Suomella ei ole varaa perusuomalaiseen populismiin

                                                                                                                         

                                                                                                                                      27.10.2026

"Missä EU, siellä ongelma", muistatte varmasti Timo Soinin takavuosien sloganin. Perussuomalaiset ovat aina tarjonneet kansalle yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Syyllinen kotoperäisiin vaikeuksiin on etsitty rajojen ulkopuolelta, vaikka kohde onkin aikojen saatossa vaihtunut.

Tällä hetkellä jalkapuussa istuvat maahanmuuttajat. Valtiontalouden alijäämä ja kansan köyhtyminen selitetään elintasopakolaisilla. Voi, kunpa maailma olisikin syy-seuraussuhteiltaan näin yksinkertainen.

Aikanaan Soini tuuletti brittien EU-eroa ja piti sitä kansanäänen voittona. Vaan kuinka reaalimaailmassa on käynyt? Brexit on vahingoittanut Britannian taloutta syvästi: hinnat ovat nousseet, vienti leikkaantunut, tullitarkastukset ruuhkautuneet ja maata vaivaa krooninen työvoimapula. Nyt Brexit kaduttaa ja valtaosa brittikansasta haluaa jo takaisin unioniin.

Mitä Suomelle olisi käynyt ilman EU-jäsenyyttä? Olen vuosia sitten kirjoittanut blogissani pääministeri David Cameronin typerästä lupauksesta järjestää kansanäänestys EU-jäsenyydestä vain oman poliittisen asemansa pelastamiseksi. Se oli vaarallista uhkapeliä, jossa kansalle myytiin unelmaa entisen imperiumin riippumattomuudesta. Peloteltiin puolalaisista putkimiehistä ja luvattiin EU-miljardien ohjaamista terveydenhuoltoon.

Todellisuus oli toinen. Kun tarjoilijat häipyivät ravintoloista, hoitajat sairaaloista ja rekkakuskit maanteiltä, talous kyykkäsi. Kaupan esteet ja sisämarkkinoilta poistuminen iskivät kovaa Britannian vientiin. Kun edes suuri kansantalous ei pärjää unionin ulkopuolella, kuinka karvaasti meille olisi käynyt?

Pikkuvaltiona olisimme jääneet täysin yksin Euroopan ulkolaidalle maksamaan raskaita tulleja ja painimaan byrokratian kanssa. Yhteinen valuutta euro on osaltaan suojannut Suomea talouskriiseissä paljon tehokkaammin kuin oma rahayksikkö olisi pystynyt. EU:n jäsenenä olemme kiinteä osa länttä, mikä tuo vertaansa vailla olevaa turvaa. Ilman EU-jäsenyyttä ja sen luomaa ankkuria länteen tuskin olisimme tänä päivänä edes Naton jäseniä. Venäjä hengittäisi harmaalla vyöhykkeellä olevan maan niskaan täysin ilman pidikkeitä.

Perussuomalaisten agendalla on edelleen halu sulkea rajat ja eristäytyä. On kuitenkin kiistaton fakta, ettemme pärjää ilman ulkomaista työvoimaa. Kuka muuten siivoaa, rakentaa asunnot ja pyörittää ravintoloita? Kuka hoitaa ikääntyvän Suomen vanhukset, ja millä maatalous pyörii ilman ulkomaisia karjanhoitajia ja sadonkorjaajia? Tämä lyhytnäköinen politiikka on yhtä vaarallista kuin aiempi huuto EU-erostakin. Kenen pussiin tässä todellisuudessa pelataan?

Tiedämme, että Venäjän turvallisuuspalvelu FSB ja Kremlin trollikoneisto ovat koko kylmän sodan jälkeisen ajan pyrkineet heikentämään länttä ja tukeneet EU-kielteisiä voimia ympäri Eurooppaa. Mureneva Eurooppa palvelee suoraan Moskovan intressejä. Britannian parlamentti onkin myöhemmin ihmetellyt, miksi Venäjän sekaantumista Brexit-äänestykseen ja rahan kanavoimista kampanjoihin ei haluttu aikanaan edes tutkia. Lahjotulla ja pörrötukkaisella pääministerillä ei tietystikään ollut halua pöyhiä omaa toimintaansa. Enkä minäkään ymmärtänyt tuolloisessa Brexit-blogissani brittien logiikkaa. Nyt käsitän paremmin ymmärtäessäni Venäjän häärineen taustalla korruptoineitten poliitikkojen kanssa maanpetoksellisissa puuhissa.

Perussuomalaisten ajama linja, haaveet irtisanoutua kansainvälisistä sopimuksista, EU-ero ja työperäisen maahanmuuton vastustaminen, on Suomen kokoiselle pienen maalle taloudellinen ja turvallisuuspoliittinen itsemurha. Britit maksavat populistien virheistä parhaillaan kovaa hintaa. Pitääkö meidänkin polttaa näppimme?

Brexitin opetukset pitäisi olla tulevien vaalien tärkeimpiä kärkiteemoja.

Esa Kanerva

 

Entä jos...

                                                                                                        

                                                                                                                                                

                                                                                                                                         20.10.2026

Putin on kovissa paineissa. Hän on kenraaliensa, turvallisuusviranomaisten ja oman talouseliittinsä puristuksessa. Sota ei ole sujunut odotusten mukaan, ja hänen lähipiirinsä joutuu pohtimaan yhä vakavammin omaa tulevaisuuttaan. Kansalaisten keskuudessa huolta herättää ennen kaikkea toimeentulo, mutta myöskään venäläisten sopeutumiskyky ei ole rajaton. Sama pätee eliittiin. Jossain vaiheessa oman selviytymisen vaisto voi ajaa uskollisuuden edelle. Uhkaava parvekkeelta putoaminen pelottaa.

Mutta mitä diktaattori tekee, jos hän kokee olevansa nurkkaan ajettu?

Todennäköisesti hän hyökkää. 

Presidentti J. K. Paasikivi totesi päiväkirjoissaan usein, että Venäjän toiminta näyttää länsimaisesta näkökulmasta järjettömältä. Olen itsekin pohtinut, mikä voisi olla Putinin sellainen teko, joka näyttäisi meistä täysin irrationaaliselta, mutta jonka hän itse näkisi ulospääsynä epätoivoisessa tilanteessa. 

Jos tavanomaiset aseet eivät riitä saavuttamaan tavoitteita, voisiko hän turvautua taktiseen ydinaseeseen?

Ja mitä siitä seuraisi?

Olen lukenut, että Yhdysvallat on tehnyt Venäjälle selväksi, ettei ydinaseen käyttö jäisi ilman seurauksia. Venäjän sotilaallista suorituskykyä heikennettäisiin voimakkaasti, mm. Mustanmeren laivasto tuhottaisiin kokonaan. Vastatoimet eivät välttämättä olisi ydinaseellisia. Samaan aikaan maa joutuisi lähes täydelliseen poliittiseen ja taloudelliseen eristykseen. 

Ehkä vakavin seuraus olisi Kiinan ja Intian reaktio. Ne ovat vastustaneet ydinaseiden käyttöä, eikä Venäjä pärjäisi pitkään ilman tärkeimpiä kauppa- ja yhteistyökumppaneitaan. 

Sotilaallisestikaan hyöty ei olisi kiistaton. Ydinase tuhoaisi alueita, joita samalla pyrittäisiin hallitsemaan. Lisäksi säteilyn vaikutukset eivät pysähtyisi valtakunnan rajoille. Ukraina kärsisi raskaita tappioita, mutta sodan ratkaiseminen yhdellä iskulla olisi kaikkea muuta kuin varmaa. 

Maailmalle suurin menetys olisi ehkä henkinen. Ydinaseen käyttö rikkoisi käsityksen siitä, että jotkin rajat ovat edelleen koskemattomia. Se voisi käynnistää uuden asevarustelun aikakauden, jossa yhä useampi valtio alkaisi pohtia omaa ydinasettaan turvallisuustakuuna, ehkä jopa Pohjoismaat yhdessä. 

