22.9.2026
Olen huomannut, että tänään ilmastonmuutoksesta puhutaan julkisessa keskustelussa huomattavasti vähemmän kuin viisi vuotta sitten. Keskustelun puute on silmiinpistävää, sillä aihe ei tunnu nousevan kärkiteemaksi edes ennen vaaleja, ja vihreät puolueet ovat Euroopassa kuihtuneet lähes marginaaliin.
Tämä kehitys on erikoista, sillä samaan aikaan ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat konkretisoituneet täysin. Abstraktista tulevaisuuden uhasta on tullut käsin kosketeltavaa arkea: Eurooppa paistuu kesäisin tolkuttomissa helteissä, isot joet kuivuvat, jäätiköiden sulaminen aiheuttaa kuolettavia mutavyöryjä ja hirmumyrskyt riehuvat eri puolilla maailmaa.
Miksi politiikka on hiljaa näin valtavasta kriisistä? Yksi keskeinen syy hiljaisuudelle lienee se, että maailma on parhaillaan täynnä muita akuutteja kriisejä. Eurooppa on osin muuttunut sotatantereeksi, energiakriisi pukkaa päälle ja tekoäly uhkaa ihmisten työpaikkoja.
Maailmanpoliittinen, ilmastoon liittyvä negatiivinen kehitys, kulminoituu vahvasti Yhdysvaltoihin ja Donald Trumpiin. Hän ei piittaa ilmastonmuutoksesta, ja hänen hallintonsa edistää öljyn ja kaasun käyttöä, irtautuu Pariisin ilmastosopimuksesta sekä höllentää ympäristönsuojelusäännöksiä. Yhdysvallat on maailmanvalta, jonka toimet vaikuttavat muuhun maailmaan, vaikka muut yrittäisivät uida vastakkaiseen suuntaan.
Valtiojohtajien on vaikea tarttua ilmastokysymykseen, koska se on mittaluokaltaan niin suuri, että se karkaa käsistä. Kotimaan politiikassa konkreettiset toimet – kuten polttoaineiden hintojen korotukset – kohtaavat nopeasti kovan vastustuksen. Vihreä siirtymä alkaakin kuulostaa äänestäjien korvissa pelkältä poliittiselta jargonilta.
Lisäksi nykyisessä maailmantilanteessa sopimusperusteinen maailmanjärjestys ei ole kovassa huudossa. Yksikään valtio ei kykene ratkaisemaan ongelmaa yksin, vaan tarvittaisiin merkittäviä muutoksia energiajärjestelmiin ja talouden rakenteisiin.
Paljon puhutulle 1,5 asteen lämpenemistavoitteelle kuuluu huonoa: kaikki merkit viittaavat siihen, että planeetta on lämpenemässä 2–3 astetta tulevien sukupolvien aikana. Tämän todellisia seurauksia ei tiedetä, mutta ne tuskin ovat positiivisia.
Edistystäkin on tapahtunut: Kiina on vauhdittanut uusiutuvien energialähteiden käyttöönottoa, ja kehitysmaissa, kuten Pakistanissa, kaksitahtimopoja korvataan sähköskuuteilla. Kauniista teoista huolimatta nämä toimet ovat pisara meressä, ellei Yhdysvaltoja saada mukaan. Jos Yhdysvalloista pumpataan maakaasua maailmalle kiihtyvään tahtiin, porataan öljyä, aikaisemmin suojelluilta alueilla, Alaskassa ja jalostetaan liuskeöljyä ympäristöhaitoista huolimatta, muun maailman on vaikea torjua tarjontaa.
Toisaalta kansan kärvistellessä dieselin hintaa esimerkiksi Hormuzin salmen sulkeutuminen on paradoksaalisesti hyväksi planeetalle – Trump onkin tehnyt ilmastotekoja tietämättään tai tahtomattaan.
Vanhemmalle ikäpolvelle olisi loogisesti helppoa unohtaa koko ikävä ilmastonmuutosasia, sillä se ei henkilökohtaisesti enää samaan tapaan koske ja uhkaa elämäämme. Mutta huoli ja vastuu lapsenlapsista ja tulevista sukupolvista painaa.
Maailman, jonka meidän sukupolvemme sai elääkseen, oli monessa suhteessa parempi ja rauhallisempi kuin se, joka me todennäköisesti tulemme jättämään nuoremmille. Sama pätee ilmastonmuutoskysymykseen. Toivoa sopii, että elinaikanamme ihmisten tappaminen saadaan lopetettua Ukrainassa, mutta ilmastonmuutoksen torjunnan suhteen uskoni on jo mennyt ja maapallon kestokyvyn riskirajat on ylitetty moneen kertaan.
Esa Kanerva
