14.10.2017
Paljon on kerrottu ylistystä ja tarinoita hevosista Suomen sodissa ja historiassa. Vähemmän olen kuullut kehuja tuon ajan naisten panoksesta sotaponnisteluissa ja uhrimielestä. On jotenkin ollut itsestäänselvyys, että naiset hoitivat koko yhteiskunnan koneiston silloin, kun miehet olivat rintamalla. Naiset saivat toki Suomessa äänioikeuden 1906, mutteivät tasa-arvoista kohtelua edelleenkään. Naisten voima ja ”välttämättömyys” tunnistettiin pakon edessä sodissamme, itse tasa-arvo on edennyt tähän päivään mennessä kangerrellen. Syyt siihen ovat syvällä kansakunnan arvoissa ja mielessä. Suomalainen yhteiskunta oli pitkälti kohti 1950-lukua miesten yhteiskunta. Piian tullessa raskaaksi, arvot syyttivät perheen isän sijasta nuorta maalaistyttöä. Lain säädännöllä on kohti 2000-lukua pakotettu päättäjät ottamaan huomioon tasa-arvonäkökulma, mikä koskaan ei ole tosiasiassa hyvä lähtökohta.
Oikeuslaitoksemme ja sosiaaliviranomaiset elävät yhä menneitä aikoja. Avioeroissa lapset ”tuomitaan” yleensä äidille. Tämä lisää naisten köyhyyttä ja epätasa-arvoa. Ensimmäinen naispresidentti ei vielä takaa sitä, että yhteiskunnassa kaikki nykyään olisi tasa-arvon kannalta hienosti. Lainsäädännöllisesti näyttäisi kaiken olevan kunnossa, mutta miksi aamuisin bussiin lapsia työntävät ihmiset ovat naisia? Sama toistuu iltapäivisin. Elääkö edelleen vahvana viime vuosisadan entiset roolimallit? Onko isän asema yhä menneen maailman käsitys lapsen ensisijaisena omistajana ja käskynhaltijana.
Koulutetulla naisilla ei ole varaa perustaa perhettä. Työnantajat edellyttävät totaalista työpanosta ja oman elämän uhraamista yritykselle. Eettisesti minusta kyseenalaisinta on työnantajien perustamat munasolupankit. Miehet eivät ilman kohtua synnytä, äideille pitää yhteiskunnassa antaa mahdollisuus lisääntyä ilman työsyrjinnän pelkoa.
Köyhyys ei ole tasa-arvoista. Yksinhuoltajanainen on tilastojen mukaan vaikeammin työllistettävä kuin vastaavassa tilanteessa oleva mies. Työnantajat kammoksuvat neljän pienen lapsen yksinhuoltajaa. Syystä kylläkin, koska yhteiskunta ei ole luonut mitään naista puolustavaa mekanismia pärjätä tällaisessa tilanteessa työmarkkinoilla. Yksinhuoltajaperheistä neljännes joutuu turvautumaan toimeentulotukeen eli yhteiskunnan viimesijaisimpaan turvaverkkoon.
Naiset joutuvat paitsioon yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Miten yhdistää osallistuminen politiikkaan, vanhemmuus ja huoltajuus? Yleensä miehen urheiluharrastus ohittaa naisen mahdollisuudet osallistua politiikkaan. Siksi vaikuttamisen pelikentillä ei juuri nuoria naisia näy. Tämä ei ole tasa-arvoista! Asenteiden pitää muuttua ja isät pistää töihin. Perhevapaauudistus olisi hyvä alku.
Hatun nosto kaikille räntäsateessa kitiseviä lapsiaan aamukuudelta päiväkotiin bussilla vieviä naisia kohtaan!
Esa Kanerva
