22.4.2026
Menneellä viikolla
tehtiin sosiaali- ja terveysministeriössä päätös kerätä vanhuksilta hakusessa
olleet sosiaalipuolen 100 miljoonan euron säästöt. Yllättävän vähällä
keskustelulla asia ohitettiin. Muutos nostaa hoivamaksut 85 prosentista 87,5
prosenttiin nettokuukausituloista, on merkittävä. Se tarkoittaa käytännössä
sitä, että lähes koko eläke menee hoivapalvelun maksamiseen. Paitsi
taloudellisesti muutos on merkittävä, on se sitä myös henkisesti. Sinulta
viedään käytännössä oikeus omaan eläkkeeseesi ns. vähimmäiskäyttövaraa lukuun
ottamatta, vajaa paria sataa euroa. Ennen maksun korottamista on ikäihmiselle
saattanut jäädä eläkkeestä käyttörahaa ylimääräistä satanen pari. Omavaraisesta ihmisestä
tulee elätettävä. Armorahalla on pystyttävä kattamaan kaikki henkilökohtainen
kulutus vessapaperista puhelinlaskuun sekä lääkkeisiin. Eihän se mihinkään
riitä!
Palveluasumisessa
vanhus ei enää jatkossa ”omista” eikä päätä rahoistaan. Tähän asti
sosiaalitoimi on menetellyt samalla tavalla puliukkojen kanssa, sosiaalitäti on
antanut viikoittain taskurahaa Penalta kuun alussa takavarikoimastaan
eläkkeestä. Miltä mahtaa tuntua vanhuksesta, joka on koko ikänsä hallinnut
talousasioitaan, joutua yhteiskunnan armopalojen varaan. Ei siitä parista
sadasta riitä edes pienen lahjan ostamista lapsenlapselle eikä kahvin
tarjoamista vieraille.
Rydmanin
poliittinen valinta hakea hallituksen säästöt juuri vanhustenhuollosta tuntuu
erityisen kovalta ja julmalta. Siinä missä ministeri Juuson kasvoilta oli
nähtävissä inhimillinen pilkahdus, Rydman näytti hymyilevän ministeriaitiossa. Rydman
on talousteknokraatti ja tuskin tällaisen leikkauspäätöksen tekeminen vei
häneltä yöunia. Se on hänelle laskuharjoitus. Mutta vanhusten käytännön
elämästä hän on vieraantunut. Hän tuli tuskin ajatelleeksi, että 87,5 prosentin
maksuosuus iskee juuri ikäihmisen itsekunnioitukseen ja oikeuteen olla oma
itsensä. Onko raha parturikäyntiin kerran kuukaudessa tai kahvipullan ostaminen
silloin tällöin liikaa vaadittu.
Onhan tämä
hallituksen päätös tietysti strateginenkin. Se ohjaa ikäihmisiä yrittämään asua
kotona mahdollisimman pitkään, koska vaihtoehtona on huutolaisen osa. Mahdollisuus
väärinkäytöksiin on varteenotettava. Omaiset antavat lupauksia hoivasta, vaikka
todellisuudessa vain vanhuksen eläkepäivä kiinnostaa. Etenkin tapauksissa,
joissa lapsilla on edunvalvontavaltakirja. Vanhusta ei tarpeesta huolimatta
haluta ohjata palveluasumisen piiriin, koska se vie vanhuksen koko eläkkeen.
”Kiittämättömyys
on maailman palkka”, sanoi äitivainaa. Nuorten ikäpolvien kiittämättömyys elämänsä
ehtoopuolella oleville karahtaa vielä omille nilkoille. Tässä maksuasiassa käy
kuin eläkekeskustelussa. Kun nuori polvi vaatii eläkkeiden leikkaamista, tosi
asiassa he leikkaavat mitä suuremmassa määrin omia eläke-etuisuuksiaan.
Suomi on
siirtymässä vanhustenhoidossa huolenpidon kulttuurista säilytyksen kulttuuriin.
Kunnioitus iäkkäitä kohtaan on tarkoittanut sitä, että vanhemmalle polvelle
annetaan mahdollisuus elää taloudellisesti loppuun asti tasapainoista elämää.
Eivät ikäihmiset ole tähänkään asti eläneet pröystäillen, mutta säällisen
elämän he ansaitsevat. Nyt järjestelmä muuttuu ja tekee vain minimin,
perhesuhteet ratkaisevat ja auttavat pärjäämään paremmin. Palataan aikaan ennen
hyvinvointivaltiota, vanhuuden laatu riippui lapsista ja suvusta.
Vieläkö joku
poliitikko kehtaa vakuuttaa edelleen luottamaan hyvään vanhuuteen. Ikääntyvät
katsovat tulevaisuuteensa pelolla, ei luottamuksella. Eurot ovat ohittaneet
ihmisarvon.
Esa Kanerva
