20.9.2019
Äitimme, isomummumme ja ystävämme on kuollut. Muistan hyvin maaliskuun 6. päivän 2017, jolloin vietimme Liisan 90-vuotispäiviä Kuuselassa. Silloin ei ollut tiedossa vakavaa sairautta ja äidillä oli toive elää sata vuotiaaksi. Tämä toive ei toteutunut. Pitkän elämän hän sai kuitenkin elää. Eikä kukaan olisi suonut hänelle niitä viimeisien viikkojen kärsimyksiä. Elämä ei kuitenkaan kuuntele ihmisen toiveita ja se voi koetella ihmistä viimeiseen hetkeen asti.
Äidin lapsuuskaan ei ollut pumpulissa kasvamista 20-luvun Suomessa ja pienviljelijäperheessä. Vanhemmat kävivät taksvärkissä kodin ulkopuolella ja 7 lasta saivat tulla päivät toimeen keskenään. Näissä olosuhteissa he kasvattivat toinen toistaan niin hyvässä kuin pahassa. Lapsuuden kovat olot muovasivat varmasti Liisan persoonallisuutta. Oli pidettävä puoliaan ja joskus tarkoitus pyhitti keinot tavoitteen saavuttamisessa. Kaikesta oli pulaa, ruuastakin tai ainakin se oli yksipuolista. Äidistä kasvoi sitkeä, pitkäjänteinen ja totinen.
Vertasin 90-vuotispuheessani äidin elämää Suomen itsenäisyyden historiaan. Käsi kädessähän ne ovat kulkeneet, tasavalta 10 vuotta vanhempana. Yhteiskunnalliset olot muovasivat Liisan elämänkulkua niin kuin kaikkien muidenkin kansalaisten. Olivat sodat, sotakorvaukset ja sotien jälkeinen puute. Vuonna 1943 äiti lähti Tampereelle 16-vuotiaana piikomaan ja sille tielle hän jäi, kotiin ei enää palattu. Sodan jälkeen hän pääsi hattutehtaalle töihin ja oppi modistin tai niin kuin hän itse totesi, hattumaakarin ammatin.
Isän hän tapasi 40-luvun loppuvuosina ja he avioituivat vuonna -48. Sitten syntyivät peräkanaa kolme poikaa, viimeisimpänä Ari vuonna -55. Elämä oli niukkaa vielä pitkälle kohti 60-lukua. Kaksiossa asui 5 henkeä ja alivuokralainen päälle. Suuri isän ja äidin yhteinen projekti ja haave toteutuivat kun omakotitalo valmistui Irjalaan vuonna -60. Sitä maksaa kitkuteltiin seuraavat vuosikymmenet. Äiti hoiti omat lapset kotona, ja hoitolapset lisäksi perheen taloutta tukeakseen.
Suomalaista hyvinvointivaltiota alettiin rakentamaan ja siihen imuun pääsi jollakin tavalla myös Kanervan perhe. Jopa jonkinnäköinen autonriepu hankitiin. Ruoka alkoi monipuolistua ja vaateitakin ostettiin.
Seitsemänkymmentäluvulla jatkettiin hyvinvointivaltion rakentamista ja voitiin kohtuullisen hyvin. Liisa lähti työelämään, kun lapset olivat varttuneet ja työpaikka löytyi Napparilta. Sitten tapahtui kohtalokas autokolari ja Liisa vammautui sairaseläkeläiseksi. Isä pääsi eläkkeelle palokunnasta nuorena ja rakas omakotitalo myytiin. Liisa ja Terho muuttivat Linnainmaalle eläkepäiviä viettämään.
Kahdeksankymmentäluku oli varmaan äitini elämän onnellisin vuosikymmen. He matkustelivat ja katselivat maailmaa. Kaikki näytti olevan hyvin ja lapsenlapsiakin syntyi. Äiti osallistui innokkaasti heidän elämäänsä ja lapsenlapset olivat hänelle tärkeitä.
Isän muistisairaus alkoi vaivata 90-luvun loppupuolella ja äiti omistautui hoitamaan isää. Tätä urakkaa kesti isän kuolemaan, vuoteen 2008 asti. Tämä oli raskasta aikaa varmaan kummallekin, sekä hoitajalle että hoidettavalle. Urheasti hän toimi omaishoitajana loppuun asti, vaikka omat voimat alkoivatkin huveta.
Lieneekö tästä syystä, äiti alkoi sairastelemaan pian isän kuoleman jälkeen vakavasti. Hän menetti toisen jalkansa ja joutui pyörätuoliin. Kotona asuminen muuttui mahdottomaksi ja edessä oli muutto Kuuselan palvelukotiin.
Alkuvaikeuksien jälkeen hän kotiutui ja sai siellä paljon ystäviä. Tuntui, että hän omatoimisena jopa viihtyi siellä. Viime vuonna todettu syöpä vei voimia ja tämä vuosi oli kamppailua taudin kanssa. Ajatus ja mieli olivat virkeitä loppuun asti.
Äiti kertoi olevansa sinut kuoleman kanssa. Se ei häntä pelottanut. Sinä, äiti, elät lapsiesi ja lastenlapsiesi kautta. Ystävät muistavat sinua haikeina. Elämäsi on saavuttanut kohdallasi lakipisteen ja sen kiertokulku jatkuu. Elämäsi on täyttänyt tarkoituksensa.
Esa Kanerva
