Esa Kanervan kunnallisvaalikampanjan lähtölaukaus

TULE KUULEMAAN JA KESKUSTELEMAAN ELÄKKEISTÄ!

Helmikuun 18 päivänä klo 18 järjestetään Tampereen Työväentalon Väinö Voionmaan salissa 8 krs (Hämeenpuisto 28) Suomen eläkejärjestelmästä, eläkkeistä ja eläkeläisten asemasta keskustelutilaisuus. Tilaisuudessa alustaa dosentti, valtiotieteen tohtori ja kirjailija Kimmo Kiljunen.  

Tilaisuus toimii samalla myös Toveriseuran puheenjohtajan Esa Kanervan kunnallisvaalikampanjan lähtölaukauksena. Kaikki ovat tervetulleita mukaan tilaisuuteen. Samalla voi ilmoittautua tukiryhmääni.

Lisätietoja antaa: Puheenjohtaja, pääluottamusmies Esa Kanerva, p. 040-5152381

Tilaisuuden järjestää SDP:n Tampereen Toveriseura

Tenunenäkin on ihminen

                                                                                                                                       11.1.2016


Suomalaisessa yhteiskunnassa on aina ollut puliukko-ongelmaa. Aikaisemmin sitä esiintyi vuosikymmeniä sitten laajamittaisen ilmiönä pääkaupunkiseudulla, johon maalta ja muualta Suomesta pakoon työttömyyttä ja nälkää lähteneet ihmiset keskittyivät. Kaikilla ei elämä onnistunut uusissa olosuhteissa ja haaksirikkoja tapahtui. Ei Helsinki ollut onnela ja autuus tuolloinkaan. Ammattitaidottomat työmiehet- ja naiset pääsivät sekatöihin rakennuksille ja satamiin. Nuorille maalta tulleilla tytöille oli suuri riski joutua hyväksikäytetyksi ja prostituoiduksi. Kun elämän murhetta loivennettiin viinalla, toiset joivat siihen tahtiin, että kurkusta meni alas työpaikka ja perhe. Kierre oli valmis, nimittäin alaspäin. Ensiksi yömaja, josta yritettiin käydä hanttihommissa ja sen jälkeen liekkimaja. Ja viimeinen sijoituspaikka oli leiri Tattarisuon kaatopaikalla. Sieltä ei kukaan lähtenyt elävänä minnekään. Huonosti kävi myös niille naisille, jotka huoriksi joutuivat, nuoruuden ja kauneuden kadottua. Eri sukupuolta olevien ihmisten kohtalot saattoivat risteytyä loppusijoituspaikassa jäterakennusaineista kyhätyn majan sisällä.

Puhutaan paljon ihmisarvosta ja jakamattomasta jokaiselle kuuluvasta inhimillisestä arvokkuudesta. Siihen kuuluvat perusoikeudet ja tärkeimpänä mielestäni turvallisuus. Sattui elämässä mitä tahansa omasta tai olosuhteista johtuvista syistä, minua kunnioitetaan ihmisenä ja tuntevana olentona. Politiikassa ja keskusteluissa yleensä tuodaan esiin ihmisoikeudet ja osoitellaan milloin Kiinaan, milloin Venäjää. Mitä tapahtuu Tampereella? Tänne on syntynyt vajaan sadan hengen porukka, joka on enemmän tai vähemmän rappiolla päihteitten väärinkäytön johdosta. Sakki on syntynyt jokseenkin samoista syitä kuin aiemmin pääkaupunkiseudulle. Heidät on koettu yhteiskunnan ”roskiksi”, jotka tulisi siivota häiritsemästä tavallisia tamperelaisia. Ongelmia on ollut, koska seurakunnat lopettivat Kyttälässä olleen ”Mustan lampaan toiminnan toissa vuonna. Se toimi aamupäivisin päihdeongelmaisten tukena ja kokoontumispaikkana. Nyt on päihdetoimintakeskus Huoltsunkin toiminta vaakalaudalla. Se on siistinyt kiitettävästi kaupungin keskustaa ja toiminta on ollut arvokasta. Siellä ovat holistit voineet käydä iltapäivisin mm. huoltamassa vaatteensa ja ruokailemassa.

