7.12.2015
Olen yleensä valoisa ihminen, joka ei turhista murehdi. Elämä menee eteenpäin ja ikää karttuu. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä rauhallisemmaksi koen elämäni. Huolimatta siitä, että monia kymmeniä vuosia elämää ei ole edessä. Olen työstänyt kuolemaa. Kuolema sinänsä on ollut minulle itsestäänselvyys. Olin Kaupin sairaalassa osastonhoitajana yksikössä, jossa hoidettiin kuolevia potilaita. Osasto oli jonkinlainen hoitokodin esiaste aikoinaan. Pyrittiin kouluttautumaan ja ymmärtämään ihmiselämää. Elämä alkaa ja se päättyy. Tärkein hoitajan pätevyyden mittari on se, että on itse jollakin lailla sinut kuoleman kanssa. Ei ihminen, joka ahdistuu elämän päättyessä, voi auttaa ketään.
Kaikkein tärkein tehtävä ihmisen tehdessä kuolemaa, on omaisten tuskan huomioiminen. Omaisten ahdistus ilmenee monimutkaisesti. Vanhus, jota ei ole käyty katsomassa vuosiin, herättää läheisissä kuoleman lähestyessä äärimmäisen tuskan. Omaa tuntoa soimaa ja syyllisiä omaan ahdistukseen on löydettävä. Alkavat vaatimukset äidin tai isän tehohoidosta ja henkilökunnan syyttely. Vaatii erinomaista työntekijän ammatillista pätevyyttä vastaanottaa tuota ihmisen omantunnon aiheuttamaa ahdistusta ja sielunelämän puolustusmekanismia.
Omassa työssäni koen tuolloin onnistuneeni siinä, että hyvissä ajoin valmistelin omaisia tulevasta. Kysyin, miten haluatte omaistanne hoidettavan elämän päättyessä ja haluatteko olla läsnä äidin tai omaisen kuoleman hetkellä. Vaikean asian esille ottaminen tuotti sillä hetkellä tuskaa, mutta helpotti tulevaa ja antoi aikaa kuoleman käsittelyyn. Syyttely jäi vähemmälle ja joskus jopa kiiteltiin ”varoittelusta”.
Olen elämässäni saattanut satoja ihmisiä taivaaseen. Kaikki kuolemat ovat olleet erilaisia. Raastavinta on ollut kuoleva, joka kokee jääneensä elämässä kaikesta paitsi. Elämä on mennyt ja kokematta on jäänyt kaikki. Rajan yli vietäväksi on jäänyt ainoastaan katkeruus elämättömästä elämästä. Olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä sekä elää toisin. Olen myös kokenut ihmisiä, joille on tullut väistämättömän lähestyessä kiitollisuus eletystä elämästä. Olen kokenut, saanut ja olen tuottanut iloa lähimmäisilleni. Nyt on minun aikani lähteä ja olen iloinen elämäntaipaleestani. Muistan hyvin erään vanhan rouvan, joka pikemmin lohdutti minua ottaen kädestä kiinni ja sanoi, että elä sinäkään pelkää tulevaa.
Miksi tämä meni nyt kuoleman pohdiskeluksi. Synkkyyttä tuo mahdollisesti suomalaisen yhteiskunnan tila. Missä on kansakunnan yksimielisyys ja solidaarisuus. Elämässä on syvää itsekkyyttä, mutta ei vähäistäkään nöyryyttä tai ihmisen eläessä vähäisintäkään kuoleman ajatusta. Kauppahallissa kronklataan paistista ja minkkihattu päässä keljuillaan kalakauppiaalle. Torimyyjää haukutaan, että kananmunat ovat pieniä. Itsekkyys ja oman minän esilletuominen ovat muodissa. Kiukuttelevan ja koppavan herrasrouvankin elämä päättyy. Kuolema on tasapuolinen ja torimyyjän hapan huomautus rouvalle sopii tähän lopuksi oikein hyvin. Se kuuluu Väinö Linnaa vapaasti lainaten: ”Eivät ne meidän kanat sinunkaan takiasi ala persettään repiä.”
Esa Kanerva
