, ja hänen hallintonsa edistää öljyn ja kaasun käyttöä, irtautuu Pariisin ilmastosopimuksesta sekä höllentää ympäristönsuojelusäännöksiä. Yhdysvallat on maailmanvalta, jonka toimet vaikuttavat muuhun maailmaan, vaikka muut yrittäisivät uida vastakkaiseen suuntaan.

Valtiojohtajien on vaikea tarttua ilmastokysymykseen, koska se on mittaluokaltaan niin suuri, että se karkaa käsistä. Kotimaan politiikassa konkreettiset toimet – kuten polttoaineiden hintojen korotukset – kohtaavat nopeasti kovan vastustuksen. Vihreä siirtymä alkaakin kuulostaa äänestäjien korvissa pelkältä poliittiselta jargonilta.

Lisäksi nykyisessä maailmantilanteessa sopimusperusteinen maailmanjärjestys ei ole kovassa huudossa. Yksikään valtio ei kykene ratkaisemaan ongelmaa yksin, vaan tarvittaisiin merkittäviä muutoksia energiajärjestelmiin ja talouden rakenteisiin.

Paljon puhutulle 1,5 asteen lämpenemistavoitteelle kuuluu huonoa: kaikki merkit viittaavat siihen, että planeetta on lämpenemässä 2–3 astetta tulevien sukupolvien aikana. Tämän todellisia seurauksia ei tiedetä, mutta ne tuskin ovat positiivisia.

Edistystäkin on tapahtunut: Kiina on vauhdittanut uusiutuvien energialähteiden käyttöönottoa, ja kehitysmaissa, kuten Pakistanissa, kaksitahtimopoja korvataan sähköskuuteilla. Kauniista teoista huolimatta nämä toimet ovat pisara meressä, ellei Yhdysvaltoja saada mukaan. Jos Yhdysvalloista pumpataan maakaasua maailmalle kiihtyvään tahtiin, porataan öljyä, aikaisemmin suojelluilta alueilla, Alaskassa ja jalostetaan liuskeöljyä ympäristöhaitoista huolimatta, muun maailman on vaikea torjua tarjontaa.

Toisaalta kansan kärvistellessä dieselin hintaa esimerkiksi Hormuzin salmen sulkeutuminen on paradoksaalisesti hyväksi planeetalle – Trump onkin tehnyt ilmastotekoja tietämättään tai tahtomattaan.

Vanhemmalle ikäpolvelle olisi loogisesti helppoa unohtaa koko ikävä ilmastonmuutosasia, sillä se ei henkilökohtaisesti enää samaan tapaan koske ja uhkaa elämäämme. Mutta huoli ja vastuu lapsenlapsista ja tulevista sukupolvista painaa.

Maailman, jonka meidän sukupolvemme sai elääkseen, oli monessa suhteessa parempi ja rauhallisempi kuin se, joka me todennäköisesti tulemme jättämään nuoremmille. Sama pätee ilmastonmuutoskysymykseen. Toivoa sopii, että elinaikanamme ihmisten tappaminen saadaan lopetettua Ukrainassa, mutta ilmastonmuutoksen torjunnan suhteen uskoni on jo mennyt ja maapallon kestokyvyn riskirajat on ylitetty moneen kertaan.

Esa Kanerva

 

Painajaiseni - mitä Euroopalle tapahtuu, jos oikeistoradikaalit ottavat vallan?

 

                                                                                         

                                                                                              

                                                                                                                     16.9.2026

On muotia tehdä skenaarioita. Minäkin pohdin joskus yön hiljaisina tunteina, unen antaessa odottaa itseään, mitä Euroopalle tapahtuisi, jos poliittinen oikeistotsunami yllättäisi maanosamme. Ei tämä skenaario mikään mahdottomuus ole: ihmisillä on kanan muisti, joka ei jaksa kantaa 1930-luvulle asti, jolloin oikeistolainen radikalismi viimeksi pyyhki yli mantereen.

