25.9.2025
Ukrainan presidentti Volydimir Zelensky esiintyy harvase
ilta iltauutisissa. Minulle tulee tuollon useasti mieleen Suomen oma sotahistoria ja
presidentti Risto Rytin henkiset paineet. Talvi- ja jatkosotaa käytiin eri
aikana ja olosuhteissa. Ajallisesti ei ole eroa kuin kymmeniä vuosia.
Vihollinen on sama maa, Venäjä tai aikaisemmin Neuvostoliitto. Sekä Suomen että Ukrainan
kimppuun hyökättiin. Molemmissa tapauksissa on kysymys aggressiosta ja Venäjän
ikiaikaisista laajentumishaluista.
Ukrainalla ja Suomella on historiassa samankaltaisuuksia,
mutta enimmäkseen suomalaisten ja ukrainalaisten tiet ovat olleet erilaisia.
Suomi on päässyt Venäjän syleilystä Ukrainaan verraten kuin koira veräjästä.
Tällä hetkellä Suomi on Ukrainan liittolainen, olemme olleet myös sotarintaman
vastakkaisilla puolilla, Stalin lähetti Ukrainan neuvostotasavallasta joukkoja
taistelemaan suomalaisia vastaan toisessa maailmansodassa. Tuskin ne
taistelujoukot olisivat lähteneet sieltä vapaaehtoisesti, Stalin ei kysynyt mielipidettä.
Neuvostoliiton teot Ukrainaa kohtaan ovat olleet kautta vuosisatojen verisiä ja
imperialistisia. Jätän Venäjän ja Ukrainan pitkän 900-luvulle ulottuvan syntyhistorian
sikseen, pitäydyn 1900-lukuun ja Venäjän vallankumouksen jälkeiseen aikaan sekä
näitten valtioitten keskinäiseen, alisteiseen suhteeseen. Ukraina yritti moneen
kertaan 1. maailmasodan jälkeen rypistellä itsenäiseksi valtioksi, mutta alue
joutui bolsevikkien hallintaan. Suomi onnistui sitä vastoin irtaantumaan
Venäjästä vallankumouksen pyörteissä ja itsenäistyi 1918.
Ukrainalaiset saivat maistaa oikeastaan kaikki Stalinin, myös
omaa kansaansa kohtaan käyttämät ja keksimät brutaalit, terroristiset keinot. Viljelysmaat
kollektivisoitiin 1920-luvun lopulla ja vähänkin isommat maanomistajat
menettivät maansa. Jos hyvin kävi, heidät siirrettiin maan sisäisesti, jonkun
pahaisen ja huonolaatuisen pellon viljelijäksi. Suurin osa lähetettiin Uralin
taakse pakkotyöhön, gulakkeihin. Miljoonia ammuttiin summittaisissa joukkoteloituksissa
näytösoikeudenkäyntien jälkeen. Papit ja muu sivistyneistö oli likvidoitu jo
aiemmin.
Stalin halusi 1930-luvulla teollistaa maan. Siihen tarvittiin
länsimaista teknologiaa, eli koneita ja laitteita. Maksuksi oli tarjota viljaa,
jota länsimaat halusivat ostaa. Viljaa oli saatavilla Ukrainasta, jossa kolhoosien
vastustus oli suurta ja viljan pakkoluovutuksia yritettiin vältellä viimeiseen
asti. Ryssät veivät siemenviljatkin ja takavarikoivat viimeiset leivänpalat. 1932–1933
miljoonat kuolivat nälkään, Holodomorissa, joka merkitsee ”nälkään tappamista”.
Ns. kulakkien luokka haluttiin hävittää tyystin. Taustalla oli yritys murtaa
ukrainalainen talonpoikaisväestö ja kansallinen identiteetti.
Ukrainan kansan kärsimyksen sinetöi II maailmansota, jossa
alue oli sotatantereena ja eri miehittäjien hallussa. Venäläinen terrori
vaihtui välillä saksalaiseen, julmaan komentoon. Ja päinvastoin.
Ukraina itsenäistyi Neuvostoliiton hajottua 1991. Venäjä
tai Putin ei koskaan hyväksynyt tosiasiallisesti Ukrainan itsenäisyyttä. Se
yritti saada omaa miestä maan hallintoon, mutta kansa nousi vuonna 2014 vallankumoukselliseen
vastarintaan ja venäjämielisen Janukovitsyn oli siirryttävä maanpakoon Moskovaan.
