12.2.2020
Suorastaan vihastuttaa tämä nykyinen vanhustenhoidon laatu. Puutteita on niin kotihoidossa kuin tehostetussa palveluasumisessa, yksityisellä ja julkisella puolella. Muistan omalta sairaanhoitajauraltani, että menneinä vuosikymmeninä pidettiin kotona asumisen kriittisenä rajana, jos vanhus tarvitsi apua viikon jokaisena päivänä. Nyt kuulemma kotipalvelukäyntejä saattaa olla 4-5 kertaa päivässä. Tästä voidaan hyvin päätellä, että kotona hoidetaan jo muunlaista hoivaa kuin kotihoitoa tarvitsevia ikäihmisiä. Varttitunnin pyrähdykset monisairaan ihmisen luona ovat lumehoitoa. Sillä pystytään korkeintaan tarkastamaan, että vanhus on hengissä eikä joudu kovin kauaa olemaan kotona kuolleena tai kaatuneena.
Mitään ihmisen elämän laatua kohottavia asioita ei kyetä tarjoamaan tuossa tarjotussa ajassa, kuten ulkoilua tai seurustelua. Vanhus on asuntonsa vanki, jota ruokitaan, kuten Japanissa mekaanisia leluja, tamagotcheja. Tai yritetään käytännössä pitää hengissä. Onko tällainen inhimillistä? Kun ikäihminen sitten pääsee tiheän seulan läpi tehostetun palveluasumisen yksikköön, elämä ei ehkä muutu laadukkaammaksi, vaan joiltakin osin vielä karummaksi ja kontrolloiduimmaksi. Vanhusta on vastassa 25 neliötä omaa tilaa, siis neljä karua seinää ja odotus, että joku kävisi katsomassa.
Monelle ”viranomaisen” eli hoitajan piipahdus on ainoa kontakti ulkomaailmaan. Turvattomuuden tunnetta lisää se, että hälytyskelloihin ei vastata ja tullaan hätiin, milloin tullaan. Puoli tuntiakaan ei ole mikään poikkeuksellinen odotus. Suurin osa vanhuksista ymmärtää, että hoitajaa kutsutaan ainoastaan todellisessa avuntarpeessa. Kun kukaan ei tule, voi vain kuvitella, miten vanhukset sen kokevat. Minun tahdollani ei enää ole mitään merkitystä, minä en saa päättää mistään, en edes sitä, milloin haluan vessaan. Ei tällainen kohtelu ole ihmisarvoista. Moni vanhus masentuu ja haluaa kuolla, pois toisten taakkana olemisesta.
Dementikoiden osa on vielä karumpi. Heidät pistetään suljetulle osastolle. Ovet kiinni loppuelämäksi. Osastot ovat suuria kolhooseja, joissa kaikki tapahtuu koneiston ehdoilla. Herätys on ajallaan, silloin kun se järjestelmälle sopii, parhaimmillaan joku ehtii auttamaan puoleen päivään mennessä. Sitten syödään, vaikka ei ole nälkä. Nukkumaan saatetaan laittaa kuudelta illalla ja unipillerit suuhun saman tein.
Hoitajamitoitusta on päätetty kohottaa, voimmeko nyt olla hyvällä omalla tunnolla, että kaikki on kunnossa. Kissan viikset! Käytännössä mikään ei muutu, kotihoidon taso saattaa laskea nykyisestäkin, koska työntekijät eivät halua siellä työskennellä. Mitä meillä olisi tehtävissä? Jos yhteiskuntaan ei saada ymmärrystä siitä, että jokaisen ihmisen oma paras on tehdä juuri nyt voitavansa vanhustenhoidon tason nostamiseksi. Pitäisi ajatella elämäänsä etukäteen. Nykymenolla jokaisen ihmisen kohtalo on sama, ellet ole poikkeus. Sinut tuomitaan lusimaan elämän viimeiset vuodet laiminlyötynä joko kotona tai vieläkin yksinäisemmin ankeassa laitoksessa. Tämä on faktaa, koska ihmisen elinikä nousee ja harvan toimintakyky ja terveys riittävät itsenäiseen pärjäämiseen loppuun asti. Muutoksen tarpeen voisi todeta tosinkin. Tarvitaan asenneremontti. Aasiassa, arabimaissa ja Idässä yleensäkin ymmärretään kunnioittaa omia vanhuksia. Heidän elämänkokemus ja tieto on toiminut ja toimii siltana tulevaisuuteen. Oikeastaan se on mahdollistanut elämän ja pärjäämisen seuraaville sukupolville. Kannattaako tämä ymmärrys hylätä vai hyötykäyttää?
Mitä voin itse tehdä vanhusteni hyväksi? Käy edes katsomassa heitä ja kysele kuulumiset. Tee yhteistyötä hoitohenkilöstön kanssa. Asenteet ja arvot saattavat olla hukassa hoitotyötäkin tekevillä niin kuin on nähty viime aikoina. Työpaikan vastuuhenkilö on esimies. Kohdista rakentava palaute hänelle, älä syytä heti kärkeen tavallista duunaria. Tai sitten suoraan laitoksen johdolle. Johtaminen, arvot ja pelisäännöt luodaan huipulla.
Ota vastuu oman elämäsi tulevaisuudesta huolehtimalla omista läheisistäsi, voit sitten odottaa, että sinuakin kohdellaan vastaavasti!
Esa Kanerva