Katselin Areenasta Pirkko Saision romaanin pohjalta kirjoitetun, televisioteatterin esittämän kolmiosaisen näytelmän ”Elämän
menoa”. Sarja kertoi suomalaisen työläisperheen tarinaa hieman ennen sotaa edeltävästä ja sodan jälkeisestä ajasta. Sarjan katseleminen herätti minussa vahvoja tunteita. Olen kiitollinen, että olen saanut elää tuon ajan, kaikesta puutteesta ja
kurjuudesta huolimatta. Tuossa ajassa oli jotakin sellaista arvokasta, mikä
nykymaailmasta puuttuu. Varon "aika kultaa muistot"-tyyppistä
menneitten aikojen ihannointia. Puute ei muutu muuksi muutu ja nälkä on kivulias tunne. Merkittävä ero nykyhetkeen on tuon ajan arvoissa. Ne ovat kantaneet suomalaista yhteiskuntaa tähän hetkeen.
Olihan elämä kaupungeissa ja maalla riisuttua ja
hidasta. Tavaraa ei ollut, joten tavarataivaan haikailu ei täyttänyt elämää. Jokapäiväinen
arki selätettiin työnteolla, kekseliäisyydellä ja yhteisöllisyydellä. Radioita
oli harvassa ja painettu lehti tuli, jos tuli. Oliko tuo elämän vaatimattomuus
lopulta puutetta, mielestäni ei ollut. Se korvautui monin tavoin ihmisten rikkaampana elämän
laatuna kuin nykyisin.
Arki täyttyi konkreettisesti siitä, mistä saadaan
tämänpäiväinen ruoka. Vettä saatettiin hakea kaivosta, maito ostettiin kaupasta
”hinkkeihin” ja vaatteet paikattiin niin pitkään kuin kangas kesti. Ulkohuussi
ei ollut harvinaisuus -50-luvulla. Mieleen on painunut se suuri yhteiskunnallinen ja
taloudellinen murros 1960-luvulla. Olen saanut istua aitiopaikalla. Suomalaiset
kotitaloudet alkoivat sähköistyä, TV oli tuloillaan ja emännät alkoivat saada
pulsaattoripesukoneita. Niistä iloittiin aidosti, kun arki pikkuisen helpottui.
Omakotitalobuumi suorastaan räjähti, talkoilla rakennettiin valtava määrä
rintamamiestaloja, tehtaan antamille tai kaupungin vuokraamille tonteille oma talo. Moni uuden ja tilavamman kodin saanut koki elämäsä täyttymyksen. Jaksettiin iloita siitäkin, kun ei tarvinnut tulitikulla hellaa sytytellä.
Selkeä ero elämämenossa nykypäivään oli valtava innostus urheiluun, seuratoimintaan ja mm. poliittisiin järjestöihin. Kun viihdettä ei tullut joka
tuutista, keksittiin ajanviete itse. Juhlaruokaa sai vain juhlapäivinä, jolloin
ne maistuivat todellakin juhlalta. Ylipäätään vaatimattomuus ei ollut vain
taloudellinen välttämättömyys, se loi kontrastia ja ymmärrystä iloita pienemmistäkin
asioista. Muistan vieläkin ensimmäisen syömäni appelsiinin 50-luvulla.
Kyllähän muistot noilta ajoilta antavat perspektiiviä,
ymmärrän arvostaa lämmintä vettä, hyvää arkiruokaa, kotia ja lastenlasten
koulutusmahdollisuuksia. Keskikouluun mentiin -60-luvulla, jos perheellä oli
rahaa. Messukylässä asuvana ei minulla ollut mahdollisuutta mennä lähikouluun, koska se oli yksityinen koulu. Sain kuitenkin paikan valtion koulusta, Klasusta. Lukuvuoden hinnat
olivat halvemmat. Suoraan sanoen nykyinen kouluruoka keskustelu hymyilyttää ja harmittaa. Ei voinut arvostella kouluruokaa, koska sitä ei silloin
tarjottu.
Tämä tällainen menneitten aikojen muistelo saattaa ärsyttää
monia. En minä noihin vuosikymmeniin kaipaa. Kyllä tämä on pikemminkin arviointia
siitä, mitä tämä nykyinen aikakausi kaipaisi. Arvostan 50- ja 60-lukujen oppeja edelleen. Tai kantaisivat, jos niitä arvostettaisiin. Pitkäjänteisyys
on hyve, jonka tunnistan itsessäni. Yksinkertaisesti kannattaa tehdä
pitkäntähtäimen suunnitelmia, kaikkea ei voi saada heti. Työelämässä opin, että
kannattaa kunnioittaa toisen ihmisen tekemää työtä ja parhaimmillaan muistaa
kiittää häntä siitä. Arvostus luontoa kohtaan on peräisin noilta ajoilta,
luonnon ehdoilla on elettävä tai muuten sieltä tulee vastaisku. Elämässä ei ole
sellaista ongelmaa, josta ei selviäisi, hyvin tai huonosti. Suurena tukena on
aina ystävät ja yhdessä tekeminen.
Ennen jonotettiin ruokaa kaupan edessä. Nyt jonotetaan bittijonojen
perässä. Talkootyötä ei ole, nyt brändätään omaa itseä. Suomen asia ei ole minun
asiani, selviän yksin tässä globaalissa maailmassa, mielellään mahdollisimman
vähin vastuin.
Voi kuinka väärässä olet, ihminen tarvitsee hädän hetkellä toista ihmistä
enemmän kuin kuvittelet!
Esa Kanerva
