22.8.2019
Kävin katsomassa eilen äitiäni Koukkuniemen alueella. Hänet siirrettiin Hatanpäältä Rauhaniemen sairaalaan heti sen jälkeen kun ruumiillinen kunto hiukan koheni. Täytyy sanoa, että ovat nuo tervaskannot sitkeitä. Niin se näyttää muorikin päättäneen palata takaisin tähän maailmaan. Mutta se ei ollut juttuni pointti. Lähtiessäni sairaalasta, kohtasin erään tuttuni ja ystäväni, johon olin monet kerrat yrittänyt ottaa yhteyttä pitkin vuotta.
Hänen vaimonsa kuljetti häntä pyörätuolissa. Kaverini istui kyydissä huonossa asennossa tyynyillä tuettuna. Tunnistin ja kysyin, mitä kuuluu? Vaimo purskahti kyyneliin ja ymmärsin, että jostakin vakavasta on kysymys. Kysyin, tunnetko minua? Hän vastasi, että kyllä. Vaimo jatkoi itkuaan. Sai sanotuksi, ettei hänellä ole ollut puhelinta enää pitkään aikaan.
Muistan miehen hyvin pitkältä aikaa. Viime vaaleissa hän oli tukiryhmässäni. Vaalit käytiin vuonna 2017. Hän oli niitä viimeisä aatteen mohikaaneja, jotka jaksoivat tehdä puolueen perustyötä voimiaan kyselemättä. Pyysi, mitä apua tahansa, hän oli valmis.
Tunnen huonoa omaatuntoa. Miksi en ollut hakenut häntä tarkemmin? Hän oli suunnitellut kyllä minulle ääneen muuttavansa takaisin entiselle asuinpaikkakunnalle. Oletin, että näin on käynyt. Puhelimen mykistyminen oli kyllä ihmetyttänyt eikä Fonectastakaan ollut apua.
Hyvät ystävät ovat kalliit. Elämä kuljettaa vanhana meitä hyvin nopeasti. Terveyden voi menettää hyvinkin lyhyessä ajassa. Opin tästä kohtaamisesta sen, että ystävän katoaminen ei toistu. Sovimme vaimon kanssa, että tapaamme Koivulan puistossa tästä eteenpäin. Ystävä oli löytynyt, hienoa!
Suunnittelimme, että voisimme yhdessä tavata ulkona, kuhan äitinikin pääsee pyörätuoliin. Ja poiketa kaffilla.
Tätä juttua kirjoittaessani saan puhelinsoiton Rauhaniemestä. Äitini on kuollut. Oli mennyt puhumattomaksi ja tajuttomaksi. Elämä on luopumista. Vaikka äidin kunnon tiesikin, kuolin viesti tulee aina yllättäen. Siihen ei voi varautua. Lopetan tähän.
Esa Kanerva