Kyläyhteisö takaisin kasvattamaan

                                                                                                                        

                                                                                                                                            

                                                                                                          28.2.2026

Olen pohdiskellut monesti elämän loppupäätä. Mitä kuuluu lapsille, kuinka lapsiystävällinen tämänhetkinen yhteiskuntamme on heitä kohtaan.

Monia hyviä perheuudistuksia on tehty vuosikymmenten saatossa. Päiväkodit, koulu-uudistukset, lapsilisien tason nosto ja harrastusten monipuolistuminen jne. Yhteiskunta on tullut perheitä vastaan, mutta toisaalta tavallisten ihmisten sosiaalinen turvaverkko on ympäriltä hävinnyt. Tarkoitan naapuriapua ja yhteisön seurantaa lasten tekemisistä. Aikuisen ihmisen aiemmin odotettiin puuttuvan lasten pöljyyksiin. Siinä, missä lapset viettivät menneinä vuosikymmeninä ulkona suurimman osan vapaa-ajastaan, nyt askarrellaan yksinään digilaitteiden kanssa. Perheet vierailivat kylässä, vanhemmat tukivat toisiaan ja lastenhoitoapua sai aina tarvitessa. Yhteisöllisyys oli suuri voimavara. Tänään ihmiset ovat omissa oloissaan ja sukua tavataan lähinnä merkkipäivinä ja hautajaisissa,

Millaista on lapsuus tänään? Suomalaisia väitetään onnellisiksi. Monelle lapsiperheelle arjen kokemus on päinvastainen. Lapsia ei haluta synnyttää, nuoret tuskailevat mielensä kanssa ja lapsi ylipäätään koetaan häiriöksi. Huutava tenava bussissa kerää paheksuvia katseita ja lapsien leikki ravintolassa koetaan häiritseväksi. Emme ole asenteiltamme lapsimyönteisiä ja suvaitsevia.

Työelämän ja perhe-elämän yhteensovittaminen koetaan edelleen vaikeaksi. Totta on, että on tehty lainsäädännöllisiä uudistuksia vanhempien elämää helpottamaan. Vaikka on olemassa monenlaisia perhevapaita, työnantajan tai työyhteisön asenteet voivat olla niiden käyttäjiin kielteiset. Tiedetään, että lapsen saaminen hidastaa urakehitystä.

Uutena kysymyksenä on tullut työttömyys ja taloudellinen epävarmuus. Vanhempien työttömyys ja sosiaaliturvaleikkaukset heijastuvat heti lapsiin ja perheen arkeen. Vanhempien huomio keskittyy elämästä selviämiseen eikä välttämättä lapsiin. Lapsilisien taso on noussut, mutta niiden reaaliarvo on laskenut vuosikymmenten saatossa. Yksinhuoltajat varsinkin ovat yksinäisiä, meillä ei enää ole ”kylä kasvattaa” -kulttuuria ja yhteiskunnan palvelut tulevat jälkijättöisinä. Sosiaalitoimi puuttuu vasta silloin, kun ongelmia on syntynyt.

Koska elämä on monimutkaistunut ja koulutuksella on vieläkin keskeinen merkitys ihmisen elämässä pärjäämiseen, kodin tarjoama henkinen pääoma on tullut entistä keskeisemmäksi. Pelkän peruskoulun varassa ei pärjää ja ilman ammattia ei ole olemassa työtä tarjolla. Köyhyysloukussa kamppailevilla vanhemmilla ei useimmiten ole voimavaroja tuupata ja tukea lasta kouluttautumaan. Kuulemma paljon lukevien kotien lapset ovat kielellisesti edellä jopa useita vuosia kouluun mennessä. Aivan myrkkyä on digitaalinen vanhemmuus. Tabletin kasvattama lapsi altistuu kaikenlaisille mielenterveyden häiriöille.

