8.3.2021
Kirjoitan nyt vanhuudesta tai ikääntymisestä niin kuin hienostellen halutaan sanoa. Aihetta voi lähestyä monesta eri näkökulmasta. Puhutaan vanhusten hoivapommista ja taloudellisista kustannuksista. Tai voisi tarkastella, mitä muutoksia tapahtuu ihmisen elimistössä tai mielessä. Keskityn nyt kuitenkin omiin kokemusasiantuntijan havaintoihini. Mitä kropassa tapahtuu ja mikä mielessä myllertää? Ja kuinka meihin ikääntyneisiin suhtaudutaan yhteiskunnassa ja voiko vanhuuteen valmistautua? Mitä itse voisin tehdä onnellisen vanhuuteni hyväksi? Tuo onnellisuus ja vanhuus taitavat olla sinänsä vaikeasti saavutettavia, jos onnellisuudella tarkoitetaan kivuttomuutta ja ilman ahdistusta sujuvaa elämää. Kipu ja raihnaisuus tulevat jokaiselle varmasti, harva osaa miettiä tuskastumatta kenties uhkaavaa muistisairautta ja ahdistumatta päivien päättymisestä. Onnellisuuden sijaan voisi olla mielenrauha tavoittelemisen arvoista. Kuolemaa ei sinänsä kannata pelätä, kuolemisen tapaa kyllä. Vanhuuden arvostusta voi testata mielessään kysymyksellä, haluaisiko kymmenen vuotta nuorempi ihminen vaihtaa osaa kanssani. Eläkkeen kyllä moni haluaisi, muttei kymmentä vuotta lisää ikää. Eikä eläkeläisen identiteettiä.Se lienee yksi lysti, mitä ruumiissa pikkuhiljaa tapahtuu iän kertyessä. Kysymyksessä lienee kuitenkin hidas prosessi, joka alkaa jo armeijaiässä. Johtuuko se geeneissämme olevasta ajastimesta tai solujen hapantumisesta, ei tarkkaan tiedetä. Joka aamu sen kuitenkin huomaa, ettei tässä olla nelikymppisiä. Paikat ja nivelet ovat jäykkiä ja liikkeelle lähteminen vie oman aikansa. Vanheneminen on yksilöllistä ja mukana seuraavat ikään liittyvät sairaudet. Tohtorit onneksi lupaavat, että sairauksia voi ennaltaehkäistä liikunnalla ja elintavoilla. Päivittäiseen reippaaseen kävelyyn olen pyrkinyt ja viinan kanssa läträämistä olen vähentänyt. Joskus täytyy irrotella ja krapulan muistaa taas pitkään. Tupakkia en ole polttanut koskaan. Sen lopettamisen tuskasta siis vältyn. Mutta en kuvittele lenkeillä nuortuvani tai ehkäiseväni mahdollista syöpää. Se tulee, jos on tullakseen.
Mielenrauhan kanssa on joskus ongelmia. Tuppaa ahdistamaan, kun kavereita lähtee viereltä. Äskettäin yksi, lähes ikäiseni, siirtyi rajan tuolle puolen. Siis minkä rajan? On ihmisen yksinkertaisuutta kuvitella mielessään elämän ja kuoleman välille jonkinlaisen rajan. Se taitaa olla uskonnon meille opettamaa harhaa maallisesta elämästä ja taivaasta. Kukaan ei ole tullut kertomaan tarinaansa ”rajan” takaa kuoltuaan. Uskonnosta ei ole minulle mielenrauhan turvaajaksi, olen vahvasti epäilijä koko hengellisyyden sanomaan. Uskonnosta ja uskomisesta täytyy kirjoittaa oma juttunsa. Millä siis voisi saavuttaa tyyneyttä pakon edessä ja lievittää ahdistusta? Uskon, että elämässä täytyy olla tavoitteita, ei suuria suunnitelmia tietenkään. Niitä voi suunnitella, vaikka päiväkohtaisesti tai korkeintaan kuluvaksi vuodeksi. Pääasia on se, että aamulla tietää suunnilleen jokaisen päivän ohjelman. Pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi, kantaa vastuuta itsestään ja lähimmäisistään. Uskallan huudahtaa, me ikääntyneet olemme yhteiskunnan toiminnan kannalta nykyään melkein välttämättömyys. Kuka hoitaa omaistaan, lastenlapsiaan tai tekee vapaaehtoistyötä? Me seniorit. Taloudellinen yhteiskunnallinen tuotos on miljardiluokkaa.
Sosiaalinen turvaverkko on tarpeellinen, se tuo rauhaa sieluun. Nöyryyttä kannattaa harjoitella, jos elämässä ei ole tarvinnut elämässään tätä ominaisuutta tähän mennessä, nyt sitä kannattaa opetella välttämättömyyden pakosta. Kuolema määrää ajankohdan ja sinä poistut, halusitpa sitä tai et.
Paljon voi valmistella tulevaa vanhuuttaan papereiden laadinnalla. Olen aikaisemminkin kirjoittanut testamentin välttämättömyydestä, vaikka ei ole kysymys suurista perinnöistä. Riita saadaan aikaan lusikoistakin. Hoitotahto on hyvä olla olemassa ja elämänlaatutestamentti se vasta tarpeellinen onkin. Siinä voi määritellä edunvalvojaa sitovasti oman vanhuutensa hoivan laadusta. Tulevaisuudessa se on entistä tärkeämpää, koska vanhusten hoivan suuntaviivat ovat tällä hetkellä hukassa tässä yhteiskunnassa. Eikä asia korjaudu edes rahalla. Vanhuusmyönteisten asenteiden muokkaus tarvitsee vuosikymmeniä. Näin pessimistinen olen tällä hetkellä.
No, onhan sitä iloja vanhanakin. Paras niistä taitaa olla pikkiriikkinen vahingonilo nuorempia ja kaikkitietäviä ihmisiä kohtaan. Tulee teillekin vielä se päivä, jolloin peilistä ei enää näy kauniit ja sileät kasvot. Ja niin turhista asioista käydään ns. keskustelua julkisuudessa. Tavoitellaan täydellisyyttä ja rahaa. Rahasta puheen ollen, se kannattaa käyttää silloin kun siihen pystyy. Jos vanhalla nimittäin sattuu olemaan rahaa, sitä ei enää pysty käyttämään. Vanhalle ihmiselle raha ei ole kuin korkeintaan numerot pankkitilillä. Tämän asian uskaltaisin neuvoa nuoremilleni eikä se ole vanhuutta eikä viisautta!
Esa Kanerva