Taloudelliset seuraukset olisivat mittavat. Markkinat reagoisivat rajusti, raaka-aineiden hinnat nousisivat ja maailmantalous ajautuisi syvään kriisiin. Tavalliset kansalaiset maksaisivat jälleen suuren osan laskusta. 

Toivoa sopii, ettei ydinaseen käyttö ole edes Venäjällä yhden miehen käsissä. Olen ymmärtänyt, että päätöksentekoon osallistuu useita vallan huipulla olevia henkilöitä. Lopulta vahvin este ydinaseen käytölle saattaa olla tietoisuus siitä, että päätös kaataisi todennäköisesti myös nykyisen hallinnon. Kenraalit, oligarkit ja muu eliitti tuskin sitoisivat kohtaloaan johtajaan, jonka ratkaisut veisivät maan katastrofiin. Venäjällä sodan hävinnyt tsaari on entinen tsaari.

Toistaiseksi Putin on tyytynyt ydinaseilla uhkailuun. Viimeisen kortin pelaamiseen liittyy valtavia riskejä. Silti historia opettaa, ettei epätoivoinen yksinvaltias aina tee rationaalisia ratkaisuja.

Siksi kysymys on edelleen aiheellinen:

Entä jos? 

Esa Kanerva

Kun tuppurainen ei jaksa hoitaa tappuraista

                                                                                          

 

  

                                                                                                                                13.10.2026

Taloudellinen pakko on usein kaikkein tehokkain muutosvoima. Tällä hetkellä näyttää valitettavan todennäköiseltä, ettei yhteiskunnallamme ole enää varaa – saati poliittista tahtoa – hoitaa ikääntyvää väestöään nykyisellä palvelumallilla. Kun julkisen talouden raamit tiukentuvat ja hoivajärjestelmä kipuilee, on pakko kysyä: mitä tulee tilalle? En halua syytinkiukoksi ja omaisten vaivoiksi enkä mihinkään kolhoosiin. Olisiko olemassa säällistä vaihtoehtoa asua, elää ja saada pientä passinkia ennen elämän finaalia ja viimeistä sijoituspaikkaa hoivaosastolla.

​Ensimmäinen askel on sukupolvien välisen kuilun loiventaminen. Meidän on siirryttävä syyttelemisestä ja vastakkainasettelusta keskinäisen riippuvuuden ymmärtämiseen. Syyllisten etsiminen taloudelliseen ahdinkoon on helppoa, mutta se ei ratkaise euroakaan. Kuilun umpeen kurominen vaatii myyttien purkamista ja rehellistä tilannekuvaa.

​Vanhempien sukupolvien on tärkeää tunnistaa, että nykyiset taloudelliset ja väestölliset raamit ovat nuorille aidosti vaikeammat kuin menneinä vuosikymmeninä. Samalla nuorempien on syytä muistaa, ettei eläkeläisiä vastaan hyökkääminen ole kestävä ratkaisu: nykyiset seniorit ovat kantaneet valtavan työmäärän, korkean veroasteen ja suuria uhrauksia suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiseksi. Yhteiskunta toimii ketjuna, jossa jokainen ikäluokka on vuorollaan saaja, maksaja ja hoivaaja.

​Vastakkainasettelun sijaan tarvitsemme keskinäisen kunnioituksen ja sovittelun kulttuuria. Vanhempien sukupolvien pitkäjänteisyys ja sitkeys ovat kovia aikoja kestäneitä selviytymiskeinoja, kun taas nuorten kyky sopeutua nopeatempoiseen maailmaan on kunnioitettavaa. Kysymys ei ole siitä, kumpi arvojärjestelmä on parempi, vaan miten ne saadaan tukemaan toisiaan.

​Tämä yhteys ei synny seminaareissa eikä parlamenteissa, vaan arjen aidoissa kohtaamisissa. Erittäin konkreettinen ja tehokas ratkaisu on sukupolvien yhteisöasuminen – eri ikäpolvien asuttaminen samoihin kiinteistöihin.

​Tällaisessa asumisessa kaikki voittavat: Nuoret saavat edullisemman ja turvallisemman asumismuodon, jos pientä arjen apua tai juttuseuraa vastaan saa huojennusta asumiskustannuksiin. Ensimmäistä kertaa omillaan asuva nuori saa ympärilleen rauhallista elämänkokemusta. Ikäihmiset saavat ympärilleen elämää, juttuseuraa ja kevyttä arjen tukea.

​Nyt on kiire. Hyvinvointialueiden arki on pelkkää tulipalojen sammuttamista, eikä niillä ole voimavaroja pitkän tähtäimen asumisratkaisuihin. Ainoaksi toimijaksi jäävät kunnat. Kunta päättää kaavoituksesta ja maankäytöstä, ja se voi milloin vain asettaa tonttien luovutusehdoksi yhteisötilojen ja sukupolvien välisen asumismallin toteuttamisen.

​Yhtä asiaa on kuitenkin syytä tähdentää: ikäihmisten hoiva ei ratkea nopeasti pystytetyllä vanhusten keskinäisellä yhteisöasumisella. Jos tuppurainen hoitaa tappuraista, lopputulos on vain raskaan hoivan siirtämistä paikasta toiseen. Tarvitaan aitoa sukupolvien rinnakkaineloa, jossa nuorten tarvitsema joustava asuinympäristö ja arjen tuki kohtaavat senioreiden turvallisuuden ja elämänkokemuksen.

​Sukupolvien keskinäisen väittelyn sijaan on aika valita yhteinen arki – arki, jossa eri-ikäiset ihmiset asuvat rinnakkain, kohtaavat luontevasti pyykkituvalla ja pihapiirissä, ja auttavat toisiaan. Lopulta vahvin turvaverkko ei olekaan Pirhan tarjoama kotiapu, vaan se löytyy naapurin oven takaa.

Esa Kanerva

Sinä ja Kokoomuksen miljardisäästöt

 

                                                                                             

                                                                                                        

                                                                                                                         5.10.2026

Vaalit lähestyvät, ja Kokoomus on kertonut tavoitteestaan leikata miljardeja sosiaali- ja terveyspalveluista sekä eläkkeistä. Siitä voi antaa puolueelle tunnustusta: suomalaisille kerrotaan etukäteen, millaista politiikkaa on luvassa.

Mutta yksi asia puuttuu keskustelusta. Kaikki ymmärtävät, mitä miljardi tarkoittaa valtion budjetissa, mutta harvempi ymmärtää, mitä se tarkoittaa omassa arjessa.

Todellisuudessa miljardiluokan säästöjä ei tehdä hallinnosta. Ne tehdään palveluista.

Ensimmäinen askel olisi hyvinvointialueiden määrän vähentäminen. Hallintoa voitaisiin karsia, mutta suurimmat säästöt syntyisivät vasta palveluverkon keskittämisestä. Se tarkoittaisi pienempien terveysasemien sulkemisia, pidempiä asiointimatkoja ja entistä vaikeampaa pääsyä lääkärin vastaanotolle.

Kun rahaa leikataan näin paljon, henkilöstöä on pakko vähentää. Soten menoista valtaosa koostuu palkkakuluista. Matematiikalle ei voi äänestää vaihtoehtoa. Jos miljardit katoavat budjetista, tuhansia työpaikkoja katoaa palveluista.

Samalla myös hoitoon pääsyn kriteerit kiristyvät. Jonot pitenevät, tutkimuksia tehdään vähemmän ja hoitoa kohdennetaan yhä vakavampiin tilanteisiin. Palvelua saa edelleen, mutta myöhemmin ja harvemmin.

Myös vanhuspalveluissa seuraukset olisivat tuntuvia. Ympärivuorokautista hoivaa tarjottaisiin entistä rajatummin, ja vastuu siirtyisi yhä enemmän omaisille. Käytännössä säästöistä merkittävä osa toteutettaisiin siirtämällä hoivavastuuta julkiselta sektorilta perheille.