Ratinan Kauppakeskusta rakennetaan Vuolteenkadulla ja Sponda tarvitsee nykyisin käytettävissä olevat tilat. Tilalle olisi löydettävä korvaava huoneisto. Tampereen Tilakeskus on etsinyt uusia tiloja kuin neulaa heinäsuovasta. Paikan on täytettävä tietyt kriteerit. Jos aiotaan siistiä Keskustaa, tilan tulee sijaita lähistöllä, maksimissaan noin kilometrin säteellä Keskustorista. Aamuisin kylmän kangistamat miehet eivät kävele montaa kilometriä selvitäkseen Huoltsuun klo 13, jolloin se avautuu.

Tilojen etsinnässä on minulle avautunut suomalainen suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus. Ehdotettiin mitä paikkaa hyvänsä, aina löytyy vastustajien joukko, joka käyttää vaikutusvaltaansa torpedoidakseen hankkeen. Taustalta löytyy taloudelliset arvot. Jos Huoltsu tulee asuntoni lähistölle, sen arvohan saattaa laskea. Yksityiset grynderit pelkäävät muiden vuokralaisten kaikkoavan. Kaupungin omien tiloja varjelevat etenkin porvarit ja vetoavat samoihin argumentteihin kuin muut vuokranantajat. Huudetaan, että tarvitaanko viiden tähden keskustaluksusta rupusakille? Sehän pilaa tavallisen tamperelaisen viihtyisyyden ja keskustan arvokuuden. Eihän mikään laki velvoita antamaan rupusakille tiloja keskustasta! Ei varmaan laki velvoita, mutta käytännön syyt ja inhimillisyys kyllä velvoittavat. Taloudelliset arvot eivät voi mennä ihmisarvon edelle! Varsinkin kaupungin omien tilojen käyttö olisi tässä tilanteessa enemmän kuin pakollista. Demareitten on omalta osaltaan hoidettava tämä yhteiskunnallinen ongelma.

Muistan nuorena miehenä kauhistelleeni 70-luvulla pääkaupungissa vieraillessani yleistä välinpitämättömyyttä, miten pultsareita siellä kohdeltiin. Verinen mies saattoi maata keskellä jalkakäytävää. Kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota kyseiseen ihmiseen, vaan kiersivät tai hyppäsivät hänen ylitseen. Nyt koen, että samaa välinpitämättömyyttä harjoitetaan omassa kotikaupungissani. Alkoholivammaisen ihmisarvon yli kävellään tai ollaan valmiita ihmisen heitteillejättöön. Alkoholismi on ihmiselle pahempi vitsaus kuin syöpä. Suurin osa pahanlaatuisista kasvaimista voidaan nykyään hoitaa. Viinan juonnin edettyä tietylle asteelle, siitä ei juuri eroon päästä, koska tenu vie järjen, itse- ja sairaudentunnon. Vaikka ihminen on raunio, niin hän on ihminen siinä kuin kuka muu meistä.

Ihmisarvoa loukataan Kiinassa, mutta näköjään malka nähdään aina muualla kuin omassa silmässä.


Esa Kanerva

Kainuun raukoilla rajoilla

                                                                                                                                        8.1.2016

Tulipahan Loppiaisena poikettua muutaman päivän lomalla Suomussalmella. Elämäni liittyy Suomussalmeen siten, että vaimoni on kotoisin Ämmänsaaresta. Samalla reissulla tuli hoidelluksi jo edellisvuonna tilaamani poronvasan noutaminen. Poroisännät olivat hyvin käärmeissään nykytilanteeseen. Sudet tappavat kuulemma ison osan tokasta talven aikana ja valtiolta saatu susikorvaus on poron todelliseen arvoon nähden pieni. Enää on turha yrittää hakea poroa kainaloon suoraan poroaidalta kuten appiukko-vainaalla oli tapana. Varaukset lihasta on tehtävä hyvissä ajoin, mieluummin edellisvuonna, jos mielii käristystä laittaa.