Erittäin huolestuttavaa on lasten eriarvoistuminen ja terveydenhuollon kastijako. Varakkaiden vakuutetut lapset saavat kaiken mahdollisen erikoislääkäriavun usein samalta lääkäriltä. Julkinen puoli jonotuttaa ja hoitaa sitten kun hoitaa. Lapsen kehitykseen ja oppimiseen vaikuttavat ongelmat saattavat jäädä piiloon ja fyysisesti sairas lapsi jäädä ilman tarvittavaa hoitoa. Yhteiskunnan kannalta nykyinen systeemi on järjetön ja kallis. Meidän tulevaisuutemme kannalta keskeinen ”investointi” jätetään hoidotta ja säästöt kostautuvat myöhemmin.

Olisiko paluu -60-luvun elämäntyyliin, lasten kannalta vapaampaan malliin ja yhteisöllisyyteen ratkaisu sekä vastaus nykyhetken kipupisteisiin? Ainakin syntyvyys oli korkealla. Yleensä se heijastelee ihmisten tulevaisuudenuskoa ja toivoa. Yhteiskunta rakentui lasten ympärille, koska heitä oli kaikkialla. Nyt lapsi on harvinaisuus. Yhteiskunnan arvot ja rakenteet eivät ehkä ole lasten näkökulmasta mennet parempaan suuntaan. Meidän kaikkien tulee miettiä omia mielipiteitämme ja suhtautumistamme lapsiin. Eriarvoisuus ei lopu poliitikkojen kauniilla puheilla. Yhteiskunnan tulee tasata ensimmäiseksi terveydenhuollon ja koulun ongelmat. Kaikille lapsille on järjestettävä sataprosenttinen hoitotakuu ja rahaa siihen siirrettävä jostakin muualta. Vaikka meikäläisen palveluista. Koulu tasoittaa oppimis- ja hyvinvointieroja, jos vanhemmat eivät siihen syystä tai toisesta kykene. Koska oppimistulokset eriytyvät perhetaustan mukaan voimakkaimmin kuin vuosikymmeniin, on kierre katkaistava. Miten, sen pohdinta vaatisi uuden blogin, mutta on se mahdollista.

Esa Kanerva

Eläkemiljardit kuumottavat

                                                                                           

  

                                                                               

                                                                                                                21.2.2026

Olen aikaisemminkin kirjoittanut eläkkeistä ja esimerkiksi Talouden arviointineuvoston puhtaan matemaattisesta käsityksestä eläkejärjestelmän oikeudenmukaisuudesta. En tiedä, kenen aloitteesta julkista keskustelua käydään ja eläkkeitä vaaditaan leikattavaksi. Nuoret vihreät ovat kunnostautuneet. Oletan, että lukijoitani kiinnostaa vielä muutama lause aiheesta. Pelkään, että jossakin vaiheessa pidäkkeet tai lukot murtuvat, 250 miljardin euron eläkerahastot syyhyttävät poliitikkojen hyppysiä ja houkuttelevat käymään kohteen kimppuun. Kun valtion kassa on tyhjä, katse kääntyy sinne, missä rahaa toistaiseksi on.

Leikkausvaatimukset ovat perusteettomia ja epäoikeudenmukaisia. Työeläkejärjestelmä on ainoa sosiaaliturvan lohko, jonka asiat ovat kunnossa ja rahoitus tasapainossa. On olemassa sosiaaliturvan kolme päälohkoa, vuosittain päätettävä ja valtion maksama eläkejärjestelmä, sosiaali- ja terveyspalvelut ja Kelan rahoittama perusturva. Nämä jäljempänä mainitut sektorit ovat enemmän tai vähemmän taloudellisesti rempallaan. Rahapulassa aletaan itkemään ja vaatimaan, että päättäjät, ”leikatkaa nyt sieltä työeläkkeistä meille rahaa.”

