Euroopan kohtalonhetket ovat käsillä

                                                                                                                    

                                                                                                                                                

                                                                                                      21.11.2025

Viime päivät on Euroopassa ihmetelty ja lehdistössä revitelty jenkkien ja Venäjän neuvottelemasta rauhansopimuksesta. Sopimuksen törkeät ehdot Ukrainalle muistuttavat Suomelle annettuja rauhanehtoja 1944. Miten Trumpin kelkka on kääntynyt tähän suuntaan? Suunnitelmista lähettää Ukrainan armeijalle Tomahawk-ohjuksia, on linja muuttunut Euroopalle ja Ukrainalle ehdotettavaan nöyryyttävään pakkorauhaan. Paasikiven totuudet pitävät edelleen paikkansa. Suurvalloilla ei ole moraalia pikkuvaltioita kohtaan. Mutta mitä tuo rauhansopimus tai Ukrainan tappio merkitsisivät maailmalle?

Maailmanjärjestystä ylläpitäneellä ns. kansainvälisen oikeudella voisi pyyhkiä takalistoa. Millään valtiolla, paitsi suurvalloilla, ei olisi mitään takuuta alueellisesta koskemattomuudesta. Tapaus Ukraina päästäisi valloilleen kaikki autoritaariset valtiot toimimaan vastaavanlaisesti. Hyökkäily toisiin maihin valloitusaikeissa normalisoituisi maailmassa. ”Oikeus on vahvemman puolella” ajatustapa leviäisi. Mitä tekisi Kiina Taiwanin suhteen?

Euroopan kannalta Ukrainan murtuminen olisi katastrofi. Venäjän kannalta Ukrainan tappio olisi suuri voitto ja Putin nousisi kansallissankariksi. Seuraavina vuosikymmeninä ei Euroopassa olisi rauhantilaa eikä vakautta. Turvattomuus turvottaa asevarustelua ja kaikki rahat sijoitettaisiin puolustusbudjetteihin. Euroopassa alkaisi kansallisvaltioitten välinen syntipukkien etsintä, mikä johtaisi erimielisyyksiin niin taloudessa kuin yhtenäisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ääriliikkeet saattaisivat onnistua kampeamaan itsensä valtaan ja se taas murtaisi loppujakin Euroopan yhteisestä linjasta.

Suomella on hyvin paljon hävittävää epäreilun rauhan vuoksi Ukrainassa. Suomen ja Ruotsin kiusaksikin ja kostoksi Venäjä järjestelisi armeijaansa uusiksi ja sijoittaisi uusia joukkoja itärajamme läheisyyteen. Itärajallamme vallitsisi kylmä sota ja toinen ”Berliinin muuri”. Suomi on toivonut paljon taloudellisia mahdollisuuksia Ukrainan jälleenrakentamisessa, mutta ne voi unohtaa pakkorauhan jälkeen toiveajatteluksi. Venäjä ei halua länsirajalleen hyvinvoivaa kansallisvaltiota näyteikkunaksi omille kansalaisilleen. Suomen taloudellinen kestävyys olisi joutumassa äärimmilleen lisääntyvien puolustusmenojen johdosta ja se vaikuttaisi kielteisesti elintasoomme.

Jos Putin saisi omalla invaasiollaan merkittäviä alueellisia valloituksia ilman lännen puuttumista, olisihan tämä esimerkki ja vaarallinen viesti Kiinalle. Ainakin kynnys lähteä hyökkäykseen Taiwanin valloittamiseksi laskisi. Ja olisihan Zelenskin tappio osoitus lännen heikkoudesta ja kyvystä puuttua sotilaallisesti mihinkään. Amerikan olisi pakko suunnata strategista painopistettä edelleen pois Euroopasta ja vahvistaa läsnäoloaan Tyynenmeren alueella suojellakseen liittolaisiaan Japania, Koreaa ja Australiaa.

Kaikesta pahinta olisi asevarustelukierteen käynnistyminen. Ydinaseet astuisivat voimakkaasti esiin ja valtioitten retoriikkaan. Kiinan ja Taiwanin kriisi johtaisi mahdollisesti konfliktin ydinasein käytäväksi sodaksi. Kolmannen maailmansodan syttymisen uhka on ihan relevantti mahdollisuus, mikäli Kiina luottaa Ukrainan tilanteen vaikutuksesta omiin laskelmiinsa.

Saa nähdä, herääkö Eurooppa vastustamaan Amerikan ja Venäjän välistä suhmurointia. Olisi viimeiset hetket koota voimat Brysselissä ja herätä geopoliittiseen todellisuuteen. Luotan Saksaan, vaikka se tällä hetkellä makaa kanveesissa johtuen naivista energiariippuvuudestaan Venäjään. Macron on rampa ankka poliittisesti, sieltä suunnalta ei löydy Euroopan johtajuutta. Mutta kun saksalaiset heräilevät todellisuuteen ja joutuvat selkä seinää vasten, eiköhän sieltä suunnalta ala kuulua sotilaallisia komentoja ja aleta panna joukkoja ojennukseen.