Leikkauksia olisi vaikea välttää myös mielenterveyspalveluissa, perhetyössä ja vammaispalveluissa. Juuri niissä palveluissa, joiden tarkoitus on ehkäistä raskaampien ja kalliimpien ongelmien syntymistä.

Eläkkeissä miljardiluokan säästöjä ei puolestaan saada ilman puuttumista järjestelmän perusrakenteisiin. Nopein keino olisi indeksien heikentäminen tai jäädyttäminen. Se näkyisi suoraan eläkeläisten ostovoimassa.

Kaikkein merkittävin seuraus liittyy kuitenkin yhdenvertaisuuteen. Kun julkisia palveluja supistetaan, vaihtoehdoksi nousevat yksityiset palvelut ja vakuutukset. Ne, joilla on varaa, pääsevät hoitoon nopeasti. Ne, joilla ei ole, jäävät jonoon.

Siksi tulevissa vaaleissa ei ratkaista vain sitä, mikä puolue vetää hallitusta ja hallitsee Suomea. Ratkaistaan myös se, säilyykö hyvinvointivaltion ydin ja ajatus. Vai lipuuko Suomi kohti amerikkalaistyylistä, puhdasta markkinaperusteista mallia.

Esa Kanerva

 

 

 

Kun palkkalaskelma on historiaa

 

                                                                                                       

                                                                                                            

                                                                                                                              29.9.2026

Amerikasta leviävät ennemmin tai myöhemmin lähes kaikki suuret ilmiöt muualle maailmaan. Tuskin myöskään siellä parhaillaan vallitseva tekoälyhuuma muodostaa poikkeusta. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole vain uudesta teknologiasta tai seuraavasta sovelluksesta. Kyse on työn, talouden ja lopulta koko yhteiskunnan rakenteiden muuttumisesta.

Suomessa työnantajat ovat yrittäneet rauhoitella kansalaisia. Työpaikat eivät kuulemma ole katoamassa, vaan työn sisältö muuttuu. Muutos tapahtuu hitaasti ja ihmisille löytyy uusia tehtäviä vanhojen tilalle. Kuulostaa tutulta. Poistaisin silti varmistimen. Samaa sanottiin aikanaan automaatiosta, robotiikasta ja digitalisaatiosta. Silti autot kootaan nykyään pitkälti robottien avulla ja varastot toimivat pitkälle automatisoidusti. Teknologia ei jäänyt avustamaan ihmistä, vaan korvasi ihmisen monissa tehtävissä. Tekoälyssä on kuitenkin yksi ratkaiseva ero aiempiin murroksiin verrattuna. Se ei tunkeudu ainoastaan tuotantolinjoille ja varastoihin. Se tunkeutuu työn tekemisen ytimeen. Siihen asti robotit veivät ennen kaikkea fyysistä työtä. Nyt tekoäly uhkaa asiantuntijatyötä, teknisiä tehtäviä, asiakaspalvelua, myyntiä, hallintoa ja jopa luovia ammatteja. Ensimmäistä kertaa tietokonetta ei opeteta tekemään yhtä yksittäistä tehtävää, vaan suorittamaan kokonaisia työprosesseja.

Erityisen huolestuttavaa on juniori- ja kisällitöiden katoaminen. Jokaisella ammatilla on ollut omat harjoittelijansa, avustajansa ja aloittelijansa, jotka ovat oppineet työn tekemällä. Entä jos nämä työtehtävät katoavat kokonaan? Mistä tulevat huomisen asiantuntijat, jos työelämään ei enää ole sisäänkäyntiä? Tämä kysymys jää tässä tekoälyhuumassa usein liian vähälle huomiolle.

Yhdysvalloissa on jo nähty merkittäviä irtisanomisia, joissa tekoälyn käyttöönotto on ollut vähintään osatekijänä, erityisesti digijätit Google ja Meta ovat ansioituneet. Suomessa puhutaan edelleen lähinnä mahdollisuuksista. Se on ymmärrettävää, mutta samalla hieman sinisilmäistä. Teknologinen kehitys ei pysähdy valtakunnan rajoille. Meille luvataan jatkuvasti uusia ammatteja tekoälyn ympärille. Ongelma on siinä, että näitä ammatteja ei useinkaan vielä ole edes olemassa. Samaan aikaan pitkäaikaistyöttömyys on Suomessa jo pysyvä ilmiö. Pirkanmaan työtömistä 40 prosenttia on ollut työttömänä yli vuoden. On vaikea nähdä, miten muutama uusi huippuosaajien ammattiryhmä ratkaisisi ongelman, joka koskee kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Kysymys ei ole vain työstä. Kyse on myös verotuksesta. Hyvinvointivaltio perustuu ajatukseen, että ihmiset tekevät töitä, maksavat veroja ja rahoittavat yhteiset palvelut. Jos palkkatyötä on olennaisesti vähemmän, myös veropohja kutistuu. Samalla valtion menot eivät katoa mihinkään. Joudumme väistämättä pohtimaan uusia verotuksen muotoja. Yritysvoittojen verotus, datakeskusten verottaminen tai jopa tekoälyn käyttämän laskentatehon verotus voivat kuulostaa tänään kaukaisilta ajatuksilta. Huomenna ne voivat olla välttämättömyys.

Ongelma on, että pääoma liikkuu paljon nopeammin kuin ihmiset. Yritykset, varallisuus ja voitot löytävät nopeasti tiensä sinne, missä verotus on kevyempää. Siksi yksittäisten valtioiden mahdollisuudet ratkaista ongelmaa yksin ovat rajallisia. Toimiva verotus edellyttäisi laajaa kansainvälistä yhteistyötä, eikä se ole koskaan ollut helppoa.

Ehkä kaikkein vaikein kysymys liittyy kuitenkin toimeentuloon. Jos työtä on vähemmän tarjolla, miten ihmisten elanto turvataan? Perustuloa tarjotaan usein ratkaisuksi. Tällä hetkellä se kuulostaa enemmän teoriakokeilulta kuin realistiselta järjestelmältä. Vaihtoehtona voisi olla yhteiskunta, jossa osa peruspalveluista tarjotaan maksutta kaikille nykyistä laajemmin julkisina palveluina. Vanha ajatus siitä, että hyvinvointi syntyy työnteosta, joutuu joka tapauksessa koetukselle. Jos tekoäly tuottaa tulevaisuudessa merkittävän osan yhteiskunnan vauraudesta, joudumme pohtimaan uudelleen koko hyvinvointimallimme perustaa. Samalla tekoäly haastaa käsityksemme työn merkityksestä ihmisen mittana.

Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jossa ihmiset eivät enää määrittele itseään työn kautta? Voiko työn tilalle syntyä jotain muuta: luovuutta, opiskelua, yhteisöllisyyttä tai vapaaehtoistoimintaa? Vai syntyykö joukko ihmisiä, jotka kokevat jääneensä yhteiskunnan ulkopuolelle?

Historian valossa suuret joukot toimettomia, turhautuneita ja tulevaisuuteensa pettyneitä ihmisiä eivät ole koskaan olleet yhteiskunnallisen vakauden tae. Päinvastoin. He ovat olleet sytykettä jopa pariin maailmansotaan. Tässä on aikamme paradoksi. Tekoäly on syrjäyttämässä vähitellen jopa eturintaman kiväärimiehen. Droonit, autonomiset järjestelmät ja algoritmit muuttavat sodankäyntiä samalla vauhdilla kuin ne muuttavat työelämää. Silti maailmassa käydään edelleen sotia myös vanhoilla opeilla. Putin näyttää olevan tässä suhteessa vanhan liiton mies. Teknologian kehittyessä hän luottaa edelleen ihmismassan voimaan hyökätessään, koska ihmishenki on hänelle merkityksetön. Ehkä juuri tämä kertoo jotakin olennaista myös tekoälystä. Teknologia voi kehittyä nopeasti, mutta yhteiskunnat, instituutiot ja ihmiset muuttuvat hitaasti. Siksi tulevaisuus ei rakennu pelkästään sen mukaan, mitä tekoäly pystyy tekemään, vaan myös sen mukaan, mitä ihmiset päättävät tehdä.

