Sotaveteraanin lapsen elämä




                                                                                                                                             21.1.2016

Kuulun ikäpolveen, jonka isät ja äidit olivat kokeneet sodan tuomat kauhut ja kärsimykset. Olen monesti yrittänyt samaistua ja miettiä, miten aluksi linnoitustöihin ja sitten talvisodan kautta jatkosotaan komennetut miehet ovat kokeneet hetken, jolloin käteen iskettiin käsky ilmoittautua sinne jonnekin ja sieltä eteenpäin. Kuinka naisten oli sopeuduttava ottamaan vastuu perheestä ja yhteiskunnan työvelvoitteista ja paikata miesten työt ammustehtaissa sekä maanviljelyksessä. Käsky lähteä kohti tuntematonta ja vaarallista tulevaisuutta, on täytynyt olla monelle miehelle ahdistava ja tuskallinen kokemus. Ero ja paniikin omainen huoli läheisistään oli vieläkin suurempi tuska kuin huoli oman hengen menetyksestä. Naisia raastoi tietoisuus sodan vaaroista ja mahdollisuus tulla sotaleskeksi joka päivä.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut sodan jälkeen isän fyysisesti ainoastaan toisen silmän menettäneeni takaisin, mutta henkisesti aika loppuun palaneena. Ei hän juuri jakanut läheistensäkään kanssa kokemuksiaan, mutta hänen käytöksestään pystyi päättelemään sen, että kovaa elämää se viisi vuotta oli ollut. Kun ihminen palaa traumatisoituneena sodasta ja hänen odotetaan ottavan perheenisän roolin, tilanne on erittäin rankka. Aggressiivisuus ja raivonpuuskat olivat aika arkisia. Syitä niihin ei juuri tarvittu. Viina toi hetken helpotusta, mutta vain lisäsi mielen ääri-ilmiöitä. Perhe-elämä ei ottanut aina sujuakseen ilman riitoja ja toraa. Äidillä ei riittänyt ymmärrystä ja empatiaa kaikkiin mahdottomuuksiin ja synkkiin mielialoihin. Koko suvun miehet olivat olleet rintamalla, useimmat molemmissa sodissa. Henkisien traumojen ilmentyminen oli kullakin erilaista, mutta lähipiirissä ei ollut kaatuneita eikä pahoin ruumiillisesti haavoittuneita, jos ei jalkojen paleltumisia ja sormien menetyksiä oteta lukuun.

Kunnioitan sukuni ja kaikkia rintamilla palvelleita miehiä ja kotirintamalla ahkeroineita naisia. He puskivat sodan jälkeen aggressionsa ja tarmonsa jälleen rakentamiseen ja ankaraan työn tekemiseen. Naiset kestivät pahemmin nurkumatta kaikki ne henkiset rasitteet, mitä miehet sodasta kotiinsa toivat. Taloudellinen tilanne oli niukka ja naiset selvisivät ruuasta ja vaatehuollosta ainoastaan omalla kekseliäisyydellään. Toki töissäkin naiset kävivät, mutta esimerkiksi äitini työskenteli kotona. Kaikki he ansaitsevat kiitoksemme ja kunnioituksemme.

Sota jätti jälkensä yhteiskuntaan, sotilaiden lapsiin ja lapsenlapsiin. Sodasta palannut isäni pärjäsi työteliäisyydellään ja ahkeruudellaan tavallisissa ruumiillisissa töissä palomiehen ammatin ohessa, mutta yksityiselämässämme ja ihmissuhteissaan hän oli, uskallanko käyttää sanaa, jollakin tapaa häiriintynyt. Eloonjääneen miehen traumat eivät hävinneet koskaan, ja traumat varmasti siirtyivät jollakin tavalla seuraavallekin sukupolvelle. Samalaisia ongelmia oli toki sukuni muillakin miehillä ja yleensä kaikilla sodan kokeneilla. Viiden vuoden mittainen sotajakso on pitkä aika nuoren ihmisen sosiaalisessa kehityksessä. Kun miesten sotastressi päättyi sodan loppumiseen, naisten stressi jatkui. Miesten kotiutuessa vaimot saivat huollettavakseen yhden lapsen lisää. Sodan jälkeisessä Suomessa ei tunnettu eikä puhuttu henkisten vammojen hoitamista. Miehet purkivat pahaa oloaan läheisiinsä ilman, että heidän käyttäytymistään olisi osattu tai haluttu yhdistää sotaan. Suomen valtio tunnusti sotavammoiksi sodassa ilmenneet tai sodasta myöhemmin johtuneet henkiset häiriöt korvausten pelossa vasta Martti Ahtisaaren kaudella 1995. Edes tutkijat ja psykiatrit eivät osanneet pukea sanoiksi sitä, mitä nämä miehet pitivät sisällään. Ongelmat selitettiin yksilöstä eikä kokemuksen rankkuudesta johtuviksi, ikään kuin normaalin miehen kuuluisi jaksaa elää jatkuvasti kuoleman vaarassa. Syy oli siis yksilössä, ei yhteiskunnan ajautumisessa sotaan!

Ihminen valitettavasti toistaa omassa parisuhteessaan lapsuuden toimintamalleja, joista tutkimusten mukaan on vaikea poiketa. Kysymys on kuulemma automaatiosta ilman tietoista harkintaa. Minä varmaan olen palapelin yksi osanen sukupolvien välisessä ketjussa, jossa Raamatun mukaan isien ”pahoja tekoja” siirretään toiseen ja kolmanteen sukupolveen. Sodan rasitteet ja sodan läheisyys kantavat vielä näihinkin päiviin. Nyt käydään keskustelua miesten alisteisuudesta nykyajan perhe-elämässä. On kuitenkin muistettava, että itse asiassa sota-aika heilautti sukupuolten keskinäisen suhteen. Sukupuoliroolit menivät monella tavoin uusiksi. Se, että sota-aika pakotti naiset ylivahvoiksi, kärsitään kenties vieläkin. Jollain tavalla sota pilasi myös meidän kannattelijasukupolven lasten eli meidän suurten ikäluokkien jälkeen 1950- ja 1960-luvulla syntyneiden lapsuutta. Meistä tuli usein avainkaulalapsia. Nämä lapset saivat elää vapaasti oman onnensa varassa aivan kuin heidän omat vanhempansa olivat aikoinaan kasvaneet. Meillä äiti oli kotona, mutta ei kuitenkaan aina läsnä lastensa elämässä. Työ ja perheen elämän kannatteleminen vei voimat.

Sain eväitä vanhemmiltani paljon ja vielä elävältä äidiltäni edelleen. He opettivat työn tekemisen arvon, erityisesti isä saunomisen ja vihdan tekemisen jalon taidon ja luonnon kunnioittamisen tärkeyden. Erityisen tyytyväinen olen siitä, että vanhempani monen muut sodan jälkeen perheen perustaneet ihmiset, kannustivat minua kouluttautumaan ja antoivat siihen taloudelliset mahdollisuudet. Koulutus maksoi, myös keskikoulu. Isäni ja setäni kertoivat aina saunan jälkeen tarinoita menneiltä ajoilta, minä Pyynikin helmeä juoden ja he olutta ryystäen, mutta sodasta he eivät puhuneet sanallakaan.





Esa Kanerva