12.2.2016
Muistan kuin eilisen päivän vuoden 1992 syksyn. Suomen talous oli sakannut jo vuodesta-91 ja pysyväksi kuviteltu talouden kasvu pysähtyi kuin seinään. Kyseisenä vuonna bruttokansantuote laski 7.1 prosenttia. Alkoi laaja keskustelu pohjoismaisen hyvinvointivaltion kriisistä. Valtio oli ajautumassa maksukyvyttömyyteen, työttömyys nousi yli 20 prosenttiin työvoimasta ja pankkeja pidettiin pystyssä velkarahalla kymmenillä miljardeilla markoilla.
Valtionvarainministeriössä laadittiin vuonna 1992 ehdotus julkisen talouden tasapainottamiseksi. Nimiinsä kuuluisa ehdotuksen sai budjettipäällikkö Raimo Sailas. Todellisuudessa lista oli laadittu yhteistyössä apulaisbudjettipäällikkö Erkki ”Leuka” Virtasen kanssa. Ministeriö ehdotti ja sai tahtonsa läpi sekä hallituksessa että eduskunnassa. Sosiaaliturvan tavoitetasoja madallettiin ja muun muassa ansiosidonnaista sosiaaliturvaa leikattiin kuten eläkkeitä ja työttömyysturvaa. Myös kotitalouksien verotusta kiristettiin ja vähennyksiä karsittiin. Vaikka aikaisempaa erilaisten kuittien keräämistä ja veroilmoituksen tekemistä vihattiin, monelle tuli sitä ja verovähennyksiä ikävä. Monet kunnat korottivat kunnallisveroastettaan.
Meidät pääluotot kutsuttiin neuvotteluun loppusyksystä 1992. Kaupungin talousarvio oli jo laadittu lähes valmiiksi. Sitten tuli valtiolta terveisiä, että seuraavana vuonna julkisen sektorin kansaneläkevakuutusmaksua nostettaisiin 3,95 prosenttiin. Tarkkaa summaa en muista, mutta lasku oli suuruusluokaltaan kymmeniä miljoonia markkoja. Budjetti oli revittävä auki. Herrojen ilmeet olivat vakavat heidän selostaessaan tilannetta. Siitä hetkestä alkoivat henkilöstön lamatalkoot. Työnantajan mielestä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin karsia henkilöstömenoja.
Politiikassa alkoi kilpalaulanta siitä, kuka uskalsi antaa kovimmat luvut lehdistölle irtisanottavien työntekijöiden määrästä. Parhaimmaksi taisi päästä ehdotus 3000 irtisanottavasta. Joka tapauksessa työntekijöiden edustajille lyötiin eteen tylyt rätingit. Alkoi loputon neuvottelurumba henkilöstökulujen alentamisesta.
Muistan oman järjestöni, silloisen TNJ:n osalta sen uhkauksen, että jos lomarahan leikkaukseen ei suostuta, suljettavien 16 päiväkodin henkilökunta irtisanotaan. Uhkaukselle oli katetta, sillä sosiaali- ja terveydenhuollon koko varahenkilöstö, n. 350 työntekijää, irtisanottiin. Tiukan jäsenäänestyksen jälkeen pakkosovittiin lomarahojen 7 päivän leikkauksesta korvauksetta. Kaupunki tienasi lomarahojen leikkaamisesta n. 20 miljoonaa markkaa. Lisäksi pakotettiin työntekijöitä vaihtamaan lomarahaa vapaaksi eli käytännössä he lomauttivat itse itsensä.
Silloisen työterveyden henkilöstöetuja leikattiin ja karsittiin roimasti. Erityisesti tämä kosketti pahasti työntekijöitä ja aiheutti mielipahaa. Työterveyden edut koettiin pienen palkan jatkeeksi ja nyt nekin vietiin.
Työelämässä tapahtui suuri murros. Tehostamistoimet näkyivät työpaikoilla tiivistyneenä työtahtina ja ilmapiiri kiristyi. Kukaan ei uskaltanut juurikaan sairastella, koska ilmassa leijui uhka työpaikan menettämisestä. Tehtiin sairaanakin töitä.
Vuoden 1992 jälkeen muutamassa vuodessa kaupungin henkilöstöä vähennettiin erilaisin konstein n. 1500 henkeä muutamassa vuodessa. Eläkkeelle jääneiden tilalle ei palkattu uusia työntekijöitä ja työtehtäviä yhdisteltiin. Kaikin puolin kannustettiin ihmisiä hakeutumaan kaupunkiorganisaation ulkopuolelle, mm. yrittäjiksi.
Surkeinta tässä asiassa on se, että tutkimusten mukaan 1990-luvun lamassa oli helpompi elää köyhänä. Kriisi oli rajumpi, mutta lyhyempi. Nykyinen taantuma on ollut pitkäkestoinen, joka on kasvanut hiipien eikä muutosta parempaan ole näköpiirissä.
THL:n tutkimusprofessori Pasi Moisio sanoo, että kuntien tehtävien karsiminen voi johtaa suurempaan muutokseen palveluissa kuin 1990-luvun laman leikkaukset aikoinaan.
Kun karsitaan tehtäviä ja höllennetään ohjausta, pesuveden mukana voi mennä jotain tärkeää. Kuntien väliset erot eivät ainakaan tule pienenemään, Moisio toteaa.
Varmasti joku muistelee näitä seitsemää viimeistä laihaa vuotta muutaman vuosikymmenen päästä. Minulla eivät muistot ole kultaantuneet 1990-luvun lamasta. Se oli Suomelle synkkää ja pimeätä aikaa. Sen kielteiset vaikutukset jatkuvat yhä tänäkin päivänä. Silloin syntyi Suomeen uusi yhteiskunnallinen ilmiö, pitkäaikaistyöttömyys, huono-osaisuus ja syrjäytyminen. Se on periytyvää laatua, valitettavasti. Tämä porvarihallitus lyö lyötyjä. Missä on sosiaalinen armo?
Esa Kanerva
