Kauas pilvet karkaavat

                                                                                                                               

                                                                                                  

                                                                                                                                      29.5.2025

Tämä on tarina siitä, miten koen vierauden tunnetta nyky-yhteiskuntaan. Ikää tulee, askel lyhenee ja ajttelussakin taphtuu muutoksia. Mikä ennen tuntui järkevältä touhulta, on muuttunut yhdetekeväksi. Olen mo nesti pysähtynyt miettimään, miksi mieleen hiipii kokemus, tunne ja ikävä yhteiskunnan menneita toimintatapoja kohtaan. Kysymys ei ole oikeastaan haikailusta "menneiden hyvien aikojen" perään, vaan kysymys on mielen hämmennyksestä. Olen keskellä outoutta, ihmistä ei ole enää pankeissa, saati postissa eikä oikeastaan kaupoissakaan, sielläkin palvelet suurelta osin itse itseäsi. Jos haluat pysäköidä autosi, lataa äppi, syötä tiedot ja opettele käyttämään sitä. Paketti voi tulla lähimarkettiin, mutta voi se mennä automaattiin, jonka avaamiseen tarvitse äpin. Puhelimesi voidaan sulkeä, jos et ole huomannut katsoa äppiin tullutta laskua, joka on unohtunut maksamatta. Missä luuraa ihminen, joka neuvoisi sinua tässä vieraassa ja monimutkisessa maailmassa?

En ole digisyrjäytynyt, vielä. Vaara piilee siinä, että koko ajan digitaalinen kehitys ja palvelujen siirto etenee. Pitää osata hossakin vaiheessa tekoälyn käyttö, jotta voi edetä palvelujen käytössä. Jossakin vaiheessa tulee raja vastaan, että ei ymmärrä, mitä tulisi tehdä ja edetä. Asia huolestuttaa etenkin viranomaispalvelujen osalta. Kuka väittää, että Pirhan kotisivut olisivat yksiselitteisen helppoja ja toimivia käyttää. Eivät ole, tarvitaan liian monta klikkausta perille päästäkseen. En kaipaa puhelinsoittomahdollisuutta enkä oikeastaan halua tavata usein lääkäriäkään. Lääkärin ammattitaitoa, neuvoja ja saavutettavuutta kaipaan. Ja nopeaa reagointia. Ja tuleehan tässä vähitellen ongelmia esimerkiksi hyvin pienen fontin lukemisessa, varsinkin puhelimesta.

Kyllähän iän karttuessa kaveripiiri harvenee, kun kuolema korjaa talteen. Pitkäaikaisiakin ystävyyssuhteita katkeaa ja kyllähän se vetää mielen matalalle kaverib hautajaisten jälkeen. Kuolemaa seuraa aina monimutkainen prosessi luopumista, muisteloa ja itsesääliä ihmisen osasta maailmassa. Surutyötä olisi mukava tehdä porukalla ja porukassa, tähän ei yleensä ole halukkuutta ilmeisesti aihe on liian kipeä. 

Ei mene varmaan montaa vuotta politiikassakaan siihen aikaan, jolloin ei iän vuoksi kelpaa porukkaan. Se on valitettavaa, koska vanhenemme yksilöllisesti. Joltakin menee vanhuus jalkoihin ja liikuntakysyyn, mutta pää pysyy kirkkaana. Iästä ja rajoitteista huolimatta kokemuksesta olisi yheiskunnassa aina käyttöä. Miksi vanhuus on suomalaisille niin kielteinen asia. Huomaan ikärasismia silloin tällöin. Ei se ole sormella osoittamista, vaan silmien peilistä voi päätellä, mitä asiakaspalvelija minusta ajattelee, "Mitähän toikin vanhaa äijä horisee ja luulee olevansa." Suomalainen yhteiskunnallinen ilmapiiri on tunkkainen ja viimeiset vuodet entistä kahtiajakautuneempi. Toiset voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan työllisinä, toiset työtöminä ja halveksuttuina toisen luokan köyhinä kansalaisina. 

Sitten näihin sukupolvikysymyksiin. Näissä kysymyksiisä koen suurta tuskaa nähdessäni tahditonta käytöstä ja menettelytapoja. Minne ovat hyvät tavat osalta ihmisiä kadonnut tyystin ja tilalle on tullut öykkäröinti, minäittementaliteetti. Ihmiselle ei ole missään vaiheessa varmaan opetettu ymmärtämään, että lakin päästä pois ottaminen ruokaillessa on paitsi hyvä tapa, myös keino välittää kiitollisuutta ruoan valmistajaa, muita ruokailijoita ja itse ruokaa kohtaan. Tai naapurin tervehtiminen on keino yhdistää sosiaalisia suhteita, niin myös piristää ja lisätä turvallisuuden tunnetta lähiympäristössä.

Radiosta ja televisiosta tulee nyky-yhteiskuntaa peilaavia ohjelmia. Nuoria, urheilullisia ja meneviä ihmisiä kilpailee milloin missäkin lajissa ja missä päin maailmaa. Sitten kisaillaan typeryydessä ja näytellään formaatin mukaan riehakasta tai tiherretään itkua. En jaksa innostua, en kerta kaikkiaan. Ja illasta toiseen, teemat vähän vaihtelee, joku voittaa, joku putoaa, näytellään yhteiskunnan nykymenoa, heikot sortuu elon tiellä.

Kauas pilvet karkaavat, laulettiin laulussa. Yhä kauemmaksi taakse jää maailma, jossa kaikki oli suurin piirtein ennustettavaa, paitsi itänaapurin toimet. Työsuhteet olivat pysyviä, talkoilla rakennettiin Suomea, työkaverit viettivät kesälomansakin yhteisiiä kesäkodeissa, posti tuli ajallaan ja kaupungin bussikuski ehti hörpätä kahvit ja polttaa tupakit päättäreillä. Kaikesta ei loukkaannuttu, tapeltiin reilusti jopa nyrkeillä, harvemmin puukoilla toisin kuin nykyään, ei ollut alaikäsiä syytteessa murhanyrityksistä, oli verkkaisempaa ja osallistuttiin yhdistyksiin. Sellaista menneen Suomen ennakoitavuutta ja porukalla tekemistä minä kaipaan. Koulussa oli kuri ja opettajan sana laki. Poliisi oli auktoriteetti, jota jopa pelättiin. Mutta ei ollut katutaidetta eikä sähköpotkulautoja. Polkupyöräilijä saattoi saada sakon suuntamerkin näyttämättä jättämisestä.                                                                   

Kaikkea sitä ihminen haikaileekin, että valkoista keppiä heiluttavaa poliisia Hämeenkadulle ja hänen pillin  vihellystään!

Esa Kanerva