Kostoksi Venäjä miehitti Krimin ja hyökkäsi Itä-Ukrainaan. Kuten hyvin
muistamme, 24.2.2022 Putin aloitti täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan.
Suomen itsenäisyyden ajan traagisin vaihe oli sisällissota.
Venäjä vallankumouksen innoittamana ja syvän luokkayhteiskunnan kannustamana
punainen työväenluokka lähti taisteluun porvarillisia hallituksen joukkoja
vastaan. Taistelu oli lyhyt ja päättyi punaisten häviöön. Perintönä valkoisesta
terrorista ja teloituksista jäi kansakuntaan syvät haavat. Se oli kuitenkin
sisäpoliittinen sota saksalaisten sotilaallista tukea valkoisille ja maassa olleita venäläisiä sotilaita lukuun
ottamatta.
Suomi pystyi vakiinnuttamaan asemansa tasavaltana sisäpoliittisesti
ja ulkopoliittisesti. Meitä ei sortanut mikään ulkopuolinen valtio ja saatoimme
opetella demokratiaa itsenäisesti. Selvisimme köyhyydestä pikkuhiljaa ja
sisäisistä kuohunnoista. Oikeisto ei saanut diktatuuria eikä sosialismi
jalansijaa.
Ukraina ja Suomi ovat kokeneet Venäjän hyökkäyksen ja maahan
tunkeutumisen. Stalin halusi alistaa vuonna 1939 Suomen nopeasti ja auta armias, jos se
olisi onnistunut. Suomen kansaa olisi kohdannut Ukrainan historiasta tietämämme
kauhut. Pohjalaiset olisi ensimmäisenä lastattu härkävaunuihin ja rahdattu
Uralin taakse pakkotyöhön. Hämäläiset olisi jääräpäinä ammuttu ja savolaiset
sutkina ihmisinä, etenkin naiset olisivat saaneet palvella herrakansaa. Mielikuvitus sijansa saakoon!
Suomi pääsi EU:iin ja Natoon. Näihin seuroihin Ukrainakin
haluaisi päästä, mutta Putin on valmis tapattamaan tuhat sotilasta päivässä
estääkseen tämän. Suomalaiset taistelivat velivenäläistä vastaa lähes viisi vuotta.
Tilanne Ukrainan rintamalla on kestänyt nyt yli kolme vuotta. Suomalaiset
saivat vihdoin katkeran makuisen rauhansopimuksen, miten käynee Ukrainalle, riittääkö
viisi vuotta sotimista rauhansopimuksen solmimiseen?
Suomella ja Ukrainalla on yhteinen vihollinen. Maiden historian
kulku tai oikut eivät ole kuitenkaan samankaltaiset. Tänään elämme rauhanaikaa ja elintasomme on hyvä. Meidän kohdallamme
menneisyydessä on ollut onnea, silkkaa sattumaa ja johdatusta, ehkä hyviä
valintoja. Tuntuu siltä, että Ukrainalle maailma on kääntänyt selkänsä kautta
historian. Tätä kansaa kidutettu, tapettu, raiskattu ja vainottu, pääasiallinen
vainoaja on ollut Venäjä, venäläinen imperialismi ja panslavismi. Ei Suomikaan ole Venäjän
kanssa päässyt helpolla, on tarvittu vuosikymmenien nöyristelyä, tukahdutettuja tunteita ja
hammastenkiristelyä. Mutta olemme itsenäisiä, Venäjän mielipiteistä riippumattomia
ainakin -90-luvulta alkaen.
Voiko Venäjä muuttua? Vastaan, ei meidän eikä meidän
lapsiemme elinaikana, tuskin ennen nykymaailman perusteellista romahdusta ja sen
jälkeistä mahdollista jälleenrakennusta. Rauhaa Ukrainaan tuskin saadaan ennen
kuin Trump poistuu näyttämöltä, jos poistuu, Yhdysvaltojen seuraavien vaalien
jälkeen. Hän on pikemminkin rauhan este kuin rauhannobelisti!
Esa Kanerva