10.1.2019
Palkansaajien työehtoja on pyritty heikentämään viimeiset
neljä vuotta hallituksen runnomisella ja käskytyksillä. Tulokset eivät ole
mairittelevia. Varsinkin jos verrataan kolmikannan muutama vuosikymmen sitten
saavuttamiin menestystarinoihin ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Näistä
onnistumisista voisi mainita monet tulopoliittiset keskitetyt ratkaisut. Ne
ovat olleet eriväristen hallitusten keskeinen talouspolitiikan väline. Myös monet sosiaali- ja eläkepoliittiset
ratkaisut on kyetty sopimaan niiden kylkiäisenä tai erikseen. Tätä ei
tietenkään ole katsottu suopeasti poliittisessa päätöksenteossa, etenkään
oikealla, ja kulmakarvoja nostelematta.
Kolmikannan historian juuret voisi istuttaa talvisodan
aikaiseen kuuluisaan tammikuun ”kihlaukseen”, jossa SAK ja työnantajaliitto STK
antoivat julkilausuman. Siinä tunnustettiin työntekijäpuoli neuvotteluosapuoleksi
ja kummatkin sopimuksen allekirjoittajat lupasivat neuvotella luottamuksellisesti
työelämään liittyvissä kysymyksissä. Alku oli vaatimaton. Lopussa seisoo kiitos
ja niin kävi tässäkin tapauksessa. Ensimmäinen varsinainen tulopoliittinen
ratkaisu oli valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan 1968 neuvottelema tupo,
Liinamaa-ykkönen. Suomi eli tuolloin levottomia aikoja ja konsensusta
tarvittiin pitämään ääriryhmät ”hallinnassa”. Sipilän hallitus on sitä vastoin halunnut
purkaa sitä, mitä silloin rakennettiin, mm. työehtosopimusten yleissitovuutta
ja työntekijöitten irtisanomissuojaa.
Esimerkiksi 1970-luvulla tehtiin kolmikantaisesti monia poliittisiakin
ratkaisuja. Liinamaassa sovittiin mm. hinta- ja vuokrasääntelystä. Nämä asiathan
tosiasiallisesti olisivat kuuluneet hallitukselle. Yleensä politiikka ei
muuttanut piiruakaan järjestöjen sopimasta paketista. Tämä oli tietysti varsinkin
oikeistolle kova pala nieltäväksi. Ammattiyhdistysliikkeen kannalta Liinamaa-sopimukseen tuli niiden kannalta merkittävä parannus. Työnantajat alkoivat
periä palkanmaksun yhteydessä ay-jäsenmaksut suoraan palkasta ja niistä tuli
verovähennyskelpoisia. Tätä uudistusta ovat työnantajat varmasti monesti
katuneet ja monet hallitukset ovat tuoneet työpöydälle, varsinkin
verovähennysoikeudesta luopumisen.
Muita kuuluisia sopimuksia olivat UKK-sopimus ja vuoden
1972 tupo. Niissä sovittiin mm. lapsilisien korottamisesta ja ns.
lomaltapaluurahasta. Vuosilomien pidentäminen oli mukana useissa tupoissa. Työnantajille
lähes kirosana ovat ns. Pekkasvapaat. Valtakunnansovittelija Matti Pekkasen
johdolla sovittiin kaksi keskitettyä sopimusta, vuosina -81 ja 84. Ne olivat
kaksivuotisia. Työaikaa vähennettiin 32 tuntia vuodessa ja työttömyysturvaa
parannettiin. Kolmikannan perusmallihan oli se, että järjestöt ensin sopivat ja
sen jälkeen käynnistyi lakivalmistelu. Tämän jälkeen eduskunta kuittasi sovitun
ja hyväksyi asiaa koskevan lain.
Kriiseissä laaja konsensus ja sopiminen ovat
parhaimmillaan. Kolmikanta näytti voimansa myös 1990-luvun lamassa, Vuonna 1992
kaksivuotisessa Ihalainen-Kahri-sopimuksessa sovittiin jopa palkkojen
jäädyttämisestä. Toisaalta hallitus lupasi säilyttää työttömyysturvan tason.
EK teki sääntömuutoksen, joka tuli voimaan vuonna 2016. Sen
seurauksena EK ei enää tee keskitettyjä tulopoliittisia ratkaisuja. EK ei
myöskään voi olla osapuolena keskusjärjestösopimuksissa, jotka
liittyvät sääntömuutoksen alaan kuuluviin työmarkkinakysymyksiin. Se oli sitten
loppu Suomen selviytymis- ja menestystarinalle. Kolmikantaa olisi Sipiläkin
tarvinnut monet kerrat viimeisen neljän vuoden aikana. Se olisi toiminut
takuuvarmasti paremmin kuin pakkolaeilla uhkaaminen. Hallituksen tavoite ei
ollut mielestäni kuin osin työttömyyden ja kilpailukyvyn hoitaminen. Pääpointti
oli ammattiyhdistysliikkeen paneminen saappaan alle ja toteuttaa Keskustan pitkään
haikailema työreformi. Eikä Kokoomus tietenkään ole ajatusta vastaan pannut.
Kevyt mullat kolmikannalle!
Esa Kanerva
