11.2.2018
Pitihän sitä lähteä mukaan kun vaimon teatteriporukan matkaan pääsi. Helsingissä oli tarjolla Kansallisoopperan madame Butterfly-ooppera. Jo lähtiessäni olin katkeralla ja kademielellä, koska kaikki kansallinen kulttuuri aiotaan keskittää Helsinkiin. Muu Suomi matkustakoon elämysten perässä pääkaupunkiin. Mielessä oli tietenkin Tampereen Työväenteatteriin aiotut valtionosuusleikkaukset. Mainittakoon tässäkin yhteydessä, että kulttuuri on meidän yhteinen asiamme ja sitä tulee vaalia myös kehäkolmosen ulkopuolella. Ei tästä sen enempää tässä yhteydessä. Oopperaa pidetään korkeakulttuurina, jonka ymmärtäminen saattaa olla vaikeata. Muutamia esityksiä olen elämäni aikana katsellut, mieleen on jäänyt Tampereen oopperan hienot esitykset. On ollut pettymyksiäkin, kuten Kansallisessa näkemäni Verdin La Traviata. Se oli mielestäni päätöntä sekoilua ja huutamista. Taidetta se toki oli, minä kuuntelijana ja katselijana en sitä kuitenkaan ymmärtänyt. Olen taiteelle ja teatterille avoin, kaikkea pitää katsella ja kokeilla, ennakkoluulot pitää heittää kenkälaatikkoon. Nyt siis Wuolteen bussiin köröttämään kohti Helsinkiä ja Madame Butterflytä katsomaan.
Koko Kansallisoopperan rakennus on upea. Rakennus vihittiin käyttöön lamavuonna 1993. Muistan hyvin sen keskustelun, jota siitä käytiin. Kansakunta kärvisteli ja seisoi soppajonoissa. Suomen kermalle rakennettiinn oopperapalatseja. Hyvä, ettei vallankumousta syntynyt! No rahaa ei ole pytingissä säästelty, on marmoria ja klumeluuria. Oopperaväki vaikutti kovin aristokraattiselta ja juhlavalta. Pikkaisen tuli vaivaantunut olo siitä, ollaanko tässä oikeassa seurassa.
Olin lukenut kriitikkojen arviointeja esityksestä etukäteen, joten tiesin oopperasta juonen noin suurin piirtein. Juoni sijoittuu 1800-luvun lopun Japaniin ja kertoo rakkaudesta. Tietenkin siitä ja siihen liittyvästä pettymyksestä. Japani oli avautunut 1850-luvun jälkeen ja amerikkalaiset laivastoviereilut olivat alkaneet. Koko maa oli kiinnostunut länsimaisesta kulttuurista, olihan maa ollut sulkeutunut täysin edelliset kaksisataa vuotta. Ja missä merimiehiä, siellä on myös naisia ja suhteita. Ooppera kertoo amerikkalaisesta luutnantti Pinkertonista ja hänen naimastaan nagasakilaisesta tytöstä Cio-Cio-Sanista. Nykykatsonnossa luutnantti Pinkerton oli pedofiili ja hyväksikäyttäjä raukka, joka hylkää 15-vuotiaan vaimonsa ja lapsensa. Pinkerton lähtee takaisin Amerikkaan, menee siellä uudestaan naimisiin valkoisen naisen kanssa. Hän palaa kuitenkin takaisin hakemaan lastaan uuden vaimonsa kanssa ja kohtaaminen päättyy tragediaan. Cio-Cio-San tekee harakirin.
Liekkö säveltäjä Puccinilla juoneen omakohtaisia kokemuksia, koska kerrotaan tuolla vuonna 1924 kurkkusyöpään kuolleella miehellä olleen kova naistenmiehen maine ja kuului pitäneen lukuisia rakastajattaria ympärillään. Erään tytön kerrotaan kolmiodraamassa myrkyttäneen itsensä. Säveltäjä oli maailmankuulu, ihailtu ja kuuluisa. Kuuluisin hänen teoksistaa on La Boheme, mutta sävellyksiä hän teki kymmeniä.
Oopperan musiikki soi korville kauniina ja huumaavana. Kansiksen oma 111 miehinen orkesteri soittaa upeasti. Cio-Cio-Sanin roolin laulaa uskomattomalla taidolla japanilainen Hiromi Omura. Sopraanon ääniala on huikea ja äänen sointi jumalainen. Kuinka niin pienestä ihmisestä voi lähteä niin voimakas ääni, pohtii tämän kirjoittaja. Oopperan oma solisti Mika Pohjonen laulaa Pinkertonin osan. Takuuvarmaa tenorityötä. Mies on laulajana kehittynyt sitten Tangomarkkinoitten. Musiikillisesti vaikuttava kokonaisuus, kieliäkin saattoi opiskella tekstityksestä, joka oli mielestäni loistava, tiiviisti ilmaistuna haluttu ajatus ja kielellisesti näppärästi..
Nopeasti vilahti kolmisen tuntia. Esitys oli jaettu perinteisesti kahteen osaan. Väliajalla sai laskiaispullaa, hävyttämään hintaan toki. Elämyshän tämä, taas on tuliaisena jotakin kotiin vietävää. Sittenkin vielä pari sanaa ihan vertailuna, kyllä Työviksen ”Tytöt” ei esitysenä yhtään häpeä tälle produktiolle. Kannattaa toki katsoa aidan toisellekin puolelle, mutta kyllä se nurmi kotonakin vihertää!
Esa Kanerva
