Kirjailijan ja blogistin ajatukset kohtasivat

                                                                                                         

                                                                                                                                                                    

                                                                                                                                      1.9.2026

Luin Anneli Kannon teoksen Elämänlangalla – Kolmen sodan päiväkirja, joka ilmestyi tänä vuonna. Se on kirjailijan omakohtainen päiväkirja yhden vuoden ajalta. Siinä hän kuvaa elämäänsä ja työtään sekä pohtii nykymaailman tilaa, sukunsa historiaa ja lapsuudenmuistojaan. Sattumoisin olemme samanikäisiä, ja kuinka samaistuttavaa tekstiä hän kirjoittaakaan!

​Olemme sodanjälkeistä sukupolvea, ja Kanto kuvaa hyvin herkällä tavalla sen ajan Suomen henkistä tilaa: puutetta, vaikenemista ja puhumattomuutta. Sodasta ei juurikaan puhuttu, vaan se oli tietynlainen tabu. Kaikki energia keskitettiin työhön, toimeentuloon ja jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan syntyivät suuret ikäluokat. Aikaa nykymuotoiselle lasten kasvattamiselle ei jäänyt, vaan lapset kasvoivat ja kulkivat arkisen elämän rinnalla.

​Anneli Kanto kirjoittaa rehellisesti ja empaattisesti myös vanhuuden ja ikääntymisen tuomista tunteista, kehon muuttumisesta sekä siitä, miltä tuntuu olla eläkkeellä. Tuntuu aivan kuin lukisin ajatuksia omasta elämästäni. Hän painottaa moneen kertaan, että me nykyiset eläkeläiset olemme fyysisiltä ominaisuuksiltamme ja terveydentilaltamme aivan toisenlaisia kuin muutamia kymmeniä vuosia sitten eläneet ikäpolvet. Suurin osa meistä on toimintakykyisiä, ja osallistumme merkittävällä panoksella yhteiskunnan pystyssä pitämiseen.

​Osallistumisen tapoja on monia: Anneli Kanto kirjoittaa teoksia ja osallistuu vilkkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun, joku muu rakentaa, joku hoitaa lapsenlapsiaan – kukin omalla tavallaan. Panoksemme tälle yhteiskunnalle on kuitenkin huomattava. Tämänhetkisestä julkisesta keskustelusta ei valitettavasti vain voi vetää sellaisia johtopäätöksiä, että ikäihmisten työtä ja panosta arvostettaisiin. Päinvastoin nykypoliitikot vaikuttavat olevan valmiita myymään ja laskuttamaan omaisuutemme hoivamenojen katteeksi.

​Kirjoittaminen, työ ja luovuus ovat Kannolle selvästi kaikki kaikessa. Ne tuovat elämään tarkoituksen, rytmittävät arkea ja tekevät elämisestä mielekästä. Samoin koen itsekin. Teen edelleen pienimuotoisesti töitä, osallistun yhteiskunnalliseen toimintaan ja soitan musiikkia. Teen sen parissa vapaaehtoistyötä samoin motiivein. Minulle sopii erinomaisesti myös vapaaehtoistyö, jota voin toteuttaa hoitamalla lapsenlapsia ja olemalla muuten avuksi jälkipolville.

​Olen näissä blogikirjoituksissani pohtinut usein nykyistä maailmantilannetta, ja sama huoli painaa myös Kantoa. Teoksessaan hän pohtii useassa kohdassa suurvaltojen johtajien röyhkeyttä, hävyttömyyttä ja kaikkien sopimusten rikkomista. Pienet valtiot jäävät suurten määräillessä jalkoihin. Erityisesti hän nostaa tikun nokkaan presidentti Trumpin, jota hän kuvailee jopa narsistiksi.

​Maailmanpolitiikan lisäksi Kanto ottaa vahvasti kantaa kotimaan politiikkaan. Hän pitää pöyristyttävänä sitä, että kaikkein köyhimmät pannaan maksamaan hallituksen tekemät säästöt, samalla kun rikkaimmille annetaan verohelpotuksia. Tässähän ei oikeudenmukaisuus toteudu millään tavalla. Ehkä tämä jyrkkä kannanotto ja köyhien puolesta puhuminen on hänelle myös syvä arvokysymys, sillä hän pohtii kirjassaan toistuvasti ihmisten empatian puutetta ja suoranaista julmuutta.

​Kanto kuvaa rehellisesti aamujensa tuskaisuutta ja alakuloa, jolloin hän kokee olevansa masentuneimmillaan. Iltaa kohti päivä kuitenkin aina paranee, ja hän alkaa nähdä elämässä uusia ulottuvuuksia ja positiivisempia näkökulmia. Me osaamme yhdistää elämän pimeät ja valoisat puolet.

​Lopulta Elämänlangalla oli minulle huikea vertaiskokemus. Huomaan, että jaamme Anneli Kannon kanssa pitkälti samat arvot, saman sukupolvikokemuksen ja samanikäisyyden tuoman katseen maailmaan. Myös poliittiset näkemyksemme – huoli maailmantilanteesta sekä kriittisyys nykyistä kotimaan politiikkaa kohtaan – käyvät täysin yksiin. Koko teos on alusta loppuun äärimmäisen koskettavaa, samaistuttavaa ja upeaa sanataidetta. Se on suurenmoista kirjailijan työtä ja hienoa suomen kieltä. Lämmin ja suuri kiitos Anneli Kannolle tästä pysäyttävästä ja tärkeästä päiväkirjasta.

Esa Kanerva