18.2.2016
Jokainen kansakunta kertoo sukupolvelta toiselle tarinoita itsestään. Kertomuksilla ei ole aina yhteyttä todellisuuteen. Jutut liittyvät yleensä suomalaiseen kulttuuriin ja yksilöihin.
Meillä on koko lailla yhteinen käsitys siitä, että olemme yksinäisiä suuressa maailmassa, mielemme valtaa usein haikeus ja ikävöiminen. Kuunnelkaamme suomalaisten tangojen sanomaa. Unto Monosen tango Satumaa kuvastaa näitä tunteita sanoituksessaan hyvin. ”Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois, vaan siivetönnä en voi lentää vanki olen maan vain aatoksin mi kauas entää sinne käydä saan.”
Kaiho ja melankolisuus vaikuttavat myös kansanlauluissamme. Väinö Linna kuvaa Pohjantähdessään nuorta miestä Hennalan kuolemansellissä hänen odottaessaan teloitustaan. Hän virittää laulun, ”Laps` Suomen älä vaihda pois, sä maatas ihanaa! Sill´ leipä vieraan karvast´ ois ja sana karkeaa.” Mollisointuisella laulullaan hän lohduttaa paitsi itseään, purkaa itsestään kaiken surun ja tuskan, suomalaisen mentaliteetin.
Arvomaailmassamme perhe on meille tärkeä. Perhesiteemme ovat kuitenkin löyhempiä kuin esimerkiksi Euroopassa. Tämä johtunee siitä, että haluamme välttää eron tuskaa jo etukäteen. Vaikka meillä ei maassamme ole koskaan ollut varsinaista orjuutta, orjuuteen verrattavia olosuhteita kyllä. Koska osa väestöstä oli piikoja, renkejä, tilattomia ja torppareita, heille annettu pieni maatilkku ei kyennyt kylmässä ilmastossa elättämään suurta perhettä. Lapsista tuli pikkupiikoja, pikkurenkejä ja huutolaisia. Perheet hajosivat ja luopumisen kipu täytti mielen.
Kirjeet alkoivat yleensä rintamilta ”Täältä jostakin”. Historiamme miehet ovat aina olleet kaukana ja kaipauksen kohde. Metsällä, kalassa, savotassa metsätöissä tai sodassa. Menneisyyden naiset olivat vahvoja kuin Niskavuoren naiset. Naisihanne oli punaposkinen, pyylevä ja työteliäs ihminen, ei kauneus eikä naisellisuus. Talojen naiset olivat monitaitoisia, sillä miesten poissa ollessa he hoitivat kaikki talon työt.
Nykyään on päivänselvyys, että nainen käy töissä ja lapset ovat päivähoidossa. Riitoja syntyy yleisemmin kotitöistä, joita miehet entisiin roolimalleihinsa takertuneina eivät ole nurisematta hyväksyneet. Aikaisemmin miehen uran tukeminen on ollut naiselle itsestäänselvyys, yhtä päivänselvää ei tänä päivänä ole miehen antama tuki naispuoleiselle uraohjukselle.
Isovanhempiemme perheen elämää kuvaa osuvasti Ilmari Kianto Ryysyrannan Joosepissaan. Jooseppi kuolee raihnaisena kaatamansa petäjän alle. Suomalainen mies on ollut monesti alttiina äkkinäiselle kuolemalle raataessaan terveytensä menettäneenä raskaassa ruumiillisessa työssä. Moni nainen ehti käyttää elämänsä aikana kolmekin miestä loppuun. Tai mies kuoli tapellessaan humalapäissään. Lapset huolehtivat toinen toisistaan ja pyörivät jaloissa.
Suuri suomalainen arvo on seistä omilla jaloillaan ja elättää itsensä, jopa iästä riippumatta. Mutta meillä on myös hieno talkooperinne ja kyläyhteisöllisyys. Kerjäämistä ja autetuksi tulemista suomalainen inhoaa. Mutta kun on kysymys vapaaehtoinen tärkeäksi koettu asia, toimeen tartutaan. Riita-asiat on perinteisesti hoidettu kylissä istumalla alas ja puhumalla asiat halki.
Työpaikkahaastatteluissa ehdokkaat mainitsevat lähes aina omina ominaisuuksinaan rehellisyyden, luotettavuuden ja olevansa saadun luottamuksen arvoinen. Nämä arvot kulkevat halki sukupolvien. Ne liitetään suomalaisuuteen hyvin vahvasti. Siihen on myös käytännön syy. On ollut pakko luottaa toisiinsa. Yleensä muukalaiset eivät tulleet kylään hyvin aikein. He olivat venäläisiä vihollisia, ruotsalaisia vallanpitäjiä tai puukkojunkkareita. Ulkomaalaiset kertovat suomalaisten pelottavasta ja pälyilevästä katseesta kohdatessa. Mykkyys lientyy, kun vähän aikaa tuijotellaan toisiaan.
Tässä ajassa pärjää puhumisen taidoilla. Aiemmin oli toisin. Sananlasku sanoo, että ”Puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen kultaa”. Meillä on myytti puhumattomasta sankarikansasta. Se puhuu vain asiaa, kysyy kun pitäisi vastata ja vastaa kun pitäisi kuunnella. Olemme identifioituneet työteliääksi ja turhia lörpöttelemättömäksi kansaksi. Karhun kaataminen yksin ja taistelu luonnon kanssa ei vaatinut liikoja vuorovaikutustaitoja. Meillä on hienoa kirjallisuutta ja monen tarinaniskijän kielellistä taituruutta. Siitä huolimatta suomalaiset jatkavat ja kertovat tästä puhumattomuuskulttuurista ja kömpelöstä kielen käytöstä lapsilleen ja jälkipolvilleen. Liian monet miehet valitsevat mieluummin leukakeinun kuin puhuvat. Perheissä harjoitetaan henkistä terroria mykkäkoululla.
Onpa sinulla kaunis mekko, oletko sen itse tehnyt? No eihän tämä ole kuin jätepalasista kokoon harsittu, tällainen vaatimaton vaatekappale, on todennäköisin vastaus. Näin vastataan, ettei vaan kysyjään iskisi suomalaisten pelkäämä kateus, joka koetaan kaiken tuhoavana voimana. Työpaikalla tietää onnistuneensa, jos pomo ei sano mitään tai ei moiti. Meillä on sielussamme lukematon negatiivisten tunteiden valikoima. Palaute annetaan vaimolle ja työkaverille kielteisten ilmaisujen kautta. ”Räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta.” Ajatellaan, että myönteistä palautetta ei kannata antaa, koska se on ikään kuin itseltä pois tai palautteen saaja tulee vain entistä ylpeämmäksi.
Uskomme edelleen vahvasti, että sisu, kiukku ja tinkimättömyys ovat säästäneet Suomen kansan hengissä. Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua, olkaamme siis suomalaisia!
Esa Kanerva