Nämä armon taloustieteilijät näkevät rahastoidut eläkevarat yhteiskunnan yhteisenä ”kansallisena” säästönä. Toisaalta Orpon hallitus päätti kansallisesti, että näitä eläkerahastoja ei lasketa julkisen talouden taseessa. Tämä todistaa, että Orpokin ymmärtää, etteivät eläkerahat ole osa julkista kassaa. Miksi hän kuitenkin halusi tehdä tämän muutoksen. Hallituksen motiivi on, että Suomen velka saadaan näin näyttämään pahemmalta kuin mitä se todellisuudessa on. Eurostat eli Unionin tilastoviranomainen ja IMF (Kansainvälinen valuuttarahasto) luokittelevat Suomen työeläkerahastot edelleen osaksi julkisyhteisöjä ja EU-komissio tarkastelee Suomen alijäämää eläkerahastot mukaan lukien. Lisäksi isot luottoluokittajat ymmärtävät asiat kuten komissio. Eläkerahastot ovat vain laskennallisesti julkista rahaa, mutta järjestelmänä erillään ja erillinen lohko, eivätkä säästetyt miljardit ole valtion omaisuutta ja käytettävissä olevaa varantoa. 

Keskustelun taustalla saattaa olla sekin ajatus, että eläkkeitä leikkaamalla saatettaisiin saada ns. verokiilaa alemmaksi. Palkansaajalle ja työnantajalle on se ja sama, maksaako hän sivukuluina eläkemaksua tai veroa. Eläkkeistä leikatuilla rahoilla voitaisiin alentaa nykyistä eläkemaksua, joka on muuten pysynyt vuodesta 2014 täysin samana toisin kuin yleisesti väitetään. Palkansaajan verotusta voitaisiin alentaa eläkemaksun pienennyksen verran ja palkansaajalle jäisi siten enemmän rahaa käteen. Tämä voisi väitetysti vaikuttaa myönteisesti talouskasvuun. Vastaavasti eläkeläinen kuluttaisi vähemmän. Ehkä palkansaajan käyttämä raha on parempaa kulutusta kuin eläkeläisen ostokset ?

Leikkauslinjan kannattajilla voi olla piilomotiiveja, joita ei haluta sanoa ääneen. Tarkoitan lähinnä ns. kateuspykälää ja ideologisia perusteita. Eläkeläisten elämän kuvitellaan olevan auvoista ja taloudellisesti turvattua. Heitä ei koske lakot eikä lomautukset. Jutut Espanjan Aurikorannoilla makaavista eläkeläisistä ja ympäri maailmaa reissaavista hyvinvoivista ja sporttisista vanhuksista ovat enemmän naisten lehtien tarua kuin totta. Vihreille tämä eläkeläiskysymys on ideologinen sukupolvivääryys. Kuovitellaan nykyisten eläkeläisten syövän nuorten tulevaisuuden ja eväät.

Meillä on tehty itse asiassa työeläkejärjestelmään koko sen historian ajan etuja leikkaavia uudistuksia. Minäkin muistan omalta työuraltani monia, alkaen vuodelta 1989. Työeläkerahastot ovat meillä rahastoivia. Tulevien eläkeläisten eläkkeitä hoidetaan noista rahastoista saatavien tuottojen avulla eikä järjestelmässä ole eläkemaksujen nostamisen tarvetta näköpiirissä. Inflaatiopiikkien varaltakin on sovittu indeksileikkurista.

Sodanjälkeiset sukupolvet rakensivat Suomen nykyisen hyvinvoinnin hyvin vaatimattomissa oloissa. Työt olivat fyysisesti raskaita ja työpäivät pitkiä. Sosiaaliturva oli olematon ja lomat lyhyitä. Minusta on loukkaus vaatia näitten sukupolvien eläkeläisiltä leipää suusta. Minä uskon 18 vuotta Eläketurvakeskuksessa työskennelleen ja nykyisin Eläketurvakeskuksen johtajan Mikko Kauton Helsingin sanomien haastattelussa 6.2.2026 toteamiin tosiasioihin, ”Työeläkejärjestelmän rahoitustasapaino on kunnossa. Maksu ei ole nousemassa tästä näin, jos maailma suinkin jotenkuten kohtuullisesti menee, vaikka nytkään meillä ei ole ollut kovin hienoa talouskehitystä. Mä en näe mitään syytä sille, että tässä olisi joku valtava uhka sille, että tulevaisuudessa ei eläkkeitä maksettaisi.”

