31.1.2017
Piispa emeritus ja nykyinen kansanedustaja Ilkka Kantola alusti Toveriseuran kuukausikokouksessa viime torstaina luterilaisen kirkon ja yhteiskunnan välisistä suhteesta kuvaamalla sitä historian suurien tapahtumien avulla. Hän lähti liikkeelle saarnaaja Antonius Padovalisesta, joka kyseenalaisti yhteiskunnan ja kirkon autoritäärista asemaa suhteessa tavallisiin kansalaisiin 1300-lla. Päästyään 1990 luvulle hän mainitsi piispojen kannanoton ”Kohti yhteistä hyvää”. Muistan kuin eilisen päivän sen lukuhetken, jolloin tutustuin piispojen yhteiskunnalliseen kritiikkiin. He puolustivat rajusti pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja tuomitsi markkinaliberalistisen voiton tavoittelun. Ajattelin silloin, että vihdoinkin kirkko lyö pöytään teesit, jotka olivat tuohon aikaan ajankohtaiset ja konkreettiset. Saattaisi olla paikallaan, että nykyiset piispatkin istuisivat alas ja pohtisivat nykyistä maailman menoa. Teksti saattaisi olla vieläkin jyrkempää kuin vuonna 1999.
Kannanotto sai paljon kritiikkia. Kysyttiin kenelle se oli tarkoitettu. Sitä väitettiin piispojen sekaantumiseksi politiikkaan ja syytöksiin markkinavoimien kuriin saattamiseksi ei ollut ketään, joka kirjoittaisi vastineen moitteisiin, koska markkinavoiminina toimivat kaikki ihmiset. Kysymys on meidän yhteisistä asioista, joiden hoitamista tavataan sanoa politiikaksi. Väitettiin, että yhdeksän piispan yhtenäinen lausunto jäi vaille särmää ja tarkkoja ehdotuksia. Se muistutti liikaa vaalipaperia, puoluemössöä, väritöntä äänenkalastusta. Piispojen mielipide yritystoiminnan moraalittomuuteen sai talouselämältä musertavan arvioinnin. Liike-elämä huusi, kuinka paljon he työllistävät suomalaisia. Myös sisältökysymyksissä mielipiteet jakautuivat voimakkaasti. Karkeasti arvioiden puolessa kirjoituksista oli pidetty piispojen huolta hyvinvointivaltiosta aiheellisena, kun taas puolessa oli arvosteltu raportin näkemyksiä markkinakilpailusta vanhentuneiksi ja yhteiskunnan vastuuta epärealistisiksi. Myös tuolloin uhattiin erota kirkosta julistuksen vuoksi, mutta vastaavasti minä harkitsin tuolloin kirkkoon takaisin liittymistä vakavasti.
Piispojen ulostuloa pidettiin historiallisena, koska kirkko on kautta aikain varonut puuttumasta valtion asioihin. Ilmanko Ilkka Kantola toi esiin tämän julistuksen historiaan painottuneessa alustuksessaan. Yhteiskuntaan puuttumattomuuteen on tietysti syynsä, kirkolla Suomen valtiolla on erityinen suhde ja kirkko on halunnut palvella kansalaisia ”kansankirkkona”.
Sinänsä huvittavaa, että Kilpailuvirastokin otti kantaa piispojen kannanottoon. Se yhtyi piispojen näkemykseen, että kilpailu edistää yhteisiä etuja parhaiten silloin kun taloudessa mukana olevat toimijat ovat suunnilleen yhtä vahvoja eikä kukaan saa kohtuutonta hyötyä. Yrittäjätkin olivat närkästyneitä. Piispojen raportin on tulkittu syyllistävän yrittäjiä ja tuomitsevan liiketoimintaan
kuuluvan voitontavoittelun. Todettiin myös, että kirkko ei ole kantanut huolta lama-aikana pulaan joutuneista yrittäjistä: ”Kirkolta on jäänyt moraalinen tuki antamatta niille, jotka panevat yrittämisessä peliin koko elämänsä ja omaisuutensa.”
Kirkko sai julkisuudessa suorastaan lokaa päälleen rohjettuaan arvostella sen aikaista menoa. Kritisoitiin sitä, että kirkko sijoittaa verotulojaan metsiin, osakkeisiin ja arvopapereihin, muttei avusta niillä kylliksi apua tarvitsevia. Eräässä yleisönosastokirjoituksessa todettiin, että olisi luullut, että piispat olivat kirkon taloudenhoitoa tarkastellessaan huomanneet, että sen omaisuutta hoidetaan täsmälleen markkinatalouden sääntöjen mukaan. Kirkon omaisuus tuottaa voittoa, ja se on varainhoidon tarkoituskin.”
Suomen evankelisluterilainen kirkko sai tuta sen, että teet niin tai näin, aina se jonkun mielestä on väärin päin. Minusta se oli kirkolta ja sen johtajilta suuri teko ja osoitti rohkeutta. Siitä olen ylpeä, että julkisuudessa jaksettiin muistuttaa ”Kohti yhteistä hyvää” muistuttaneen sosialidemokraattis-vasemmistolaista vaaliohjelmaa. Kuinka paljon puolueellamme ja kirkolla siis onkaan yhteistä arvopohjaa!
Esa Kanerva