Samalla tuli katselluksi ympärille ja ihmeteltyä, millä täällä yleensä eletään. Noin 8000 asukkaan kunnassa palveluala työllistää jonkun verran, mutta toisiaan palvelemalla ei täälläkään voida elää. Matkailu työllistää koko joukon ihmisiä, mutta sekin painottuu pääosin kesään. Toki jonkin verran luontomatkailua järjestetään talvellakin. Kunnassa kolme isohkoa yksityistä yritystä, Kemetin kondensaattoritehdas, Ämmän betoni ja Tulikiven vuolukiviuunitehdas. Kunta toki työllistää pari sataa ihmistä. Kunnan toiminnasta rahoitetaan kuitenkin yli puolet valtionosuuksilla, jotka ovat suuremmat kuin verotulot.

Työttömyys riivaa seutukuntaa. Joka neljäs työikäinen on vailla työtä. Varsinkin nuorta väkeä pakenee etelän kasvukeskuksiin ja iäkkäämpi väki jää heitä ikävöimään.

Etelän ihmiselle kainuulainen elämäntapa avautuu kokemukseni mukaan pikkuhiljaa. Kiinteä yhteisöllisyys kantaa. Kaupassa kaikki tuntevat toisensa monessa sukupolvessa ja kaikkien kanssa vaihdetaan kuulumiset. Harvoin tapaa kylän raitilla ”myrtsiturpaa” tai mörökölliä. Luontainen iloisuus ja kiinteä perheyhteisö elävät ja voivat hyvin. Se on käsittämätön voimavara ja terveyden ylläpitäjä. Turvallisuudentunne edistää ihmisen hyvinvointia ja voimia kestää taloudellisesti yleisesti kohtuullisen ankeita taloudellisia tosiasioita. Miehille metsästysporukat ja naisille käsityöpiirit luovat pysyviä ja kiinteitä ihmissuhteita.

Ympärillä oleva pudas ja uskomattoman kaunis luonto on elämään laatua antava tekijä. Kalaisat järvet ja laajat metsä- ja suoalueet antavat lisäravintoa ja monelle myös tienestiä. Metsästäminen, kalastaminen ja metsän antimien kerääminen ovat elämäntapa. Ne antavat elämälle tarkoitusta ja vaihtelua. Työttömillekin ne antavat elämään tekemistä ja tarpeellisuuden tunnetta.

Iltapäivälehdissä ihmeteltiin toissa vuonna miekkosta, joka mitään ilmoittamatta oli lähtenyt korpeen ja josta ei ollut kuultu mitään moneen kuukauteen. Poliisi oli kuitenkin täkäläisen elämäntyylin tasalla ja kommentoi tyynesti, että hän on aikaisemminkin ollut kalalla jokusen kuukauden ja palannut aikanaan. Ja niinhän kävi nytkin. Mies palasi hyväkuntoisena reissultaan. Kertoipa käyneensä ”rauhoittumassa”. Kaupunkilaiselle ihmisen luonnossa selviytyminen ilman suurta varustautumista tuntuu käsittämättömältä, mutta täällä kuulemma etelän lehtien kirjoittelulle naureskeltiin ja miehestä tuli julkkis.

Ihmisen tulisi elämässään ymmärtää ja oppia joitakin elämää onnellistuttavia tekijöitä täkäläisiltä. Elä tasapainossa luonnon kanssa ja kunnioita sitä. Kuluta luonnonvaroja harkiten ja ympäristöäsi kuunnellen. Tee töitä oman yhteisösi kiinteiden siteiden puolesta, saat enemmän kuin joudut antamaan. Voit luottaa siihen, että perhe ja tuttavapiiri huolehtivat silloin, kun et itse kykene tai jaksa. Nauti luonnon kauneudesta ja sen tarjoamasta vapaudesta, samoilemalla vaikka keskellä korpea. Ei maksa mitään näyttää iloista naamaa kuin elotonta vahanaamaa.

Ja kaikeksi lopuksi kainuulainen viisaus, ihminen on terve ja kaikki on hyvin, jos elämässä on riittävästi unta ja näläkää.

Esa Kanerva

Inhimillisyyttä vanhustenhoitoon

                                                                                                                                                       

                                                                                                                 4.1.2016

Olen katsellut vanhustemme hoitoa monesta eri näkökulmasta. Vanhusten omaisena olen ollut tätini, isäni ja vielä elossa olevan äitini hoidossa mukana. Työntekijänä Kaupin sairaalan sairaanhoitajana tein työtä vanhusten parissa viitisentoista vuotta.

