28.2.2026
Olen pohdiskellut monesti elämän loppupäätä. Mitä kuuluu lapsille, kuinka lapsiystävällinen tämänhetkinen yhteiskuntamme on heitä kohtaan.
Monia hyviä perheuudistuksia on tehty vuosikymmenten saatossa. Päiväkodit, koulu-uudistukset, lapsilisien tason nosto ja harrastusten monipuolistuminen jne. Yhteiskunta on tullut perheitä vastaan, mutta toisaalta tavallisten ihmisten sosiaalinen turvaverkko on ympäriltä hävinnyt. Tarkoitan naapuriapua ja yhteisön seurantaa lasten tekemisistä. Aikuisen ihmisen aiemmin odotettiin puuttuvan lasten pöljyyksiin. Siinä, missä lapset viettivät menneinä vuosikymmeninä ulkona suurimman osan vapaa-ajastaan, nyt askarrellaan yksinään digilaitteiden kanssa. Perheet vierailivat kylässä, vanhemmat tukivat toisiaan ja lastenhoitoapua sai aina tarvitessa. Yhteisöllisyys oli suuri voimavara. Tänään ihmiset ovat omissa oloissaan ja sukua tavataan lähinnä merkkipäivinä ja hautajaisissa,
Millaista on lapsuus tänään? Suomalaisia väitetään onnellisiksi. Monelle lapsiperheelle arjen kokemus on päinvastainen. Lapsia ei haluta synnyttää, nuoret tuskailevat mielensä kanssa ja lapsi ylipäätään koetaan häiriöksi. Huutava tenava bussissa kerää paheksuvia katseita ja lapsien leikki ravintolassa koetaan häiritseväksi. Emme ole asenteiltamme lapsimyönteisiä ja suvaitsevia.
Työelämän ja perhe-elämän yhteensovittaminen koetaan edelleen vaikeaksi. Totta on, että on tehty lainsäädännöllisiä uudistuksia vanhempien elämää helpottamaan. Vaikka on olemassa monenlaisia perhevapaita, työnantajan tai työyhteisön asenteet voivat olla niiden käyttäjiin kielteiset. Tiedetään, että lapsen saaminen hidastaa urakehitystä.
Uutena kysymyksenä on tullut työttömyys ja taloudellinen epävarmuus. Vanhempien työttömyys ja sosiaaliturvaleikkaukset heijastuvat heti lapsiin ja perheen arkeen. Vanhempien huomio keskittyy elämästä selviämiseen eikä välttämättä lapsiin. Lapsilisien taso on noussut, mutta niiden reaaliarvo on laskenut vuosikymmenten saatossa. Yksinhuoltajat varsinkin ovat yksinäisiä, meillä ei enää ole ”kylä kasvattaa” -kulttuuria ja yhteiskunnan palvelut tulevat jälkijättöisinä. Sosiaalitoimi puuttuu vasta silloin, kun ongelmia on syntynyt.
Koska elämä on monimutkaistunut ja koulutuksella on vieläkin keskeinen merkitys ihmisen elämässä pärjäämiseen, kodin tarjoama henkinen pääoma on tullut entistä keskeisemmäksi. Pelkän peruskoulun varassa ei pärjää ja ilman ammattia ei ole olemassa työtä tarjolla. Köyhyysloukussa kamppailevilla vanhemmilla ei useimmiten ole voimavaroja tuupata ja tukea lasta kouluttautumaan. Kuulemma paljon lukevien kotien lapset ovat kielellisesti edellä jopa useita vuosia kouluun mennessä. Aivan myrkkyä on digitaalinen vanhemmuus. Tabletin kasvattama lapsi altistuu kaikenlaisille mielenterveyden häiriöille.
Erittäin huolestuttavaa on lasten eriarvoistuminen ja terveydenhuollon kastijako. Varakkaiden vakuutetut lapset saavat kaiken mahdollisen erikoislääkäriavun usein samalta lääkäriltä. Julkinen puoli jonotuttaa ja hoitaa sitten kun hoitaa. Lapsen kehitykseen ja oppimiseen vaikuttavat ongelmat saattavat jäädä piiloon ja fyysisesti sairas lapsi jäädä ilman tarvittavaa hoitoa. Yhteiskunnan kannalta nykyinen systeemi on järjetön ja kallis. Meidän tulevaisuutemme kannalta keskeinen ”investointi” jätetään hoidotta ja säästöt kostautuvat myöhemmin.
Olisiko paluu -60-luvun elämäntyyliin, lasten kannalta vapaampaan malliin ja yhteisöllisyyteen ratkaisu sekä vastaus nykyhetken kipupisteisiin? Ainakin syntyvyys oli korkealla. Yleensä se heijastelee ihmisten tulevaisuudenuskoa ja toivoa. Yhteiskunta rakentui lasten ympärille, koska heitä oli kaikkialla. Nyt lapsi on harvinaisuus. Yhteiskunnan arvot ja rakenteet eivät ehkä ole lasten näkökulmasta mennet parempaan suuntaan. Meidän kaikkien tulee miettiä omia mielipiteitämme ja suhtautumistamme lapsiin. Eriarvoisuus ei lopu poliitikkojen kauniilla puheilla. Yhteiskunnan tulee tasata ensimmäiseksi terveydenhuollon ja koulun ongelmat. Kaikille lapsille on järjestettävä sataprosenttinen hoitotakuu ja rahaa siihen siirrettävä jostakin muualta. Vaikka meikäläisen palveluista. Koulu tasoittaa oppimis- ja hyvinvointieroja, jos vanhemmat eivät siihen syystä tai toisesta kykene. Koska oppimistulokset eriytyvät perhetaustan mukaan voimakkaimmin kuin vuosikymmeniin, on kierre katkaistava. Miten, sen pohdinta vaatisi uuden blogin, mutta on se mahdollista.
Esa Kanerva