Saksan poliittinen elämä oireilee rajusti, ja vaihtoehtopuolue AfD on jo ryminällä osavaltiotason kärjessä. Seuraavat liittopäivävaalit odottavat viimeistään vuonna 2029. Lähes jokaisessa maassa on enemmän tai vähemmän vaikuttavat omat "perussuomalaisensa", ja suuri kysymysmerkki ovat Ranskan seuraavat presidentinvaalit. On olemassa todellinen riski, että Kansallinen liittouma Marine Le Penin johdolla saattaisi jopa voittaa ne. Mitä tästä kaikesta ja Saksan oikeistoradikalisoitumisesta seuraisi Euroopalle?

Euroopan mahtivaltiot ovat kyenneet vetämään muuta Eurooppaa perässään kohtuullisen sopuisasti. Tämä akseli kuitenkin murtuisi ja muuttuisi integraation edistäjästä sen jarruttajaksi, sillä kansallismieliset puolueet karsastavat ylikansallista Brysselin päätöksentekoa. Ei otettaisi enää yhteistä velkaa eikä tuettaisi talouskriiseissä kamppailevia jäsenmaita.

Euroopan turvallisuuspolitiikka kääntyisi 180 astetta kohti Venäjää. Ukrainan sotilaallista tukemista leikattaisiin rajusti ja suhteita lämmiteltäisiin Moskovan kanssa. Ukraina joutuisi todennäköisesti tekemään rauhan Venäjän ehdoilla ja taantumaan sen vasalliksi.

Nationalismin seurauksena Schengen-alueen passivapautta murennettaisiin vähitellen, ja rajatarkastukset palaisivat sisärajoille. Tekosyinä käytettäisiin turvapaikkakysymystä ja laitonta maahanmuuttoa. Ihmisten lisäksi tarkastukset koskisivat tietysti tavaraliikennettä. Palattaisiin erillisten valtioiden Eurooppaan, ja kenties jotkin maat alkaisivat haikailla jo oman valuuttansa perään.

Kehityksessä otettaisiin kymmeniä vuosia takapakkia. EU syntyi estämään uusia sotia – eikö tällaista mekanismia enää muka tarvita?

Samalla peruttaisiin ilmastonmuutoksen torjunta ja vihreä siirtymä. Päästökauppavelvoitteet purettaisiin ja fossiilisille polttoaineille annettaisiin verohelpotuksia.

Oletan, että populistit heittäisivät rahapolitiikan säännöt roskakoriin ja alkaisivat Italian malliin surutta kasvattaa julkisia menoja sekä ottaa velkaa. Tämä nostaisi korkoja ja aiheuttaisi kaaosta ennestään rauhattomilla rahamarkkinoilla. Seuraisi kierre: valtioiden velkojen korot nousisivat, ja niiden maksamiseksi olisi otettava lisää velkaa. Jossakin kohtaa seinä tulee vastaan – mitä sitten tapahtuu, sitä en halua edes arvailla.

Turvapaikkapolitiikka menisi kokonaan uusiksi. Maassa jo olevat laittomat turvapaikanhakijat karkotettaisiin poliisivoimin, ja koko turvapaikanhakuprosessi ulkoistettaisiin. Maahan pyrkijät ohjattaisiin johonkin ulkopuoliseen maahan sille, joka halvimmalla homman suostuisi hoitamaan.

Aivan oma kysymyksensä on se, miten muiden suurvaltojen "hyeenat" suhtautuisivat heikentyneeseen Eurooppaan. Elämässä käy yleensä niin, että kun joku on heikoilla, muut tulevat paikalle ja raatelevat uhrin. Niin todennäköisesti tapahtuisi Euroopallekin.

·       Venäjä rakentaisi oman takapihansa vasallivaltioista. Ukraina olisi ensimmäinen uhri, mutta pian seuraa tekisivät Moldova, Georgia ja Länsi-Balkan. Koska Eurooppa olisi heikko, Venäjä ei malttaisi olla kokeilematta voimiaan ja NATO:n 5. artiklan pitävyyttä.

·       Yhdysvallat ja Trumpin hallinto pyrkisivät maksimoimaan oman etunsa. Yhteistyön sijaan tehtäisiin vain kahdenvälisiä diilejä, joihin kansallisvaltiot innolla ryhtyisivät. Washington sai kaiken haluamansa – niin tulleissa kuin muissakin kauppaehdoissa – ja Trump voisi retostella politiikkansa voittaneen maailmalla.