Tiivistäen, näpit irti työeläkejärjestelmästä ja nuoret lopettakaa vouhkaaminen nykyisten eläkeläisten ahneudesta. Saatte eläkkeenne aikanaan, tosin töitä pitää tehdä ensin nelisenkymmentä vuotta.

Esa Kanerva

Oman kylän palvelut

                                                                                                                     

                                                                                                                                                                      

                                                                                                                                           14.2.2026 

Miksi suomalaista hallintoa uudistetaan vastavirtaan? Läheisyysperiaate on EU:n tärkeimpiä oikeudellisia periaatteita. Kansalaisia koskevat päätökset pitäisi tehdä aina mahdollisimman lähellä heitä. Mutta mitä tehdään meillä? Keskitetään ja tehdään uusia mammuttivirastoja, esimerkiksi juuri Tampereella aloittanut Lupa- ja valvontavirasto. Sote-uudistus painii tietysti omassa sarjassaan keskittämisen kukkasena. Toisaalta pirstaloidaan, työllisyyspalvelut vietiin kuntiin. Se on yhtäältä hyvä asia, mutta koska mielenterveys- ja päihdepalvelut hallinnoidaan sote-alueilla, on suuri vaara, että työllisyyspalveluiden ja mielenterveyspalveluiden välille syntyy tiivis ja läpipääsemätön rajapinta. Vastuuta voidaan silloin pallotella palveluntuottajalta toiselle. Pitää muistaa, että mielenterveyden ongelmat ovat kuitenkin suurin syy pitkittyneeseen työttömyyteen.

Kansalaisilla on oikeus kysyä, pitääkö kaiken kattava tehokkuusvaatimus ja keskittäminen olla palveluiden järjestämisen perusperiaate. Onko meillä Suomessa historiallista taakkaa Venäjän vallan ajoilta? Uskommeko yhä vahvaan virkakoneistoon ja tsaarinaikaiseen keskusjohtoiseen toimintatapaan. Oletetaanko, että kaikki hyvä pitää valuttaa kansalaisille ylhäältä niin kuin Venäjällä tapahtuu tälläkin hetkellä. Putin istuu rahasäkin päällä ja jakaa ruplat maakuntiin. Osa menee tietenkin omaan taskuun.

Suomessa on valittu poliittisesti linja, joka on päinvastainen, miten esimerkiksi Saksalla ajatellaan hallinnosta. Siellä läheisyysperiaate on kirjattu perustuslakiin. Siellä toimitaan hallinnollisesti lähes päinvastaisesti kuin Suomessa. Jos asia voidaan hoitaa kunnissa, osavaltio ei saa puuttua siihen. Myös valtion rooli on pysyä erossa ja väistyä kansalaisyhteiskunnan tieltä.

Mitä ikävyyksiä keskusjohtoisuus aiheuttaa kansalaisille? Elävä esimerkki on meillä tietysti hyvinvointialueet ja sote-uudistus. Vaikka palveluita yritetään Lapissa ja Pirkanmaalla puristaa samaan matopurkkiin, huonolta näyttää. Suomi on iso maa ja erilaiset olosuhteet. Jo väestön rakenne ja maantieteelliset tosiasiat ovat niin suuria muuttujia, ettei palveluiden yhteismitallisuus ole mahdollista. Lapissa on toisenlaiset välimatkat ja olosuhteet kuin Tampereella.

Mitä hyvää menetetään läheisyysperiaatteen hylkäämisellä? Paikallinen todellisuus on usein erilainen kuin etäältä katsottuna. Menetämme kyvyn nopeisiin päätöksiin. Kun tarvittaisiin joustavuutta, pitää paikallisesti noudattaa Helsingin määräyksiä. Kärjistäen, Hämeenkyrössä ei saa leipoa vanhuksille pullaa, koska Pirhan keskushallinnossa ei nähdä sitä tarkoituksenmukaiseksi.

