5.11.2017
Kävin Pyhäinpäivänä isäni haudalla. Kalevankankaalla muistokivi odotti minua vähän nuhjuisessa kelissä. Aiemmin istutetut kanervat punoittivat ja veljeni tuoma kynttilä paloi. Haudalla käydessä aina jotakin liikahtaa mielessä. Silloin palaa muistiin ihmisen elämän ajallinen rajallisuus. Päässä ajatus kertaa isän kanssa vietetyn elämän ja enimmäkseen pulpahtaa pintaan mukavat muistot. Klasussa päähän päntätty ”lentävä lause”; Elämä lyhyt, taide pitkä, napsahtaa päähän. Tottahan lause ja sen sisältämä sanoma on. Omasta lapsuudesta ja isän miehuudesta ei ole aikaa kuin heinäsirkan hyppy maailmakaikkeuden ajallisuudessa. Niin nopeasti ja lujaa elämä on kulunut. Isän kuolemastakin alkaa olla kymmenen vuotta ja syntymästä lähes sata vuotta. Ihminen taitaa olla kuitenkin ainoa Luojan luoma, joka tajuaa oman kuolevaisuutensa. Ihmetyttää, kuinka vähän me keskustelemme keskenämme kuolemasta eläessämme. Miksi ihmeessä?
Ihmisen sisään ja tajuntaan on rakennettu elämää suojelevat mekanismit. Vain poikkeustapauksissa ihminen tappaa itsensä. Kaikki tarrautuvat elämään yleensä kaikin voimin ja kuolema tuottaa suurta surua. Oman kokemukseni mukaan ihminen ei juuri ajattele elämänsä päättymistä ennen 50 ikävuotta. Pikkulapsi ja teini eivät hahmota kuoleman lopullisuutta ja siksi nuoret itsemurhan tehneet kuolevat useimmiten ”vahingossa”.
Ihmisellä on mieleen rakennetut puolustusmekanismit työntävät kuoleman ajatuksen pois arkipäivästä. Vaikka aikuisella ihmisellä on melko selkeä käsitys kuolevaisuudestaan, sen ei anneta häiritä. Ajatuskin siitä työnnetään mielen viimeisimpään sopukkaan ja unohdetaan. Kun ei asiaa ajattele, ei koe ahdistustakaan. Olisiko sitten tarpeen pohtia omaa kuolemaansa? Kyllä ja ei. Moni teko ja paha sana varmaan jäisi tekemättä ja sanomatta, jos tietoisuus oman persoonan haavoittuvuudesta olisi tiedostettu. Toisaalta ei kuolemaa tarvitse pelätä tai jatkuvasti painiskella sen ajatuksen kanssa.
Onhan ihmisen elämä ajatuksellisesti aika raakaa. Syntymän hetkestä lähtien tiedetään, että olet kuoleva. Hetki ja aika on arvoitus. Elämän lopputulos on kuitenkin varma. Mitä sitten kuoleman jälkeen? Ateenalainen ajattelija Aristoteles selvitti oppilailleen muutama sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua jotenkin näin. Jos kuolema on, kuten monet uskonnot väittävät, ihmiselle paratiisi, niin mikä minun on kuollessa. Toisaalta jos kuolemani jälkeen elämäni on unen kaltaista lepoa, kuolen mielelläni. Entä jos elämän jälkeen ei ole mitään. Mitä pelättävää siinä on? Miten ihmisen olisi sitten parasta kohdata väistämätön?
Ymmärrys lisää tuskaa ja asian käsittely ahdistaa. Se taitaa kuitenkin olla parasta siedätysterapiaa ihmispololle. Nosta rohkeasti kuolema keskusteluun ja revi asia diskuteeraten ystäviesi kanssa kappaleiksi. Alkaa heti helpottaa, uskalsinpa tunnustaa pelkoni! Kaikkia pelottaa kuin sodassa sotilaita. Pelko voidaan voittaa, jos kuolevaisuus ja ihmisen tuska nostetaan puolustusmekanismien takaa tietoisuuteen. Se myös kasvattaa ihmistä vahvemmaksi ja nöyremmäksi. Positiivisella tavalla nöyräksi, ei nöyristelijäksi.
Kun kirjoitan, että omissa hautajaisissani saa iloita ja jopa ottaa konjakkihömpsyt, niin sitä saatetaan pitää rienauksena. Miksi syntynyttä lasta juhlitaan? Myös hyvän elämän päättymistä saa kiitollisena juhlistaa, miten kukin haluaa. Ihminen menee pois, mutta hänen kätensä jälki ja elämäntyö jäävät! Jokainen ihminen jättää jälkensä tähän maailmaan ja nimenomaan erilaisen jäljen. Se on lohdullista!
Esa Kanerva