Yksi asia näyttää kuitenkin varmalta. Tekoäly ei kysy lupaa. Se tulee muuttamaan työelämää, taloutta ja yhteiskuntaa halusimme sitä tai emme. Todellinen kysymys ei ole, korvaako tekoäly ihmisen työn. Todellinen kysymys on, miten järjestämme yhteiskunnan silloin, kun työtä tarvitaan vähemmän kuin ennen. Siihen kysymykseen kukaan ei vielä osaa vastata.

Esa Kanerva

Miksi ilmastonmuutoksesta vaietaan, kun sen vaikutukset ovat jo täällä?

 

                                                                                                           

                                                                                                                                        

                                                                                                                                     22.9.2026

Olen huomannut, että tänään ilmastonmuutoksesta puhutaan julkisessa keskustelussa huomattavasti vähemmän kuin viisi vuotta sitten. Keskustelun puute on silmiinpistävää, sillä aihe ei tunnu nousevan kärkiteemaksi edes ennen vaaleja, ja vihreät puolueet ovat Euroopassa kuihtuneet lähes marginaaliin.

Tämä kehitys on erikoista, sillä samaan aikaan ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat konkretisoituneet täysin. Abstraktista tulevaisuuden uhasta on tullut käsin kosketeltavaa arkea: Eurooppa paistuu kesäisin tolkuttomissa helteissä, isot joet kuivuvat, jäätiköiden sulaminen aiheuttaa kuolettavia mutavyöryjä ja hirmumyrskyt riehuvat eri puolilla maailmaa.

Miksi politiikka on hiljaa näin valtavasta kriisistä? Yksi keskeinen syy hiljaisuudelle lienee se, että maailma on parhaillaan täynnä muita akuutteja kriisejä. Eurooppa on osin muuttunut sotatantereeksi, energiakriisi pukkaa päälle ja tekoäly uhkaa ihmisten työpaikkoja.

Maailmanpoliittinen, ilmastoon liittyvä negatiivinen kehitys, kulminoituu vahvasti Yhdysvaltoihin ja Donald Trumpiin. Hän ei piittaa ilmastonmuutoksesta, ja hänen hallintonsa edistää öljyn ja kaasun käyttöä, irtautuu Pariisin ilmastosopimuksesta sekä höllentää ympäristönsuojelusäännöksiä. Yhdysvallat on maailmanvalta, jonka toimet vaikuttavat muuhun maailmaan, vaikka muut yrittäisivät uida vastakkaiseen suuntaan.

Valtiojohtajien on vaikea tarttua ilmastokysymykseen, koska se on mittaluokaltaan niin suuri, että se karkaa käsistä. Kotimaan politiikassa konkreettiset toimet – kuten polttoaineiden hintojen korotukset – kohtaavat nopeasti kovan vastustuksen. Vihreä siirtymä alkaakin kuulostaa äänestäjien korvissa pelkältä poliittiselta jargonilta.

Lisäksi nykyisessä maailmantilanteessa sopimusperusteinen maailmanjärjestys ei ole kovassa huudossa. Yksikään valtio ei kykene ratkaisemaan ongelmaa yksin, vaan tarvittaisiin merkittäviä muutoksia energiajärjestelmiin ja talouden rakenteisiin.

Paljon puhutulle 1,5 asteen lämpenemistavoitteelle kuuluu huonoa: kaikki merkit viittaavat siihen, että planeetta on lämpenemässä 2–3 astetta tulevien sukupolvien aikana. Tämän todellisia seurauksia ei tiedetä, mutta ne tuskin ovat positiivisia.

Edistystäkin on tapahtunut: Kiina on vauhdittanut uusiutuvien energialähteiden käyttöönottoa, ja kehitysmaissa, kuten Pakistanissa, kaksitahtimopoja korvataan sähköskuuteilla. Kauniista teoista huolimatta nämä toimet ovat pisara meressä, ellei Yhdysvaltoja saada mukaan. Jos Yhdysvalloista pumpataan maakaasua maailmalle kiihtyvään tahtiin, porataan öljyä, aikaisemmin suojelluilta alueilla, Alaskassa ja jalostetaan liuskeöljyä ympäristöhaitoista huolimatta, muun maailman on vaikea torjua tarjontaa.

Toisaalta kansan kärvistellessä dieselin hintaa esimerkiksi Hormuzin salmen sulkeutuminen on paradoksaalisesti hyväksi planeetalle – Trump onkin tehnyt ilmastotekoja tietämättään tai tahtomattaan.

Vanhemmalle ikäpolvelle olisi loogisesti helppoa unohtaa koko ikävä ilmastonmuutosasia, sillä se ei henkilökohtaisesti enää samaan tapaan koske ja uhkaa elämäämme. Mutta huoli ja vastuu lapsenlapsista ja tulevista sukupolvista painaa.

Maailman, jonka meidän sukupolvemme sai elääkseen, oli monessa suhteessa parempi ja rauhallisempi kuin se, joka me todennäköisesti tulemme jättämään nuoremmille. Sama pätee ilmastonmuutoskysymykseen. Toivoa sopii, että elinaikanamme ihmisten tappaminen saadaan lopetettua Ukrainassa, mutta ilmastonmuutoksen torjunnan suhteen uskoni on jo mennyt ja maapallon kestokyvyn riskirajat on ylitetty moneen kertaan.

Esa Kanerva

 

Painajaiseni - mitä Euroopalle tapahtuu, jos oikeistoradikaalit ottavat vallan?

 

                                                                                         

                                                                                              

                                                                                                                     16.9.2026

On muotia tehdä skenaarioita. Minäkin pohdin joskus yön hiljaisina tunteina, unen antaessa odottaa itseään, mitä Euroopalle tapahtuisi, jos poliittinen oikeistotsunami yllättäisi maanosamme. Ei tämä skenaario mikään mahdottomuus ole: ihmisillä on kanan muisti, joka ei jaksa kantaa 1930-luvulle asti, jolloin oikeistolainen radikalismi viimeksi pyyhki yli mantereen.

Saksan poliittinen elämä oireilee rajusti, ja vaihtoehtopuolue AfD on jo ryminällä osavaltiotason kärjessä. Seuraavat liittopäivävaalit odottavat viimeistään vuonna 2029. Lähes jokaisessa maassa on enemmän tai vähemmän vaikuttavat omat "perussuomalaisensa", ja suuri kysymysmerkki ovat Ranskan seuraavat presidentinvaalit. On olemassa todellinen riski, että Kansallinen liittouma Marine Le Penin johdolla saattaisi jopa voittaa ne. Mitä tästä kaikesta ja Saksan oikeistoradikalisoitumisesta seuraisi Euroopalle?

Euroopan mahtivaltiot ovat kyenneet vetämään muuta Eurooppaa perässään kohtuullisen sopuisasti. Tämä akseli kuitenkin murtuisi ja muuttuisi integraation edistäjästä sen jarruttajaksi, sillä kansallismieliset puolueet karsastavat ylikansallista Brysselin päätöksentekoa. Ei otettaisi enää yhteistä velkaa eikä tuettaisi talouskriiseissä kamppailevia jäsenmaita.

Euroopan turvallisuuspolitiikka kääntyisi 180 astetta kohti Venäjää. Ukrainan sotilaallista tukemista leikattaisiin rajusti ja suhteita lämmiteltäisiin Moskovan kanssa. Ukraina joutuisi todennäköisesti tekemään rauhan Venäjän ehdoilla ja taantumaan sen vasalliksi.

Nationalismin seurauksena Schengen-alueen passivapautta murennettaisiin vähitellen, ja rajatarkastukset palaisivat sisärajoille. Tekosyinä käytettäisiin turvapaikkakysymystä ja laitonta maahanmuuttoa. Ihmisten lisäksi tarkastukset koskisivat tietysti tavaraliikennettä. Palattaisiin erillisten valtioiden Eurooppaan, ja kenties jotkin maat alkaisivat haikailla jo oman valuuttansa perään.