·       Kiina pyrkisi poimimaan riitaisesta Euroopasta otollisimmat valtiot ja rakentamaan niihin tiiviit suhteet rahalla ja investoinneilla. Tämä riittäisi halvaannuttamaan EU:n päätöksenteon. Uusia pakotteita ei säädettäisi, vanhoista luovuttaisiin eikä ihmisoikeusloukkauksia enää tuomittaisi. Kiina esiintyisi mukavana isoveljenä, joka ei puutu hallitusten rötöksiin.

Tuntuu kammottavalta, että 450 miljoonan ihmisen mahtava talousalue joutuisi muiden pelinappulaksi ja raadeltavaksi, pirstaloituneena 27 protektionistiseen valtioon. Luulisi, että ihmiset kykenisivät arjen ahdistuksen ja epämukavuuksien keskellä näkemään edes hieman kokonaisuutta.

Ajatelkaa edes lapsianne! Ymmärtäkää asioiden vakavuus: tämä ei ole mikään kaukainen abstraktio tai uskon asia. Tämä skenaario voi todella tapahtua. Dieselin nykyinen hinta ja ruoan kalleus ovat murusia sen rinnalla, jos maailma alkaa jälleen palaa ja maailmanjärjestys pannaan kokonaan uusiin puihin. Siinä saattaa sattua pahasti – ja nälkäkin yllättää.

Esa Kanerva

K-kaupan mainonta ja Kiinan valvonta kohtaavat

                                                                                                                 

                                                                                             

                                                                                                         

                                                                                                                                 10.9.2026

Ärsyttääkö sinua mainoksissa rääkyvät ihmiset ja hyökkäävästi päälle käyvät vapaaottelijat. Minä ainakin näen punaista ja usein suljen radion. Näiden mainosten on tarkoitus ärsyttää ja sillä erottua muusta mainosmassasta. Kiinnittää huomiota ja saada sinut muuttamaan ostokäyttäytymistäsi. Oletko tullut ajatelleeksi, että markkinamiesten logiikka ja järjestelmä muistuttaa toimintamalliltaan autoritaaristen maitten, kuten Kiinan, vastaavia kansalaisten seurantajärjestelmiä. Tietoa kerätään ja sen aulla halutaan muokata ihmisen käyttäytymistä haluttuun suuntaan.

Pysyäksesi nyky-yhteiskunnan rattailla, sinun on pakko hankkia älypuhelin. Se on itse asiassa seurantalaite. Meidät pakotetaan tunnistautumaan erilaisissa apeissa ja paljastamaan monenlaista tietoa itsestämme ja olinpaikastamme. Ei ole enää fyysistä pankkia tai postia. Ostokset tehdään verkossa ja siellä myös viranomaiset ahkeroivat.

Miksi eri toimijat haluavat kerätä sinusta tietoa? Mainostaja tai valtiollinen toimija halua tehdä sinusta digitaalisen profiilin. K-kauppa haluaa tietää, mitä ostat ja mitä syöt. Se lähettää mainoksia juuri siitä suolakurkusta, mitä ostat. Kaikki tämä onnistuu algoritmien mahdollistamien valtavien tietomassojen käsittelyn avulla. Kun K-kaupan täti haluaa sinun muuttavan ostotottumustasi heille kaupallisesti edullisempaan tuotteeseen, kaupan markkinointiosasto alkaa pommittamaan sinua tarjouksilla ja propagandalla juuri tästä kaurajuomasta.

Siinä, missä Kiinan kommunistinen puolue haluaa oman seurantajärjestelmänsä avulla pitää yllä poliittista valtaansa, järjestystä ja kontrollia, kaupalliset toimijat haluavat lisätä myyntiä ja voittojaan. Tietojen kerääjät ja omistajat myyvät hallitsemaansa dataa erittäin tuottoisasti. Erityisesti minua ärsyttävät isot digijätit, jotka pakottavat tietojen antamiseen. Ellet anna, et käytä. Ja tavalliselle esalle sähköpostin käyttö on välttämätöntä. Kyllä haluan gmailini pitää. Toistaiseksi se on ns. maksuton, mutta saattepa nähdä, että rahastus tulee tapahtumaan jossakin vaiheessa. Esimerkkinä ja enteenä siitä on tallennustilan nykyinen kauppaaminen.