Olen nähnyt vanhusten hoidon malleja ja tason vaihteluja siis melko pitkältä ajalta. Huikeinta meno on ollut 2010-luvulla, jolloin vanhusten sairaalahoitoa alettiin purkaa ja vanhuksia jättää oman onnensa nojaan, usein aviovaimojen omaishoitoon. Näin kävi isällenikin, joka eli 89 vuotiaaksi, mutta viimeiset pari kymmentä vuotta äidin hoidettavana. Näin jälkikäteen ajateltuna kotiin annetut palvelut olivat aivan riittämättömät ja äidin voimat ainakin viimeiset vuodet äärirajoilla. Huolimatta siitä, että lapsetkin olivat hoitoringissä mukana huolehtien ruuan hankinnasta, kauppa-asioista ja kaikesta muusta byrokratiasta.

Pistää oikein vihaksi vanhusten hoitoon liittyvät suositukset. Siellä todetaan. että avopalveluiden hoiva- ja hoitopalveluissa tarvitaan riittävästi henkilöstöä, joka vastaa asiakkaiden toimintakykyä ja palvelujen tarvetta. Laatusuosituksessa on suositus henkilöstön kohdentamisesta kotihoidossa sekä henkilöstömitoituksista tehostetussa palveluasumisessa. Saahan tällaista pajunköyttä kirjoittaa, mutta korkeasti oppineen kirjoittajan ymmärrystä on ihmeteltävä. Eihän tämä vastaa lainkaan todellisuutta. Jo suhteellisen pahasti dementoituneen ja huonosti liikkuvan isäni hoidon tueksi saimme ”kerjättyä” kotiapua ja suihkuavun kerran viikossa. 

Isäni kuoltua äitini sairastui jonkin ajan kuluttua vakavasti niin, että sairaus johti toisen jalan amputaatioon. Niin sanotussa ”pyöröovisyndroomassa” hän ehti elää parisen vuotta. Se tarkoittaa toistuvia ambulanssimatkoja Acutaan ja taas takaisin kotiin. Näin meno-paluumatkoja kertyi varmasti kymmenittäin. Edes ammattilaisen mielipiteellä ei ollut merkitystä kotipalvelupäällikön tai minkään muunkaan korkean virkamiehen mielipiteeseen. Vastaus oli aina se, että vanhuksen fyysinen ja henkinen kunto eivät edellytä laitoshoitoa. Edes korkea ikä, yli 85 vuotta ei ollut kelvollinen kriteeri.

Kuolio lähti liikkeelle toisen jalan isovarpaasta. Sitäkin yritettiin hoitaa kotikonstein mahdollisimman pitkään. Lopulta koko jalkaterä oli musta eikä muita vaihtoehtoja jäänyt kuin jalan amputaatio polven alapuolelta. Kaiken lisäksi jalka aiheutti yleismyrkytyksen eli sepsiksen. Hengen lähtö oli lähellä tai pikemminkin eloon jääminen oli hyvää onnea. 

Rauhaniemen sairaalan aktiivinen kuntouttava hoito pelasti äidin joutumasta petipotilaaksi lopuksi elämäänsä. Hän oppi pyörätuolilla omatoimiseksi, mikä varmasti vauhditti hoitopaikan löytymistä palvelutalosta.

Olen nyt seurannut äitini asumista ja toimeentuloa palveluasumisen näkökulmasta. Henkilöstö tekee ammattitaitonsa (tai ammattitaidottomuutensa) mukaisesti töitä kiireellä. Ammattilaisena ymmärrän myös, että monesti kiire aiheutuu puutteellisesta ammattitaidosta ja oman työn organisoinnin puutteesta. Sanoo kuin entinen hoitaja, että ”minulla on niin kiire, etten ehdi tekemään mitään!”

Henkilöstön vaihtuvuus on silmään pistävää. Tämä johtunee määräaikaisten ja harjoittelijoiden suuresta määrästä. Tässä järjestelyssä palkan maksajana toimii pääsääntöisesti Kela ja valtio/kunta ns. yhdistelmätuen avulla. Kun päiväraha-aika täyttyy, loppuu myös henkilön työsuhde ja uusi työharjoittelija astuu tilalle.