Kehityksessä otettaisiin kymmeniä vuosia takapakkia. EU syntyi estämään uusia sotia – eikö tällaista mekanismia enää muka tarvita?

Samalla peruttaisiin ilmastonmuutoksen torjunta ja vihreä siirtymä. Päästökauppavelvoitteet purettaisiin ja fossiilisille polttoaineille annettaisiin verohelpotuksia.

Oletan, että populistit heittäisivät rahapolitiikan säännöt roskakoriin ja alkaisivat Italian malliin surutta kasvattaa julkisia menoja sekä ottaa velkaa. Tämä nostaisi korkoja ja aiheuttaisi kaaosta ennestään rauhattomilla rahamarkkinoilla. Seuraisi kierre: valtioiden velkojen korot nousisivat, ja niiden maksamiseksi olisi otettava lisää velkaa. Jossakin kohtaa seinä tulee vastaan – mitä sitten tapahtuu, sitä en halua edes arvailla.

Turvapaikkapolitiikka menisi kokonaan uusiksi. Maassa jo olevat laittomat turvapaikanhakijat karkotettaisiin poliisivoimin, ja koko turvapaikanhakuprosessi ulkoistettaisiin. Maahan pyrkijät ohjattaisiin johonkin ulkopuoliseen maahan sille, joka halvimmalla homman suostuisi hoitamaan.

Aivan oma kysymyksensä on se, miten muiden suurvaltojen "hyeenat" suhtautuisivat heikentyneeseen Eurooppaan. Elämässä käy yleensä niin, että kun joku on heikoilla, muut tulevat paikalle ja raatelevat uhrin. Niin todennäköisesti tapahtuisi Euroopallekin.

·       Venäjä rakentaisi oman takapihansa vasallivaltioista. Ukraina olisi ensimmäinen uhri, mutta pian seuraa tekisivät Moldova, Georgia ja Länsi-Balkan. Koska Eurooppa olisi heikko, Venäjä ei malttaisi olla kokeilematta voimiaan ja NATO:n 5. artiklan pitävyyttä.

·       Yhdysvallat ja Trumpin hallinto pyrkisivät maksimoimaan oman etunsa. Yhteistyön sijaan tehtäisiin vain kahdenvälisiä diilejä, joihin kansallisvaltiot innolla ryhtyisivät. Washington sai kaiken haluamansa – niin tulleissa kuin muissakin kauppaehdoissa – ja Trump voisi retostella politiikkansa voittaneen maailmalla.

·       Kiina pyrkisi poimimaan riitaisesta Euroopasta otollisimmat valtiot ja rakentamaan niihin tiiviit suhteet rahalla ja investoinneilla. Tämä riittäisi halvaannuttamaan EU:n päätöksenteon. Uusia pakotteita ei säädettäisi, vanhoista luovuttaisiin eikä ihmisoikeusloukkauksia enää tuomittaisi. Kiina esiintyisi mukavana isoveljenä, joka ei puutu hallitusten rötöksiin.

Tuntuu kammottavalta, että 450 miljoonan ihmisen mahtava talousalue joutuisi muiden pelinappulaksi ja raadeltavaksi, pirstaloituneena 27 protektionistiseen valtioon. Luulisi, että ihmiset kykenisivät arjen ahdistuksen ja epämukavuuksien keskellä näkemään edes hieman kokonaisuutta.

Ajatelkaa edes lapsianne! Ymmärtäkää asioiden vakavuus: tämä ei ole mikään kaukainen abstraktio tai uskon asia. Tämä skenaario voi todella tapahtua. Dieselin nykyinen hinta ja ruoan kalleus ovat murusia sen rinnalla, jos maailma alkaa jälleen palaa ja maailmanjärjestys pannaan kokonaan uusiin puihin. Siinä saattaa sattua pahasti – ja nälkäkin yllättää.

Esa Kanerva

K-kaupan mainonta ja Kiinan valvonta kohtaavat

                                                                                                                 

                                                                                             

                                                                                                         

                                                                                                                                 10.9.2026

Ärsyttääkö sinua mainoksissa rääkyvät ihmiset ja hyökkäävästi päälle käyvät vapaaottelijat. Minä ainakin näen punaista ja usein suljen radion. Näiden mainosten on tarkoitus ärsyttää ja sillä erottua muusta mainosmassasta. Kiinnittää huomiota ja saada sinut muuttamaan ostokäyttäytymistäsi. Oletko tullut ajatelleeksi, että markkinamiesten logiikka ja järjestelmä muistuttaa toimintamalliltaan autoritaaristen maitten, kuten Kiinan, vastaavia kansalaisten seurantajärjestelmiä. Tietoa kerätään ja sen aulla halutaan muokata ihmisen käyttäytymistä haluttuun suuntaan.

Pysyäksesi nyky-yhteiskunnan rattailla, sinun on pakko hankkia älypuhelin. Se on itse asiassa seurantalaite. Meidät pakotetaan tunnistautumaan erilaisissa apeissa ja paljastamaan monenlaista tietoa itsestämme ja olinpaikastamme. Ei ole enää fyysistä pankkia tai postia. Ostokset tehdään verkossa ja siellä myös viranomaiset ahkeroivat.

Miksi eri toimijat haluavat kerätä sinusta tietoa? Mainostaja tai valtiollinen toimija halua tehdä sinusta digitaalisen profiilin. K-kauppa haluaa tietää, mitä ostat ja mitä syöt. Se lähettää mainoksia juuri siitä suolakurkusta, mitä ostat. Kaikki tämä onnistuu algoritmien mahdollistamien valtavien tietomassojen käsittelyn avulla. Kun K-kaupan täti haluaa sinun muuttavan ostotottumustasi heille kaupallisesti edullisempaan tuotteeseen, kaupan markkinointiosasto alkaa pommittamaan sinua tarjouksilla ja propagandalla juuri tästä kaurajuomasta.

Siinä, missä Kiinan kommunistinen puolue haluaa oman seurantajärjestelmänsä avulla pitää yllä poliittista valtaansa, järjestystä ja kontrollia, kaupalliset toimijat haluavat lisätä myyntiä ja voittojaan. Tietojen kerääjät ja omistajat myyvät hallitsemaansa dataa erittäin tuottoisasti. Erityisesti minua ärsyttävät isot digijätit, jotka pakottavat tietojen antamiseen. Ellet anna, et käytä. Ja tavalliselle esalle sähköpostin käyttö on välttämätöntä. Kyllä haluan gmailini pitää. Toistaiseksi se on ns. maksuton, mutta saattepa nähdä, että rahastus tulee tapahtumaan jossakin vaiheessa. Esimerkkinä ja enteenä siitä on tallennustilan nykyinen kauppaaminen.

Kiinalainen menettää seurannan takia itsenäisen päätäntävallan liikkumiseensa ja tekemisiinsä, länsimainen kaduntallaaja joutuu sietämään ärsyttävät mainokset, elämänsä seurannan ja manipuloidut syötteet. Hinnat peukaloidaan ja seurauksena on ns. dynaaminen hinnoittelu. Bussin täyttyessä, maksat käytännössä mitä pyydetään päästäksesi mukaan.

Kauhistelemme kiinalaisten arkea ja kuria. En ole ollenkaan varma siitä, että länsimaiset viranomaiset ovat niin puhtoisia kuin annetaan ymmärtää. Poliisit mankuvat koko ajan lisää valtuuksia kansalaisten seurantaan ja uusia viranomaisia perustetaan, kuten Suomen ulkomaan tiedustelu. Käytännössä EU:ssa poliisi ja tiedustelupalvelut ostavat säännöllisesti paikkatietoa ja profiilidataa kaupallisilta toimijoilta. Näin niiden itse ei tarvitse sotkea käsiään varsinaisen tiedon keräämiseen, joka saattaisi olla jopa laitonta.