Kiinalainen menettää seurannan takia itsenäisen päätäntävallan liikkumiseensa ja tekemisiinsä, länsimainen kaduntallaaja joutuu sietämään ärsyttävät mainokset, elämänsä seurannan ja manipuloidut syötteet. Hinnat peukaloidaan ja seurauksena on ns. dynaaminen hinnoittelu. Bussin täyttyessä, maksat käytännössä mitä pyydetään päästäksesi mukaan.

Kauhistelemme kiinalaisten arkea ja kuria. En ole ollenkaan varma siitä, että länsimaiset viranomaiset ovat niin puhtoisia kuin annetaan ymmärtää. Poliisit mankuvat koko ajan lisää valtuuksia kansalaisten seurantaan ja uusia viranomaisia perustetaan, kuten Suomen ulkomaan tiedustelu. Käytännössä EU:ssa poliisi ja tiedustelupalvelut ostavat säännöllisesti paikkatietoa ja profiilidataa kaupallisilta toimijoilta. Näin niiden itse ei tarvitse sotkea käsiään varsinaisen tiedon keräämiseen, joka saattaisi olla jopa laitonta.

Eniten minua harmittaa se, että minulla ei ole mahdollisuutta kieltäytyä systeemistä. Tai no on, mutta se on teoreettista. Kieltäytyminen on tehty niin vaikeaksi, että minun digitaidot eivät riitä. Olen joskus yrittänyt tekoälyn avulla, mutta vaikeata on ja palvelu ontuu kieltäytymisen jälkeen, siitä lakkaa toimimasta jotakin oleellista. Kiinan pojalla ei tietenkään ole vaaraa sanoa ei, yritys irrottautua seurannasta on rikos.

Ero kiinalaisen ja länsimaisen seurannan välillä hämärtyy koko ajan. Päämäärät saattavat olla poikkeavia, mutta teknologiat ovat samat. Ei tässä kannata suomalaisenakaan paukutella henkseleitä ja kokea vapautta. Kyllä meitä vahditaan siinä kuin kiinalaistakin. Yksilö ei pysty siirtymään pois systeemistä, siitä pitää huolen meidän lainsäädäntömme, joka sallii tai pakottaa meidät käyttämään digitaalisia palveluja yhä enemmän myös viranomaispalveluissa. Alistuako vai taistella? Vastaan paneminen ei kannata, turhaa työtä on turha tehdä!

Esa Kanerva

                                                                                                                                                                                                                                                                         

 

 

Kirjailijan ja blogistin ajatukset kohtasivat

                                                                                                         

                                                                                                                                                                    

                                                                                                                                      1.9.2026

Luin Anneli Kannon teoksen Elämänlangalla – Kolmen sodan päiväkirja, joka ilmestyi tänä vuonna. Se on kirjailijan omakohtainen päiväkirja yhden vuoden ajalta. Siinä hän kuvaa elämäänsä ja työtään sekä pohtii nykymaailman tilaa, sukunsa historiaa ja lapsuudenmuistojaan. Sattumoisin olemme samanikäisiä, ja kuinka samaistuttavaa tekstiä hän kirjoittaakaan!

​Olemme sodanjälkeistä sukupolvea, ja Kanto kuvaa hyvin herkällä tavalla sen ajan Suomen henkistä tilaa: puutetta, vaikenemista ja puhumattomuutta. Sodasta ei juurikaan puhuttu, vaan se oli tietynlainen tabu. Kaikki energia keskitettiin työhön, toimeentuloon ja jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan syntyivät suuret ikäluokat. Aikaa nykymuotoiselle lasten kasvattamiselle ei jäänyt, vaan lapset kasvoivat ja kulkivat arkisen elämän rinnalla.