Esa Kanerva

Soittamisen iloa

                                                                                                                            

                                                                                                 

                                                                                                        11.11.2025

Soittelen hanuria Ahjolan harmonikkaorkesterissa. Sinne pääsemineni oli pudasta sattumaa ja onnea. Kurssi tai orkesteri oli äkillisen poisjäännin seurauksena jäämässä vajaaksi ja minua haluttiin tietysti täyttämään tyhjä paikka. Soitonopettajani suositteli ja kysyi mukaan ensimmäiseksi. Osa soittajista on soitellut keskenään kymmenet vuodet eri kokoonpanoissa. Nykyisellä porukalla olemme harjoitelleet kolmisen vuotta. Aluksi oli vaikeaa, pikkuhiljaa yhteen soittamiseen tottui ja mukaan pääsi. Orkesterisoittaminen ei ole millin tarkkaa työtä, se on millisekuntien tarkkaa työskentelyä. Aloitukset, tauot, soolot ja lopetuksen on mentävä tarkalleen yhteen, muuten seuraa äänten kakofonia.

Yhtyeessämme soittaa 9 henkeä. Meillä on laulusolisti, viulu, basso, rummut ja viisi harmonikkaa. Kaikki ovat vuosikymmeniä soittaneita pelimanneja ja soittaminen sujuu teknisesti hyvin. Yhtyesoittamisessa on tärkeintä tietenkin ehjä kokonaisuus. Tietysti hyvä sovitus ja kappaleen johtaminen. Johtajana ja sovittajana toimii ammattilainen, harmonikkataiteilija Tapani Luojus. Eri soittimilla on eri stemmat eli oma melodinen linja ja nuotti. Siitä syntyy moniääninen musiikki, jonka sovittaja luo.

Nyt harjoittelemme Ahjolan kansalaisopiston 90-vuotisjuhlakonserttiin lauantaina 22.11. Se pidetään Tampereen konservatorion Pyynikki-salissa. Konsertin nimi on ”Kaikuja matkan varrelta”. Yleisölle lienee kutsuvieraiden lisäksi mahdollisuus tulla seuraamaan esityksiä.

Valitsimme ohjelmistostamme esitettäväksi kaksi kappaletta. Ensimmäinen on Erik Lindströmin säveltämä ”Ranskalaiset korot”. Sävellys on viisikymmentäluvun lopulta. Kappale on tunnettu tiiviistä, jazz-vaikutteisesta tunnelmastaan.

Toisena esityksenämme meillä on Mariano Moresin 1943 säveltämä argentiinalainen tango ”Uno”. Uno on erittäin dramaattinen ja tunteellinen tango, joka on yksi Argentiinan kulta-ajan mestariteoksista.

Olemme harjoitelleet kappaleita toista vuotta. Soittamisessa on tärkeintä toistot ja sitten toistot. Joitakin kohtia hiotaan kymmeniä, ellei satoja kertoja. Nuotit toimivat tietenkin muistin tukena. ”Kapellimestarin” panos on ratkaiseva. Tunnelma, fraseeraukset, voimakkuudet, painotukset ja oikea-aikaisuus on hänen vastuullaan ja tietenkin kokonaisuus.

Kaikilla on ensiluokkaiset ja ammattimaiset soittimet käytössään. Musiikin äänentoistolaitteet ovat nykyään välttämättömiä hyvän äänen laadun takaamiseksi.

Mikään soittaminen ei muutu laadukkaaksi, ellei orkesterilla ole hyvää yhteishenkeä, motivaatiota ja kaikilla mukavaa soitella. Kysymyshän on harrastuksesta ja sen pitää olla kivaa. Mutta kyllä soittaminen on myös aina soittajille vakava asia, siihen sitoudutaan ja se on henki ja elämä. Ja sen lisäksi aivot saavat työtä ja jumppaa!

Esa Kanerva  

 

Kouluruoka on minulle pyhä asia

                                                                                                                                     

                                                                                                                                                       

                                                                                                           2.11.2025

Tämän päivän kouluruokailukeskustelu kertoo nyky-yhteiskunnan potevan ruoan saatavuuden ylitarjontaa ja pahoja ilmavaivoja. Nuoret itse on päästetty julkisuuteen kertomaan viime aikoina mielipiteensä kouluruosta niin lehdistössä kuin televisiossa. Ja tietenkin somessa leviää kielteinen suhtautuminen ja negatiiviset trendit. Kouluruoka on pahaa ja epämiellyttävän näköistä mössöä. Ruoka jätetään syömättä ja poiketaan lähikaupassa ostamassa vanhempien rahoilla herkkuja. Nuorten terveydestä vastaavat tahot ja opettajat ovat käsi päässä. Ilmiö ei ole missään tapauksessa yksinkertaisesti selitettävissä, vaan on laajasti yhteiskunnallinenkin kysymys. Otan tässä blogissa vapauden tuoda ikääntyneen ihmisen näkökulman kouluruokakeskusteluun ja oman kokemuksen minulle melkein ”pyhästä” asiasta.