Eniten minua harmittaa se, että minulla ei ole mahdollisuutta kieltäytyä systeemistä. Tai no on, mutta se on teoreettista. Kieltäytyminen on tehty niin vaikeaksi, että minun digitaidot eivät riitä. Olen joskus yrittänyt tekoälyn avulla, mutta vaikeata on ja palvelu ontuu kieltäytymisen jälkeen, siitä lakkaa toimimasta jotakin oleellista. Kiinan pojalla ei tietenkään ole vaaraa sanoa ei, yritys irrottautua seurannasta on rikos.

Ero kiinalaisen ja länsimaisen seurannan välillä hämärtyy koko ajan. Päämäärät saattavat olla poikkeavia, mutta teknologiat ovat samat. Ei tässä kannata suomalaisenakaan paukutella henkseleitä ja kokea vapautta. Kyllä meitä vahditaan siinä kuin kiinalaistakin. Yksilö ei pysty siirtymään pois systeemistä, siitä pitää huolen meidän lainsäädäntömme, joka sallii tai pakottaa meidät käyttämään digitaalisia palveluja yhä enemmän myös viranomaispalveluissa. Alistuako vai taistella? Vastaan paneminen ei kannata, turhaa työtä on turha tehdä!

Esa Kanerva

                                                                                                                                                                                                                                                                         

 

 

Kirjailijan ja blogistin ajatukset kohtasivat

                                                                                                         

                                                                                                                                                                    

                                                                                                                                      1.9.2026

Luin Anneli Kannon teoksen Elämänlangalla – Kolmen sodan päiväkirja, joka ilmestyi tänä vuonna. Se on kirjailijan omakohtainen päiväkirja yhden vuoden ajalta. Siinä hän kuvaa elämäänsä ja työtään sekä pohtii nykymaailman tilaa, sukunsa historiaa ja lapsuudenmuistojaan. Sattumoisin olemme samanikäisiä, ja kuinka samaistuttavaa tekstiä hän kirjoittaakaan!

​Olemme sodanjälkeistä sukupolvea, ja Kanto kuvaa hyvin herkällä tavalla sen ajan Suomen henkistä tilaa: puutetta, vaikenemista ja puhumattomuutta. Sodasta ei juurikaan puhuttu, vaan se oli tietynlainen tabu. Kaikki energia keskitettiin työhön, toimeentuloon ja jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan syntyivät suuret ikäluokat. Aikaa nykymuotoiselle lasten kasvattamiselle ei jäänyt, vaan lapset kasvoivat ja kulkivat arkisen elämän rinnalla.

​Anneli Kanto kirjoittaa rehellisesti ja empaattisesti myös vanhuuden ja ikääntymisen tuomista tunteista, kehon muuttumisesta sekä siitä, miltä tuntuu olla eläkkeellä. Tuntuu aivan kuin lukisin ajatuksia omasta elämästäni. Hän painottaa moneen kertaan, että me nykyiset eläkeläiset olemme fyysisiltä ominaisuuksiltamme ja terveydentilaltamme aivan toisenlaisia kuin muutamia kymmeniä vuosia sitten eläneet ikäpolvet. Suurin osa meistä on toimintakykyisiä, ja osallistumme merkittävällä panoksella yhteiskunnan pystyssä pitämiseen.

​Osallistumisen tapoja on monia: Anneli Kanto kirjoittaa teoksia ja osallistuu vilkkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun, joku muu rakentaa, joku hoitaa lapsenlapsiaan – kukin omalla tavallaan. Panoksemme tälle yhteiskunnalle on kuitenkin huomattava. Tämänhetkisestä julkisesta keskustelusta ei valitettavasti vain voi vetää sellaisia johtopäätöksiä, että ikäihmisten työtä ja panosta arvostettaisiin. Päinvastoin nykypoliitikot vaikuttavat olevan valmiita myymään ja laskuttamaan omaisuutemme hoivamenojen katteeksi.

​Kirjoittaminen, työ ja luovuus ovat Kannolle selvästi kaikki kaikessa. Ne tuovat elämään tarkoituksen, rytmittävät arkea ja tekevät elämisestä mielekästä. Samoin koen itsekin. Teen edelleen pienimuotoisesti töitä, osallistun yhteiskunnalliseen toimintaan ja soitan musiikkia. Teen sen parissa vapaaehtoistyötä samoin motiivein. Minulle sopii erinomaisesti myös vapaaehtoistyö, jota voin toteuttaa hoitamalla lapsenlapsia ja olemalla muuten avuksi jälkipolville.

​Olen näissä blogikirjoituksissani pohtinut usein nykyistä maailmantilannetta, ja sama huoli painaa myös Kantoa. Teoksessaan hän pohtii useassa kohdassa suurvaltojen johtajien röyhkeyttä, hävyttömyyttä ja kaikkien sopimusten rikkomista. Pienet valtiot jäävät suurten määräillessä jalkoihin. Erityisesti hän nostaa tikun nokkaan presidentti Trumpin, jota hän kuvailee jopa narsistiksi.

​Maailmanpolitiikan lisäksi Kanto ottaa vahvasti kantaa kotimaan politiikkaan. Hän pitää pöyristyttävänä sitä, että kaikkein köyhimmät pannaan maksamaan hallituksen tekemät säästöt, samalla kun rikkaimmille annetaan verohelpotuksia. Tässähän ei oikeudenmukaisuus toteudu millään tavalla. Ehkä tämä jyrkkä kannanotto ja köyhien puolesta puhuminen on hänelle myös syvä arvokysymys, sillä hän pohtii kirjassaan toistuvasti ihmisten empatian puutetta ja suoranaista julmuutta.

​Kanto kuvaa rehellisesti aamujensa tuskaisuutta ja alakuloa, jolloin hän kokee olevansa masentuneimmillaan. Iltaa kohti päivä kuitenkin aina paranee, ja hän alkaa nähdä elämässä uusia ulottuvuuksia ja positiivisempia näkökulmia. Me osaamme yhdistää elämän pimeät ja valoisat puolet.

​Lopulta Elämänlangalla oli minulle huikea vertaiskokemus. Huomaan, että jaamme Anneli Kannon kanssa pitkälti samat arvot, saman sukupolvikokemuksen ja samanikäisyyden tuoman katseen maailmaan. Myös poliittiset näkemyksemme – huoli maailmantilanteesta sekä kriittisyys nykyistä kotimaan politiikkaa kohtaan – käyvät täysin yksiin. Koko teos on alusta loppuun äärimmäisen koskettavaa, samaistuttavaa ja upeaa sanataidetta. Se on suurenmoista kirjailijan työtä ja hienoa suomen kieltä. Lämmin ja suuri kiitos Anneli Kannolle tästä pysäyttävästä ja tärkeästä päiväkirjasta.

Esa Kanerva

 

Uhosta armollisuuteen

                                                                                                              

                                                                                                                    

                                                                                                                                      26.8.2026

Onhan sitä rompetta tullut elämänsä aikana ympärilleen kerättyä. Paitsi ihan konkreettista tavaraa ja työkalua, niin monenmoista tarinaa ja ihmissuhdetta on koettu ja kohdattu. Työelämässä on ollut pyrkyä ja politiikkakin on kiinnostanut. Nyt olen tullut siihen vaiheeseen, että koen jollakin tavalla eri lailla elämää ja tätä elämäntilannetta. Iäkkään miehen arjessa tulee luopumisesta hiljainen, mutta jatkuva elämäntoveri. Ei siinä ole mitään pelottavaa ja tarkoita synkkyyttä tai tyhjyyttä, se on muutos, jonka jokainen kokee omalla tavallaan. Ja täyttää tämän tilan jollakin muulla, uudella tavalla.

Roppa ja fyysinen kunto on ensimmäinen merkki siitä, että miehuuden päivät ovat menneet. Jokainen aamu on oma ponnistuksensa ja ähkynsä saada itsensä liikkeelle. Vilkaisu kylpyhuoneen peiliin panee viimeistään realiteetit kohdalleen. Eikä vanhuuteen auta liikunta eikä muutkaan poppakonstit. Fyysinen voima hiipuu ja nuoren miehen ajatus ikuisesta nuoruudesta ja pärjäävyydestä katoaa. Joissakin asioissa on jopa uskallettava pyytää apua, mökin katolle en enää mene enkä rännejä putsaa. Vähän ottaa pattiin ja itsetuntoon, enemmän kuin mikään kolotus.