​Anneli Kanto kirjoittaa rehellisesti ja empaattisesti myös vanhuuden ja ikääntymisen tuomista tunteista, kehon muuttumisesta sekä siitä, miltä tuntuu olla eläkkeellä. Tuntuu aivan kuin lukisin ajatuksia omasta elämästäni. Hän painottaa moneen kertaan, että me nykyiset eläkeläiset olemme fyysisiltä ominaisuuksiltamme ja terveydentilaltamme aivan toisenlaisia kuin muutamia kymmeniä vuosia sitten eläneet ikäpolvet. Suurin osa meistä on toimintakykyisiä, ja osallistumme merkittävällä panoksella yhteiskunnan pystyssä pitämiseen.

​Osallistumisen tapoja on monia: Anneli Kanto kirjoittaa teoksia ja osallistuu vilkkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun, joku muu rakentaa, joku hoitaa lapsenlapsiaan – kukin omalla tavallaan. Panoksemme tälle yhteiskunnalle on kuitenkin huomattava. Tämänhetkisestä julkisesta keskustelusta ei valitettavasti vain voi vetää sellaisia johtopäätöksiä, että ikäihmisten työtä ja panosta arvostettaisiin. Päinvastoin nykypoliitikot vaikuttavat olevan valmiita myymään ja laskuttamaan omaisuutemme hoivamenojen katteeksi.

​Kirjoittaminen, työ ja luovuus ovat Kannolle selvästi kaikki kaikessa. Ne tuovat elämään tarkoituksen, rytmittävät arkea ja tekevät elämisestä mielekästä. Samoin koen itsekin. Teen edelleen pienimuotoisesti töitä, osallistun yhteiskunnalliseen toimintaan ja soitan musiikkia. Teen sen parissa vapaaehtoistyötä samoin motiivein. Minulle sopii erinomaisesti myös vapaaehtoistyö, jota voin toteuttaa hoitamalla lapsenlapsia ja olemalla muuten avuksi jälkipolville.

​Olen näissä blogikirjoituksissani pohtinut usein nykyistä maailmantilannetta, ja sama huoli painaa myös Kantoa. Teoksessaan hän pohtii useassa kohdassa suurvaltojen johtajien röyhkeyttä, hävyttömyyttä ja kaikkien sopimusten rikkomista. Pienet valtiot jäävät suurten määräillessä jalkoihin. Erityisesti hän nostaa tikun nokkaan presidentti Trumpin, jota hän kuvailee jopa narsistiksi.

​Maailmanpolitiikan lisäksi Kanto ottaa vahvasti kantaa kotimaan politiikkaan. Hän pitää pöyristyttävänä sitä, että kaikkein köyhimmät pannaan maksamaan hallituksen tekemät säästöt, samalla kun rikkaimmille annetaan verohelpotuksia. Tässähän ei oikeudenmukaisuus toteudu millään tavalla. Ehkä tämä jyrkkä kannanotto ja köyhien puolesta puhuminen on hänelle myös syvä arvokysymys, sillä hän pohtii kirjassaan toistuvasti ihmisten empatian puutetta ja suoranaista julmuutta.

​Kanto kuvaa rehellisesti aamujensa tuskaisuutta ja alakuloa, jolloin hän kokee olevansa masentuneimmillaan. Iltaa kohti päivä kuitenkin aina paranee, ja hän alkaa nähdä elämässä uusia ulottuvuuksia ja positiivisempia näkökulmia. Me osaamme yhdistää elämän pimeät ja valoisat puolet.

​Lopulta Elämänlangalla oli minulle huikea vertaiskokemus. Huomaan, että jaamme Anneli Kannon kanssa pitkälti samat arvot, saman sukupolvikokemuksen ja samanikäisyyden tuoman katseen maailmaan. Myös poliittiset näkemyksemme – huoli maailmantilanteesta sekä kriittisyys nykyistä kotimaan politiikkaa kohtaan – käyvät täysin yksiin. Koko teos on alusta loppuun äärimmäisen koskettavaa, samaistuttavaa ja upeaa sanataidetta. Se on suurenmoista kirjailijan työtä ja hienoa suomen kieltä. Lämmin ja suuri kiitos Anneli Kannolle tästä pysäyttävästä ja tärkeästä päiväkirjasta.

Esa Kanerva