Jotta vanhustenhoidon laatua voitaisiin nostaa, siihen ei auta ainakaan hallituksen päättämä hoitajamitoituksen lasku. Niin sanottu käänteinen kilpailutus voisi olla yksi toimiva ratkaisu. Palvelun hinta ei olisi ainoa ratkaiseva tekijä kilpailutuksessa. Kriteerinä voisi olla hinnan sijasta laatu, lisäpisteitä voisi saada esimerkiksi henkilökunnan perusosaamisesta, koulutustasosta tai vaikkapa hyvästä ruuasta.

Porvoon kaupunki on tehostanut viimeiset vuodet kotihoidon geriatrista osaamista ja on lisännyt lääkäreiden puhelimitse tavoitettavuutta ympärivuorokautiseksi. Uudistus on purkanut laitoshoidon jonot ja vähentänyt terveyskeskussairaalan ja erikoissairaanhoidon käyttöä säästäen kaupungille vuodessa toista miljoonaa euroa. Tässä ideassa voisi olla suuntaviivaa muillekin kaupungeille.

Missä on päätetty, että koti on aina paras paikka kaikille vanhuksille? Lukuisat kertomukset vanhusten olosuhteista osoittavat, että näin ei suinkaan ole. Kotihoito tuo kyllä palveluja kotiin, mutta se ei aina riitä. Vanhus on suurimman osan päivää yksin kotona, ehkä sängyssä maaten vailla mitään virikkeitä. Itseäni huolestuttaa tässä lisääntyvässä kotihoidon vaatimuksessa ennen kaikkea vanhusten eriarvoistuminen. Nimittäin näillä markkinoilla se on raha, joka ratkaisee. Kotihoidossa on hintalappu jokaista minuuttia, työtehtävää, hoitotoimenpidettä, kuntoutusta ja virikettä vastaan. Rikkailla on varaa laajaan palveluvalikkoon, köyhälle jää luu kouraan.

Vastaavasti palvelutaloissa on hyvin erilainen palvelun laatu riippuen siitä, hoidetaanko sinua yksityisessä, varakkaille kohdennetussa senioriasunnossa vai ARA:n osittain rahoittamassa kunnallisessa hoivakodissa. Maksukykyisille asiakkaille on tarjolla monenlaisia yksityisiä palveluja aina lääkärikäynneistä seuranpitoon. Kuitenkin kaikille kansalaisille tulisi taata inhimillinen elämä riippumatta siitä, kuinka paksu lompakko on, joko omassa kodissa omasta halusta tai sitten tehostetussa palveluasumisessa, kun voimat eivät enää riitä yksin pärjäämiseen.

Lopuksi täytyy todeta, että tasa-arvoista maailmaa ei ole eikä tule, kuoleminen taitaa lopulta kuitenkin kohdella jokaista ihmistä yhdenvertaisesti ja tasapuolisesti. 

Esa Kanerva

 

 

Korpilakoista luottamukseen

                                                                                                                                      31.12.2016


Piti palata kirjoittamisen pariin vasta Loppiaisen jälkeen, mutta en malttanut pitää näppejäni irti tämän hetken poliittisesta tilanteesta. Vuoden vaihteen jälkeen kun toteutuu kohtuullisen iso osa hallituksen lupaamasta kansan kuritus- ja kurjistamisohjelmasta, joka perustuu moniin eri lakimuutoksiin.

Suomalainen työelämä on kulkenut pitkän tien 1970-luvun laittomista korpilakoista tähän päivään. Tavallisten duunariyhteisöjen arkipäivää värittivät tuolloin vastakkainasettelu kapitalisteihin, jotka työläisen ”verta” joivat ja selkään pamputtivat. Toisaalta työtä tekevät olivat tiukan solidaarisia ja tiiviitä yhteisöjä, joissa eriäviä mielipiteitä ei juuri sallittu.