Työ on ihmiselle tärkeä ja oman identiteetin selkäranka. Onneksi on edelleen noita sivuhommia. Ja vapaaehtoistyötä olisi enemmän kuin on mahdollisuuksia ajan puolesta tehdä. Työstä luopumisen jälkeen on ollut pakko kysyä itseltään, kuka minä oikeastaan olen, olenko minä tehnyt oikeita asioita ja onko minusta ollut yhteisölleni hyötyä? Saanko hyvällä omalla tunnolla tehdä nyt vain niitä asioita, joista ei makseta palkkaa?

Paljon on tovereita viereltä lähtenyt ikuisiksi ajoiksi. On ollut monia hautajaisia ja niissä on ollut mahdollista kerrata omaakin elämäänsä. Onneksi on vaimo rinnalla ja saan jakaa hänen kanssaan arjen. Jossakin vaiheessa yleensä toinen lähtee ensiksi, mitä sitten elämälle tapahtuu? Monia sisäisiä pohdintoja on sekin asia aiheuttanut. Jommankumman kuoleman jälkeen juridiset asiat ovat kunnossa, eniten pelottaa sellainen sairastuminen, että joutuu holhotuksi.

Kivojakin asioita tapahtuu. Aamujen kiireettömyys ja isot huolet ovat poissa. Yksinkertaisuus on valttia, hyvä arki on muutakin kuin suorittamista, voi istahtaa tunniksi, pariksi katselemaan kesän kauneutta. Elämä tiivistyy ja osaa arvostaa elämän pieniä asioita. Juuret ovat vahvasti maassa kiinni, joku kutsuisi niitä juuria elämän arvoiksikin. Niihin on helppo tukeutua.

Elämälleen voi hymyilläkin ja nauraa. Nuoruuden rillumarei ja seikkailut joutavat omaan arvoonsa. No on ainakin, mitä muistella ja tarinoida, kamujen kanssa. Moni juttu olisi saanut jäädä tekemättä, katumuksella ei ole kuitenkaan tässä vaiheessa merkitystä. Viinin juonti on loppunut, mutta soitto raikuu vieläkin. Parisuhteessa on tärkeätä kiintymys ja vakaus. Ja elämän jatkuvuus lastenlapsissa.

Elämän villi nuoruuden vimma on muuttunut levolliseksi muisteluksi. Luopumisesta on tullut aika keskeinen osa elämää. Seuraavaksi menee jossakin vaiheessa kortti, kyky liikkua heikkenee tai joku läheinen lähtee viereltä. Ja sitten tulee oma vuoro kuolla ja siirtyä Kalevankankaalle sukuhautaan. Näin se ihmisen elämä kulkee!

Esa Kanerva

Putinin väitöskirja?

 

                                                                                 

                                                                                          

                                                                                                          16.8.2026

Luin kesälukemisena kirjaa Silkkitien historiasta ja teoksessa mainittiin jossakin yhteydessä Putinin väitöskirjasta. Kiinnostuin oitis, tämän opinnäytteen täytyy kuulua samaan sarjaan kuin Ceausescun perheen surullisenkuuluisat tieteelliset saavutukset. Pengoin asiasta taustatietoa ja arveluni osuivat oikeaan. Uutta on sen sijaan se, että hänen poliittisen uransa ja imagon rakentaminen alkoi jo 1990-luvun loppupuolella. Ja tämä väitöskirja loi pohjaa taloudesta ymmärtävästä johtajasta. Putin suoritti taloustieteen kandidaatin tutkinnon Pietarin kaivosinstituutissa 1997. Tutkinto vastaa länsimaista tohtorintutkintoa. Aihekin on perin mielenkiintoinen ja enteellinen, luonnonvarojen, erityisesti öljyn ja kaasun, strateginen suunnitteluja ja käyttö maan jälleenrakentamiseksi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Ydinjohtopäätös oli valtionjohtoinen kapitalismi, jossa luonnonvarat pidetään valtion tiukassa kontrollissa ja valtion omistamien jättiyhtiöiden käsissä. Ja näinhän Venäjällä on systemaattisesti toimittu.

Lännessä väitöskirja joutui tiukkaan syyniin. Ja kuten arvata saattoi, arviointitulokset olivat tyrmääviä. Väitöskirja oli suuri plagiaatti, tekstissä oli kymmeniä sivuja suoraan amerikkalaisesta oppikirjasta kopioituja tekstejä. Kerrotaan useissa lähteissä, että työn todellinen laatija oli kaivosinstituutin rehtori Vladimir Litvinenko.

Ei sen enempää itse väitöskirjasta, mutta minun johtopäätös on se, että Putin ei tullut polittiselle näyttämölle tuntemattomuudesta ja ollut vahingossa pinnalle pulpahtanut poliittinen komeetta, vaan hänen takanaan ollut turvallisuuskoneisto oli tehnyt pitkäjänteistä työtä ja suunnittelua Venäjän ”haltuun” ottamisesta. Tarvittiin tietenkin keulakuva, joksi oli valikoitunut everstiluutnantti Putin. Hänelle luotiin kansaa varten markkinointi-imago teknokraattisesta, sivistyneestä ja taloutta ymmärtävästä johtajasta. Todellisuudessa väitöskirja kuvasi Venäjää valtiona, jossa akateemiset arvonimetkin ovat ostettavissa tai hankittavissa poliittisella arvovallalla. Tai Stalinin mallia, jossa toisten työ tai elämä otetaan omaan käyttöön ilman lupaa.

Ihmettelen edelleen suuresti, miksi Saksa meni Putinin energia-ansaan aivan estottomasti. Luotettiin Putiniin ja Venäjään kuin pukki suuriin sarviin, vaikka esimerkiksi tämä väitöskirja olisi ollut käytettävissä. On totta, että Neuvostoliitto oli ollut rehellinen kauppakumppani ja energiatoimitukset olivat olleet säntillisiä, mutta mikään ei taannut sitä, että Venäjä olisi toiminut samoin. Täydellistä sokeutta oli haluttomuus nähdä, että väitöskirjan ajatus luonnonvarojen valtiollisesta ohjauksesta oli todellinen strateginen doktriini. Valtion ulkopolitiikassa oli välineinä käytettävissä niin energiapolitiikka kuin asevoimat.

Missä oli Saksan valtion geopoliittinen realismi 1990-luvun lopulla? Kaikkien nähtävissä on nyt se, kuinka toiveajattelulla ei oli reaalipolitiikassa sijaa. Saksalla olisi pitänyt olla oma Paasikivensä, joka olisi lyönyt nyrkkiä pöytään. Hän olisi varmaan sanonut, että Venäjän kaltainen suurvalta ei koskaan tarkastele kaupankäyntiä pelkästään kaupallisena toimintana. Saksalaisten ajatus sitoa Venäjä länteen kaupankäynnillä olisi Paasikiven mielestä ollut vaarallista toiveajattelua. Venäjän toimintatavat pysyvät pohjimmiltaan samaisina hallitsijasta tai ideologiasta riippumatta, olipa kysymyksessä tsaari, Neuvostoliitto tai Putin.

Suorastaan pöyristyttävää oli antaa teollisuutensa ja yhteiskunnan elinehdosta – energiasta – riippuvaisen vain yhdestä toimijasta. Eihän Saksa ollut enää itsenäinen todellisuudessa, jos energiakytkin sijaitsi Moskovassa. Ja juuri tähän luulisin Putinin luottaneen hyökätessään Ukrainaan. Putin oli saanut narun Saksan kaulaan ja hän uskoi ja luotti siihen, ettei länsi reagoisi ainakaan yhtenäisesti invaasioon talouspakottein eikä sotilaallisesti. Lisäksi aiemmat kokemukset puolsivat tätä käsitystä. Hyökkäys Georgiaan ja Krimin valtaus ei ollut johtanut energiapakotteisiin. Pakko on tehdä kehäpäätelmä, Saksa oli edellisen maailmansodan aloittaja ja hyökkääjä, nyt Euroopan pitkän rauhanjakson päätti Saksan Venäjää myötäilevä ja yhteistyöhön pyrkinyt politiikka. Kummankin strategian ääripäiden, hyökkäyksen ja myötäilyn, seuraus oli sama, sota, jossa Saksa oli keskeinen toimija.