Ymmärrän, että olosuhteet ovat erilaiset 1950- ja 60-luvulla kuin nyt. Varsinkin viisikymmentäluvulla kärsittiin kaupungeissa vielä suoranaista puutetta, jopa nälkää. Ruokaa arvostettiin ja täysi maha oli suuri ilon aihe. Ei ollut ruoan hävikkiongelmaa eikä ruokaa jätetty lautaselle. Yksipuolistakin ruoka, varsinkin kouluruoka, oli perunaa ja kastiketta, vaihteluksi erilaisia keittoja. Silakkaa syötiin melko usein, koska se oli halpaa. Joulu oli poikkeus arkeen, kinkku hankittiin ja laatikot tehtiin. Kansakoulussa ruokana oli aikanani velli tai puuro, ei sen kummempaa. Keskikoulussa piti olla omat eväät. Vasta viimeisinä vuosina lukiossa alettiin tarjoilemaan lämmin ateria koulun keittiöstä. Ja me pojathan Clasussa olimme nälkäisiä kuin sudet ja meinattiin mennä oven läpi ennen ovien aukaisua ruokailutilaan. Ei puhettakaan, että joku olisi jättänyt syömättä tarjotun. Ruoka oli hyvää ja se tuntui maittavan kaikille.

Suomi on harvoja poikkeuksia maailmalla, jossa koululaisille tarjotaan ilmainen ateria. Halvallahan kouluruoka valmistetaan nykyäänkin, mutta käsittääkseni ihan kelvollista arkiruokaa se on. Arvostelu kohdistuu ruoan mauttomuuteen ja teolliseen massatuotantoon. Pitäisi saada itse valita useammasta vaihtoehdosta ja makumaailmasta. Valitettavasti elämä on enemmän arkea kuin juhlaa. Ravintolamaista tarjontaa yhteiskunta ei pysty kouluissa tarjoamaan. Olen sitä mieltä, että nälkäiselle maistuu kaikki ruoat. Koska nuoret kertovat olevansa nykyään tiedostavia, miksi ei maailman nälkäpesäkkeet tuo yhtään perspektiiviä nähdä tämä suomalainen yltäkylläisyys. Puuttuuko empatiakyky tai kokemus nälästä?

Luulen, että valistus ja maailman nälästä saarnaaminen ei auta meidän joillekin nirppanokille teineille. Kouluruokailu on yhteiskunnallisesti tärkeää, eikä sitä ei voi lopettaa, koska suurimmalle osalle kouluruoka maistaa ja on ainoa kunnollinen ateria päivässä. Köyhien perheiden lapsia on tässä maassa riittämiin. Ruokailuun osallistumisen pitää tietenkin olla pakollista ja kaikkien on osallistuttava yhteisölliseen tilanteeseen. Se on osa opetusta ja kasvatusta. Sitten voisi kokeilla vähän keppiäkin, ruoan syömättä jättäneeltä evätään oikeus ruokailuun seuraavalla viikolla yhtä monena päivänä kuin hän on kuluneella viikolla ”kronklannut” ruokaa jättämällä sen väliin. Ja järjestelystä tieto kotiin, totta kai. Järkevät vanhemmat jättäisivät nuoren taskurahat väliin ja kokemus yhden päivän syömättömyydestä voisi olla kasvattava. Tiedän, että ehdotukseni todetaan ”järkyttäväksi” ja nuorta sortavaksi. Eikä se tule koskaan toteutumaan. Esitetty, mikä esitetty, se tuli kuitenkin suoraan sielusta ja ärtyisyydestä.

Tämä yhteiskunnallinen ”ongelma” on peräisin kotien kasvatuksellisen otteen puuttumisesta. Päivän yhteisiä ruokahetkiä ei järjestetä. Perhe syö kukin eri aikaan ja napostelee välipaloja. Kotiruokaakaan eivät kaikki vanhemmat osa valmistaa. Ja yleinen ruuan kunnioitus ei siirry lapsille samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ruokaa haaskataan ja sitä heitetään surutta roskiin. Lasten ei tarvitse syödä lautastaan tyhjäksi, jos ruoka ei ole mieleistä. Some pursuaa kaikenmoista roskaa ja ohjeita. Uudet ruokavaliot, laihuus, vihreä vegaanisuus ja ihanteet leviävät siellä kuin kirput sirkuksessa.

Minulle isä opetti, ettei lahjahevosen suuhun saa katsoa. Neuvo voisi päteä myös kouluruokailuun. On suuri kädenojennus yhteiskunnalta tarjota ilmaisen opetuksen lisäksi vielä ilmainen lounas kaupan päälle. Ei sen tarjoaminen ole kiveen hakattua nyt, kun on alkuun päästy hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen purkamisesta. Muistakaa tämä seuraavalla kerralla ottaessanne ruokaa koulun linjastolta.

Esa Kanerva