5.9.2016
Miten tähän on tultu 1970- ja 80-lukujen suomalaisten suhteellisen yksimielisestä käsityksestä talouspolitiikasta, arvoista, edustuksellisesta demokratiasta ja kuntien roolista? Voisi olettaa, että Suomen monipuoluejärjestelmä olisi haastanut yhteiskuntaa ja sen vakautta olennaisesti. Mutta ei, se on korostanut Suomen kulttuurillista yhtenäisyyttä ja vakiintunutta ulkopolitiikkaa. Talouden eliitti ja työntekijät ovat voineet yhdessä kehittää hyvinvointiyhteiskuntaa yksimielisellä tulopolitiikalla, johon valtio osallistui lupauksilla yhteiskuntaa kehittävistä toimenpiteistä. Yksi seikka, josta myös vallitsi kansallisesti kohtuullisen suuri yksimielisyys, oli suhtautuminen muun maalaisiin ja vähemmistöihin. Pohjoismaiden kansalaiset eivät tarvinneet passia toiseen Pohjoismaahan matkustaessaan ja vuonna 1983 heidät oli vapautettu myös työluvasta. Muiden ulkomaalaisten asema ja oikeusturva oli kuitenkin monella tapaa rajoitettu.
Yksilökeskeinen suomalainen luotiin 1990-luvun laman jälkeen. Kansa jakautui menestyjiin ja työttömyyden kautta syrjäytyneiden yhteiskuntaan. Nuo vuodet tuottivat kokonaisen sukupolven huonosti menestyviä kansalaisia, jotka yrittivät vain selviytyä tästä päivästä. Sosiaaliset turvaverkot rapautuivat ja etuisuuksia karsittiin. Samalla syntyi toisen polven jälkeläisiä, jotka eivät olleet nähneet muuta kuin toimeentulomaksatuspäivän odotuksen.
Suomi toki toipui taloudellisesti kohti 2000-lukua mentäessä. Varsinainen hyvinvointiyhteiskunta ja sen suhteellisen tasa-arvoinen kansalaisten asema olivat kuitenkin mennyttä. Kaikennäköistä bisnesnikkaria ja huijaria pulpahti pintaan. Heitä ja heidän menestystään ihannoitiin. Heistä tehtiin oman elämänsä sankareita, joka ei yhteiskunnan turvaa kaipaa. 2000-vuoden pörssikupla poksahti ja taas Suomi oli lamassa. Toivuttiin kohtuullisen nopeasti teknologiateollisuuden avulla, mutta taas osa kansasta syrjäytyi. Poliittiselle kentälle tuli jo aiemmin uusia, vakavasti otettavia toimijoita, mm. vihreät. Suhtautuminen poliittisiin puolueisiin muuttui. Syntyi asetelma kansa vastaan puolueet. Asenne ei ollut uusi, sillä kyllähän me muistamme SMP:n ja Veikko Vennamon 1970-luvulta. Tutkimusten mukaan puolueita pidettiin yleisesti tavallisen ihmisen arjesta ja ongelmista vieraantuneina. Yli puolet suomalaisista osoitti jonkinasteista vahvan johtajan kaipuuta, mutta vain pieni vähemmistö suhtautui myönteisesti uusoikeistolaisiin tai äärikansallisiin liikkeisiin.
Talous kuumeni jälleen 2000-luvun alun vuosina ja seuraava taantuma koettiin 2008 USA:n kiinteistökupan puhjettua. Tästä taantumasta ei ole toivuttu vieläkään. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on kärjistynyt entisestään viime aikoina. Kielenkäyttö on koventunut, protestimieliala on vahvaa ja laillisuuden rajoja haetaan. Yhteiskunnallinen voimattomuus ja heikko tulevaisuudenusko yhdistetään usein maahanmuutto-vastaisuuteen, asenteiden kovenemiseen, pelkoihin ja turvattomuuteen. Lakeja rikkovaan suoraan toimintaan voisi osallistua joka viides suomalainen.
Tähän pisteeseen on siis tultu ja ollaanko menossa kohti levotonta yhteiskuntaa? Myös laajempi poliittinen toimintaympäristö on muutoksessa. Kansainvälinen politiikka on jännitteistä ja maahanmuutto kasvaa. Epävarmuudet aiheuttavat levottomuutta eikä ole odotettavissa, että mielipiteiden kahtia jakautuneisuus, puolesta ja vastaan, maahanmuuttoon poistuisi helposti. Hallituksen eriarvoistava politiikka ei ainakaan helpota tilannetta. Jos tyytymättömyys muuttuu näköalattomuudeksi, toivottomuudeksi ja turvattomuudeksi, voi yhteiskunnan potentiaalinen epävakaus kasvaa odottamattomalla tavalla.
Esa Kanerva