Putinin väitöskirjan ajatukset, niin kopioituja kuin ne ovatkin, kuvastaa kuitenkin Venäjän valtaeliitin ja tiedusteluorganisaation olleen hereillä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Suuret suunnitelmat valtion varantojen ja tulevien rahavirtojen kaappaamiseksi oli tehty jo heti 1990-luvun alkupuolella. Muutama sekasortoinen vuosi oikeastaan auttoi kaatamaan demokratian ja Jeltsinin hallinnon. Niin kuin vuonna 1917 sekasorto ja nälkä olivat suurin syy vallankumouksen onnistumiseen, niin vuonna 1999 Putin syrjäyttäessä Jeltsinin, kansan nälkä ja puute loivat olosuhteet autoritäärisen yhteiskunnan syntymiseen. Ja uuteen sotaan Euroopassa.

Esa Kanerva

Amerikan totuuden jälkeinen aika

 

                                                                                       

                                                                                                     

                                                                                                               26.7.2026

Iljettää ja tekee pahaa. Tunne on vieläkin pahempi kokea sivustakatsojana. Kun ei voi tehdä asialle mitään. Mikä nyt sitten niin kiivaasti kaivelee? Amerikan politiikan ja esimerkin rappio. Yhdysvaltain presidentti takoo rahaa ja kasvattaa omaisuuttaan lahjuksilla ja käyttää häikäilemättömästi sisäpiiritietoa edistääkseen sijoituksiaan. Demokraattiosavaltiolta leikataan miljardien energiatuet vihreään siirtymään, koska ne eivät tukeneet Trumpia vaaleissa. Köyhien ruoka-apuohjelmien rahoitusta supistetaan merkittävästi. Köyhimmissä osavaltioissa apu lähes loppuu. Lapset altistetaan kärsimykselle ja hengenvaaralliselle tuhkarokolle, koska rokotusohjelma on lopetettu. Miten Amerikka on ajautunut tällaiseen alennustilaan?

Miten presidentti Trump kartuttaa omaisuuttaan? Hän myy arabeille kaikenlaisia oikeuksia ja esimerkiksi pääsyn tekoälyä pyörittävään siruteknologiaan. Rahastus tapahtuu Trumpin suvun kryptovaluuttayhtiön osakkeiden kaupoilla. Tai saamalla kaivosoikeuksia Tsatsikistanin presidentiltä oman suvun kaivosyhtiölle. Bisnestä tehdään ilman mitään moraalia. Kansa vastustaa kiivaasti Albaniassa Trumpin poikien lomabisneshanketta luonnonsuojelualueelle. Saa nähdä, kuinka hankkeen käy. Julkisesti on ilmoitettu Trumpin tienanneen ensimmäisenä vuotenaan 2.2 miljardia dollaria. Ja sitten tämä eettinen puoli, kuinka kansa sallii tällaisen puliveivaamisen ja härskin presidentin vallan väärinkäytön. Voi olla, että tässä toimitaan heidän lakiensa mukaan, mutta harmaalla alueella, yhtä kaikki, ei näytä ulospäin kunnialliselta presidentin vallankäytöltä eikä liiketoiminnalta.

Moraalista ihmettelyä aiheuttaa presidentin hallinnon valta tai suorastaan vallan väärinkäyttö. Trump on keskeyttänyt niiltä osavaltioilta rahoituksen esimerkiksi energiahankkeisiin yksinomaan sen perusteella, tukivatko ne presidentti Trumpia vuoden 2024 vaaleissa. Rahoituksellisesti on kysymys miljardeista dollareista. Ei sovi meikäläisen oikeustajuun. Luulisi perustuslainkin sanovan asiasta jotakin. Onko sen periaatteiden mukaista rangaista poliittisesti toisin ajattelevia tahoja. Toiminta on varmaan Amerikassakin kyseenalaista, mutta ennen kuin saadaan oikeudelta jokin ratkaisu, aikaa kuluu. Yhdysvaltain energiapolitiikka on mennyt myös osaksi kulttuuri- ja identiteettisotaa. Vihreä siirtymä on vasemmistolaista politiikkaa ja ilmastonsuojelu on huuhaata. Väkisinkin tulee mieleen tapaus Rydman. Leikataan rahoitusta mielivaltaisin perustein, koska hankkeet eivät tue omaa ideologiaa.

Konservatiivihallinto painottaa valtion menojen ja velkaantumisen hillitsemistä. Ruoka-apuohjelman rahoitusta on leikattu merkittävästi ja rahoitusta siirretty osavaltioille. Neljä ja puoli miljoonaa ihmistä on menettänyt pääsynsä ruoka-avun piiriin. Heidän ainoa toivonsa on soppajonot ja hyväntekeväisyys. Amerikan ihannevaltiossa köyhyys ja nälkä lisääntyvät. Kovin tuntuu tutulta politiikalta ja perustelutkin ovat kuin Orpon hallituksen ohjelmasta. Halutaan kannustaa työntekoon eikä sosiaalituki saa olla elämäntapa. Tavoitteena on pakottaa tukea hakevat töihin tai koulutukseen. Varmasti näin on hyvä, jos työtä ja koulutusta on tarjolla sekä yksilöllä edellytykset käydä töissä tai kouluttautua. Toisaalta voidaan asiaa arvioida sitä taustaa vasten, että Trumpin ”erityisoperaatio” Irania vastaan on jo maksanut 37.5 miljardia dollaria, olisi tämän täysin turhan sodan sijaan voitu tarjota aika monta soppalautasellista.

On maailman aikoihin eletty, kun Amerikan valtion terveysministeri ehdottaa tuhkarokolle vaihtoehtoisia hoitomotoja ja A-vitamiinia. Yhdysvalloissa on tänä vuonna rekisteröity 2318 vahvistettua tuhkarokkotapausta enimmäkseen lapsilla. Vuonna 2000 tauti virus julistettiin hävitetyksi. Rokotuskattavuus on romahtanut ja laumasuoja on menetetty. Tauti voi olla lapselle tappava. Mutta ennen kaikkea se on erittäin raju ja uuvuttava yleisinfektio, joka aiheuttaa lapselle huomattavaa kipua, särkyä ja tuskallisen olon. Kurkku on kivulias ja tautiin liittyy kuiva, vetämätön yskä. Tuhansien lapsien kärsimys on Trumpin hallinnon syy. Tämä välinpitämättömyys, jos mikä, kuvastaa Amerikan nykyistä moraalista ja henkistä tilaa.

Maassa olisi päästävä uskonnollisesta oikeistosta eroon. Se ei tapahdu jenkeissäkään hetkessä. Nuoremmat sukupolvet voivat muuttaa maailmaa ja ovat maallistuneempia. Kirkko ja valtio olisi erotettava toisistaan eikä valtio saisi tukea tuhansien kirkkojen bisneksiä verovapauksilla. Ja politiikka ja kirkko olisi saatettava täysin erilleen. Uskovaiset näet pitävät otteessa lähimmäisiään ja syöttävät samalla omaa ideologiaansa. Uskonnollisuus ja populismi pesii siellä, missä on taloudellista turvattomuutta, näköalattomuutta, terveydenhuollon ja koulutuksen puutetta. Vahvempi sosiaaliturva, julkinen terveydenhuolto ja paremmat koulutusmahdollisuudet vähentäisivät tarvetta langeta populistisen uskonnollisen oikeiston lupauksiin. Ja muistetaan nämä samat asiat myös kotimaassa.

Esa Kanerva