Tampereella työllisyysjohtaja Regina Saari on keskitetyissä työllisyyspalveluissa käsi päässä tilanteissa, joissa he arvioivat asiakkaan tarvitsevan ensi sijassa psykiatrista hoitoa eikä työtä. Sitten työllisyyspalvelut ohjaavat kyllä työttömän rutiinisti hyvinvointialueelle hoitoon. Siellä taas todetaan, että oikea lääkitys, kuntouttava työtoiminta ja arjen rutiinien opettelu olisi heidän potilaalleen parasta. Seuraavaksi tapahtuu kuuluisa asiakkaan väliinputoaminen. Kumpikaan toimija, ei työllisyyspalvelut eikä hyvinvointialue ota vastuuta asiakkaasta. Odottaessaan palvelua, työtön soittelee työllisyyspalveluihin kertoakseen, mitä lääkäri sanoi. Sieltä neuvotaan pyytämään lääkäriltä lausuntoa, ettei ole työkykyinen. Tämä pompottelu ja ns. häiriökysyntä saattaa kestää iät ja ajat. Lopputulos on yhteiskunnan ja inhimillisestä näkökulmasta huonoin mahdollinen. Työtön masentuu ja syrjäytyy.

Käytämme valtavasti rahaa hallintoon, kokouksiin ja lausuntoihin. Niiden avulla ei potilas parane eikä kuntalainen saa, mitä tarvitsee. Rahat menevät sinne kuuluisaan ”Kankkulan kaivoon”. Tiukasta keskusjohtoisesta, valtion johtamasta mallista pitäisi siirtyä täysin päin vastaiseen suuntaan. 

Suunnitelmataloudesta, työllisyyssuunnitelmista, hoitosuunnitelmista ja kuntoutussuunnitelmista olisi siirryttävä yksilön, ihmisen asioitten hoitamiseen ja yhden luukun malliin. Tähän mullistukseen ei riittäne poliittista rohkeutta eikä tahtoa. Suomeen on julistettu sotatila ja pyssylinja vie kaiken yhteiskunnan huomion. Enkä ole nähnyt tätä käsitystä kovin paljon moitittavan. Mutta jos sitten ”rauhan” aikana uskallettaisiin antaa vapautta paikallistasolle ja Helsingin pomojen laskea irti suitsista.

Esa Kanerva

 

 

Sankari vai petturi

                                                                                                                      

                                                                                                         

                                                                                                           7.2.2026

Amerikan sisäpolitiikka on hyvin kahtiajakautunut. Presidentti on epävakaa persoonallisuus. Yhteiskunnassa on käynnissä ”kulttuurisota tai -vallankumous”, jossa keinoja ei kaihdeta. Kun suomalainen kansanedustaja Räsänen matkustaa Amerikkaan ja todistaa edustajainhuoneen oikeusvaliokunnassa, sitä ei siellä ymmärretä yksittäisen kansanedustajan huvimatkana. Hän on suomalaisen yhteiskunnan päättäjä, joka antaa vahvan tukensa maga-liikkeelle Hän väitti ja kuvaili amerikkalaisen valiokunnan kuulemisessa Eurooppaa ja Suomea maana, jossa sananvapaus ja ihmisoikeudet ovat vaarassa. Minä puolestani en ole huolissani maamme sananvapaudesta, vaan kristillisestä oikeistosta. Kristillisdemokraatit eivät ole enää suomalainen pienpuolue, vaan puolue on hakeutunut joukkoon, joka haastaa eurooppalaista perinteistä demokratiaa ja on osa kansainväliseen, kristilliseen diktatuuriin pyrkivää liikettä.

Minulle tulee koko puolueesta kokemus kaksinaismoralismista. Kristillisyyttä käytetään vallanhimon ja syrjinnän oikeuttamiseen. Tämä hallituskausi on paljastanut perussuomalaisten ja kristillisten arvojen ja politiikan ytimen. Onko köyhien sortaminen lähimmäisen rakkautta? Kristilliset ovat myyneet hallituspeleissä vähäosaiset, ajaakseen uskonnollisia kristillisiä arvokysymyksiä, kuten eutanasian ja abortin vastustamista. Koulujen uskonnonopetusta puolustetaan kiivaasti ja kaikille yhteistä elämänkatsomustietoa vastustetaan. Liberaali alkoholipolitiikka on punainen vaate. Räsänen puhuu rakkaudesta ja perhearvoista, samalla hän hyväksyy köyhiin lapsiperheisiin kohdistuvat leikkaukset.