Noista ajoista on kulunut monta kymmentä vuotta ja niiden aikana on tapahtunut lukuisia erilaisia muutoksia niin suomalaisessa työelämässä kuin yhteiskunnassa yleensä. 1970-luvun suunnitelmatalouden jälkeen alkoi hyvinvointivaltion rakentamisen aika. Kaikilla halukkailla oli enimmäkseen töitä. Ammattiyhdistysliike ja työnantajat kykenivät tekemään yhteistyötä ja jännitteet työpaikoilla vähenivät. Näytti jopa siltä, että työn ja pääoman välisen ristiriidan voisi sovitella kohtuullisiin mittoihin.

Suomessa puhaltaa tällä hetkellä kylmä taloudelliseen liberalismiin nojautuva markkinatalousajattelun tuuli. Sen mukaan ihmisen aineellinen eriarvoisuus on oikeutettua. Tämä näkyy yhteiskunnassa suurena työttömyytenä ja työelämässä ns. näkymättömän käden ohjaamien vapaiden markkinoiden maksimointina ja moraalin minimointina.

Kaiken lisäksi Suomen nykyisen hallituksen aikana yhteistä hyvää edistävä moraali näyttää joutuneen väistymään markkinavoimien vaatimusten ja itsekkäästi yksityistä hyvää ajavien aineellisten arvojen tieltä. Jopa ministerien käytöksessä esille nousee liberalismin mukainen näkemys ihmisestä, joka on itsekäs oman etunsa ajaja. Esimerkkejä löytyy joka suunnalta, mutta eritoten valtionvarainministeriöstä ja viestintäministeriöstä.

Tavallisille ihmisille eriarvoistuminen yleensä konkretisoituu työelämän huonontumisena. Etenkin Länsi-Euroopassa työttömyysasteet ovat jumiutuneet monissa maissa korkealle jo 80- tai 90-luvulta lähtien. Tämä on luonut suuren pitkäaikaistyöttömien luokan, joka on syrjäytetty muun yhteiskunnan elämänmuodon ulkopuolelle ja jonka tulevaisuutta määrittää täydellinen näköalattomuus.

Sipilän hallitus ja sen lehtiin ahkerasti kirjoittavat lakeijat peräänkuuluttavat luottamuksen ilmapiiriä työelämään. Syntyykö luottamus siitä, että työttömiä taotaan lisää ja vielä työssä olevien työehtoja heikennetään pakkolaeilla. Hallitus on siis tekemässä lakeja, jotka estävät sopimasta työntekijän kannalta paremmin ja suojaa heikomman osapuolen sijasta vahvempaa eli työnantajaa. Tässä kajotaan jo mielestäni ihmisten sopimisen vapauteen ja hallitus haluaa pitää kansalaisten perusoikeudet oikeudet mahdollisimman kaukana taloudellisista ratkaisuista. Yhtenä esimerkkinä, työntekijän viimeinenkin turva katoaa, jos määräaikaisuuksille ei tarvita mitään perustetta. Työntekijä potkitaan ulos ja seuraava otetaan tilalle, tietenkin heikoimmin työehdoin. Ihmettelen, miten nämä lakimuutokset muka lisäävät työllisyyttä. Päinvastoin epäilen, että ne johtavat lisääntyviin irtisanomisiin.

Luottamuksen menettäminen tapahtuu nopeasti. Sitä vastoin luottamuksen rakentuminen on hidas prosessi. Arvelen, että sen palaaminen työelämään kestää kauan. Palataanko takaisin laulamaan Suomen ”kahdestakymmenestä” perheestä ja ollaan muutenkin sotajalalla, jää nähtäväksi. Kapitalisti koettelee nyt kansan kärsivällisyyttä. Kansalaisten luottamus esivaltaan ei palaa muuta kuin uusien vaalien kautta. Niin pahasti iho on ruvella hallituksen taloustalkoista, joiden perimmäinen syy on pääoman ja kansainvälisten markkinoiden kyltymättömät vaatimukset.

Tämän päivän Aamulehti kirjoittaa pääkirjoituksessaan:” Nyt tarvitaan, ja nopeasti sittenkin, keskinäiseen luottamukseen pyrkiviä tekoja.” Jospa pääministeri Sipilä kaivaisi takataskustaan sen luottamuksen, jota ei ole olemassakaan. Ihmeitä tarvitaan, mutta muuttuihan Raamatun mukaan joskus vesikin viiniksi.

Esa Kanerva