1.9.2026
Luin Anneli Kannon teoksen Elämänlangalla –
Kolmen sodan päiväkirja, joka ilmestyi tänä vuonna. Se on kirjailijan
omakohtainen päiväkirja yhden vuoden ajalta. Siinä hän kuvaa elämäänsä ja
työtään sekä pohtii nykymaailman tilaa, sukunsa historiaa ja
lapsuudenmuistojaan. Sattumoisin olemme samanikäisiä, ja kuinka samaistuttavaa
tekstiä hän kirjoittaakaan!
Olemme sodanjälkeistä sukupolvea, ja Kanto kuvaa
hyvin herkällä tavalla sen ajan Suomen henkistä tilaa: puutetta, vaikenemista
ja puhumattomuutta. Sodasta ei juurikaan puhuttu, vaan se oli tietynlainen
tabu. Kaikki energia keskitettiin työhön, toimeentuloon ja
jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan syntyivät suuret ikäluokat. Aikaa
nykymuotoiselle lasten kasvattamiselle ei jäänyt, vaan lapset kasvoivat ja
kulkivat arkisen elämän rinnalla.
Anneli Kanto kirjoittaa rehellisesti ja
empaattisesti myös vanhuuden ja ikääntymisen tuomista tunteista, kehon
muuttumisesta sekä siitä, miltä tuntuu olla eläkkeellä. Tuntuu aivan kuin
lukisin ajatuksia omasta elämästäni. Hän painottaa moneen kertaan, että me
nykyiset eläkeläiset olemme fyysisiltä ominaisuuksiltamme ja
terveydentilaltamme aivan toisenlaisia kuin muutamia kymmeniä vuosia sitten
eläneet ikäpolvet. Suurin osa meistä on toimintakykyisiä, ja osallistumme
merkittävällä panoksella yhteiskunnan pystyssä pitämiseen.
Osallistumisen tapoja on monia: Anneli Kanto
kirjoittaa teoksia ja osallistuu vilkkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun,
joku muu rakentaa, joku hoitaa lapsenlapsiaan – kukin omalla tavallaan.
Panoksemme tälle yhteiskunnalle on kuitenkin huomattava. Tämänhetkisestä
julkisesta keskustelusta ei valitettavasti vain voi vetää sellaisia
johtopäätöksiä, että ikäihmisten työtä ja panosta arvostettaisiin. Päinvastoin
nykypoliitikot vaikuttavat olevan valmiita myymään ja laskuttamaan omaisuutemme
hoivamenojen katteeksi.
Kirjoittaminen, työ ja luovuus ovat Kannolle
selvästi kaikki kaikessa. Ne tuovat elämään tarkoituksen, rytmittävät arkea ja
tekevät elämisestä mielekästä. Samoin koen itsekin. Teen edelleen
pienimuotoisesti töitä, osallistun yhteiskunnalliseen toimintaan ja soitan
musiikkia. Teen sen parissa vapaaehtoistyötä samoin motiivein. Minulle sopii
erinomaisesti myös vapaaehtoistyö, jota voin toteuttaa hoitamalla lapsenlapsia
ja olemalla muuten avuksi jälkipolville.
Olen näissä blogikirjoituksissani pohtinut usein
nykyistä maailmantilannetta, ja sama huoli painaa myös Kantoa. Teoksessaan hän
pohtii useassa kohdassa suurvaltojen johtajien röyhkeyttä, hävyttömyyttä ja
kaikkien sopimusten rikkomista. Pienet valtiot jäävät suurten määräillessä
jalkoihin. Erityisesti hän nostaa tikun nokkaan presidentti Trumpin, jota hän
kuvailee jopa narsistiksi.
Maailmanpolitiikan lisäksi Kanto ottaa vahvasti
kantaa kotimaan politiikkaan. Hän pitää pöyristyttävänä sitä, että kaikkein
köyhimmät pannaan maksamaan hallituksen tekemät säästöt, samalla kun
rikkaimmille annetaan verohelpotuksia. Tässähän ei oikeudenmukaisuus toteudu
millään tavalla. Ehkä tämä jyrkkä kannanotto ja köyhien puolesta puhuminen on
hänelle myös syvä arvokysymys, sillä hän pohtii kirjassaan toistuvasti ihmisten
empatian puutetta ja suoranaista julmuutta.
Kanto kuvaa rehellisesti aamujensa tuskaisuutta ja
alakuloa, jolloin hän kokee olevansa masentuneimmillaan. Iltaa kohti päivä
kuitenkin aina paranee, ja hän alkaa nähdä elämässä uusia ulottuvuuksia ja
positiivisempia näkökulmia. Me osaamme yhdistää elämän pimeät ja valoisat
puolet.
Lopulta Elämänlangalla oli minulle
huikea vertaiskokemus. Huomaan, että jaamme Anneli Kannon kanssa pitkälti samat
arvot, saman sukupolvikokemuksen ja samanikäisyyden tuoman katseen maailmaan.
Myös poliittiset näkemyksemme – huoli maailmantilanteesta sekä kriittisyys
nykyistä kotimaan politiikkaa kohtaan – käyvät täysin yksiin. Koko teos on
alusta loppuun äärimmäisen koskettavaa, samaistuttavaa ja upeaa sanataidetta.
Se on suurenmoista kirjailijan työtä ja hienoa suomen kieltä. Lämmin ja suuri
kiitos Anneli Kannolle tästä pysäyttävästä ja tärkeästä päiväkirjasta.
Esa Kanerva