Kristilliset vaativat lapsilisien korotusta, koska suuri lapsimäärä on heille tärkeä arvo. Raamattu käskee lisääntymään ja täyttämään maan. Toisaalta korostetaan yksilön vastuuta omasta hyvinvoinnista ja työn tekemistä. Työ on parasta sosiaaliturvaa. Mutta koska lapsia ei uskalleta hankkia ja työtä ei ole, on tämä tavoite tuuleen huutamista. On valtava moraalinen ristiriita korostaa Raamattua kaikkien ongelmien ratkaisijana ja hyväksyä kasvavat leipäjonot. Ohjaako Raamattu sulkemaan silmät perheiden lisääntyvältä köyhyydeltä? Miksi Räsänen vastustaa tasa-arvoista avioliittoa? Oliko tarpeellista mennä Yhdysvaltoihin haukkumaan Suomen oikeuslaitosta ja antaa tukensa Euroopankin turvallisuutta hajottaville voimille.

Kristilliset eivät ole ainoa kristillisoikeistolainen puolue Suomessa. Osa perussuomalaisista on lähentynyt uskonnollista oikeistoa, ehkä Trumpin politiikan innoittamana. Heistä ehkä kuuluisin poliitikko on ulkomaankauppaministeri Ville Tavio. Kuuluu järjestelleen rukoushetkiä ministerikabinetissaan ja kertonut osallistuvansa Trumpin rukousaamiaiselle. Hän tulee hallituksessa hyvin toimeen Räsäsen kanssa. Arvomaailma yhdistää. Heidät molemmat voidaan nähdä osana tätä kansalliskonservatiivista aatetta ja liikehdintää. Kuri ja järjestys olla pitää ja homot eivät saa edetä yhteiskunnassa. Siinä, missä Trump ei kaihda hyökätä Venetzuelaan, itsenäiseen maahan ja tappaa maan kansalaisia, voivat nämä kiihkoilijat toteuttaa Suomessakin valtaan päästyään jonkinlaista voimapolitiikkaa esimerkiksi omia poliittisia vastustajiaan kohtaan. Moraali ei näytä olevan pidäke käyttää väkivaltaa. 

Kristillinen oikeisto ei ole vielä tällä hetkellä Suomessa merkittävä poliittinen voima, puhumattakaan sen muuttumisesta radikaaliksi massaliikkeeksi. Mutta kyllä sen propaganda heikentää kansalaisten luottamusta poliittista järjestelmää kohtaan. Suomessa on satojatuhansia herätysliikkeiden jäseniä, jotka äänestävät johtajiensa määräyksen perusteella, esimerkiksi Päivi Räsästä, Mika Niikkoa tai Laura Huhtasaarta. Tämä uskonnollinen kannattajajoukko on lisääntyessään määrällisesti uhka suomalaiselle demokratialle ja äänestämisen vapaudelle.                               

Uskonnollisen oikeiston voima perustuu herätysliikkeisiin ja he ovat vakaan kannatuksensa vuoksi suhteettoman suurella mandaatilla eduskunnassakin. Suomessa olisi tärkeätä vahvistaa uskonnon ja politiikan erottamista toisistaan. Valtionkirkkojärjestelmä tulisi purkaa ja kirkko muutettava tavalliseksi yhdistykseksi. Tämä merkitsisi tietysti kirkon verotusoikeuden poistamista. Kirkon erityisaseman poistaminen vaikuttaisi tietenkin koko yhteiskuntaan, mutta Raamatulla ei voisi enää perustella poliittisia päätöksiä tai sillä olisi sama todistusarvo kuin joka lukisi eduskunnassa Aku-ankkaa.

Esa Kanerva