13.10.2016
Suomessa asuu ja elää noin miljoona yhden hengen taloutta. Millään poliittisella taholla ei luulisi olevan varaa ohittaa heitä. Politiikan ei ole tarpeellistakaan puuttua yksinasumiseen sinänsä, koska se saattaa olla hyvinkin ihmisen oma valinta kaikista riskeistä huolimatta. Pointti on juuri siinä, että yhteiskunnallisella päätöksenteolla ei saa sorsia sinkkuja. Minulla ainakin on muistissa muutama vuosikymmen sitten käytössä ollut verotusjärjestelmä, jossa vanhat pojat ja -piiat maksoivat ylimääräistä verokarhulle elämänmuodostaan. Yksin asuminen nähdään usein ihmissuhdekysymyksenä, vaikka sinkut tulisi käsittää myös merkittävänä poliittisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä.
Yksin asumisessa ja asumiseenhan pariutumattomuus yhdistetään, liittyy monia riskejä. Vähäisin ei ole niinkin yksinkertainen asia kuin yksinäisyyden kokemus. Yksinäisyyteen liittyy terveyshaittoja. Yksi vakavampia on masennus. Tutkimusten mukaan yksin asuvilla on muiden kanssa asuviin verrattuna jopa 80 % korkeampi riski sairastua masennukseen. Yksinäisyyden terveys- ja hyvinvointihaitat pitää tunnistaa politiikan tasolla. Mitkä ovat tulevaisuuden palvelutarpeet sosiaali- ja terveydenhuollossa, jos masentuneisuus lisääntyy? Kaupunkisuunnittelussa pitää huomioida kuinka julkinen tila tukee vahvemmin yhteisöllisyyttä, jos yhä useampi asuu yksin. Voidaanko suunnitella enemmän taloja, joissa voi asua yksin, mutta samaan aikaan tavata yhteisissä tiloissa muita?
Yksin eläminen on aina taloudellisesti riskialttiimpaa kuin useamman hengen talouden hallinta. Kun sinkku sairastuu, ketään ei ole jakamassa taloudellista rasitetta. Osasyy yksinelävien köyhyyteen on yhden palkansaajan varassa eläminen. Sairaus tai työttömyys voi romahduttaa yksineläjän talouden yhdessä yössä. Puhumattakaan siitä, että olisi joku seisomassa vierellä ja auttamassa selviämään tilanteesta.
Kaupassa myydään vain isoja eriä tai kokoja tuotteita, joista yksineläjän on vaikeata valita hänelle sopivaa. Ruokaa on perheessä helpompi tehdä isoja eriä taloudellisesti kuin yhden hengen taloudessa. Asunnon vuokraakaan ei voi jakaa, joten sinkun tuloista menee suuri osa asumiskustannuksiin. Hän maksaa siis suhteellisesti enemmän kuin aviopari asumisestaan. Asuntopolitiikassa tulisikin huomioida pienien ja kohtuuhintaisten asuntojen tarve. Mikä estää nykyisin paljon tyhjillään olevien isojen asuntojen pilkkomisen? Autonpito yksinäiselle on monesti vain haave. Kaikki kulut kaatuvat yhden ihmisen harteille.
Yhteiskunnan ajattelua kuvastaa esimerkiksi kotitalousvähennys. Se on karkeasti ottaen kaksi kertaa parempi aviopuolisoille kuin yhden hengen taloudelle. Koko yhteiskunnallisten etuisuuksien verkko tulisi perata ja miettiä se sinkun näkökulmasta.
Mikäli yksin eläminen on haluttu tietoinen valinta, heidät tulisi hyväksyä tasa-arvoisina ja arvokkaina osina yhteiskuntaa. Jos elämäntapaan on ajauduttu olosuhteiden pakosta, sosiaali- ja terveyspolitiikan ja yhteiskunnallisten muitten ratkaisujen tulisi ottaa ennakoivasti huomioon heidän erityistarpeensa. Yksinelävät ja perheelliset asetetaan etuineen napit vastakkain, mikä ei ole oikein. Eri intressiryhmien asettaminen vaa’an molempiin päihin on tarkoitushakuista.
Vanhuus on varmaan ongelmallinen. Kukapa haluaisi vähän raihnaisena viettää yksinäisiä päiviä kotona ja muissa menoissa. Kotona ei ole minkäänlaista inhimillistä ”peiliä”, jolle voisi kertoa omasta rakkaudestaan tai kokata hänelle hyvän aterian.
Perhepolitiikka ja raha ovat tulenarkoja aiheita, eikä erilaisia perhe- ja asumismuotoja saa asettaa vastakkain. Se, että yksinelävillekin annetaan realistiset mahdollisuudet pärjätä, ei voi olla keneltäkään toiselta pois.
Esa Kanerva
