Entä jos...

                                                                                                        

                                                                                                                                                

                                                                                                                                         20.10.2026

Putin on kovissa paineissa. Hän on kenraaliensa, turvallisuusviranomaisten ja oman talouseliittinsä puristuksessa. Sota ei ole sujunut odotusten mukaan, ja hänen lähipiirinsä joutuu pohtimaan yhä vakavammin omaa tulevaisuuttaan. Kansalaisten keskuudessa huolta herättää ennen kaikkea toimeentulo, mutta myöskään venäläisten sopeutumiskyky ei ole rajaton. Sama pätee eliittiin. Jossain vaiheessa oman selviytymisen vaisto voi ajaa uskollisuuden edelle. Uhkaava parvekkeelta putoaminen pelottaa.

Mutta mitä diktaattori tekee, jos hän kokee olevansa nurkkaan ajettu?

Todennäköisesti hän hyökkää. 

Presidentti J. K. Paasikivi totesi päiväkirjoissaan usein, että Venäjän toiminta näyttää länsimaisesta näkökulmasta järjettömältä. Olen itsekin pohtinut, mikä voisi olla Putinin sellainen teko, joka näyttäisi meistä täysin irrationaaliselta, mutta jonka hän itse näkisi ulospääsynä epätoivoisessa tilanteessa. 

Jos tavanomaiset aseet eivät riitä saavuttamaan tavoitteita, voisiko hän turvautua taktiseen ydinaseeseen?

Ja mitä siitä seuraisi?

Olen lukenut, että Yhdysvallat on tehnyt Venäjälle selväksi, ettei ydinaseen käyttö jäisi ilman seurauksia. Venäjän sotilaallista suorituskykyä heikennettäisiin voimakkaasti, mm. Mustanmeren laivasto tuhottaisiin kokonaan. Vastatoimet eivät välttämättä olisi ydinaseellisia. Samaan aikaan maa joutuisi lähes täydelliseen poliittiseen ja taloudelliseen eristykseen. 

Ehkä vakavin seuraus olisi Kiinan ja Intian reaktio. Ne ovat vastustaneet ydinaseiden käyttöä, eikä Venäjä pärjäisi pitkään ilman tärkeimpiä kauppa- ja yhteistyökumppaneitaan. 

Sotilaallisestikaan hyöty ei olisi kiistaton. Ydinase tuhoaisi alueita, joita samalla pyrittäisiin hallitsemaan. Lisäksi säteilyn vaikutukset eivät pysähtyisi valtakunnan rajoille. Ukraina kärsisi raskaita tappioita, mutta sodan ratkaiseminen yhdellä iskulla olisi kaikkea muuta kuin varmaa. 

Maailmalle suurin menetys olisi ehkä henkinen. Ydinaseen käyttö rikkoisi käsityksen siitä, että jotkin rajat ovat edelleen koskemattomia. Se voisi käynnistää uuden asevarustelun aikakauden, jossa yhä useampi valtio alkaisi pohtia omaa ydinasettaan turvallisuustakuuna, ehkä jopa Pohjoismaat yhdessä. 

Taloudelliset seuraukset olisivat mittavat. Markkinat reagoisivat rajusti, raaka-aineiden hinnat nousisivat ja maailmantalous ajautuisi syvään kriisiin. Tavalliset kansalaiset maksaisivat jälleen suuren osan laskusta. 

Toivoa sopii, ettei ydinaseen käyttö ole edes Venäjällä yhden miehen käsissä. Olen ymmärtänyt, että päätöksentekoon osallistuu useita vallan huipulla olevia henkilöitä. Lopulta vahvin este ydinaseen käytölle saattaa olla tietoisuus siitä, että päätös kaataisi todennäköisesti myös nykyisen hallinnon. Kenraalit, oligarkit ja muu eliitti tuskin sitoisivat kohtaloaan johtajaan, jonka ratkaisut veisivät maan katastrofiin. Venäjällä sodan hävinnyt tsaari on entinen tsaari.

Toistaiseksi Putin on tyytynyt ydinaseilla uhkailuun. Viimeisen kortin pelaamiseen liittyy valtavia riskejä. Silti historia opettaa, ettei epätoivoinen yksinvaltias aina tee rationaalisia ratkaisuja.

Siksi kysymys on edelleen aiheellinen:

Entä jos? 

Esa Kanerva

Kun tuppurainen ei jaksa hoitaa tappuraista

                                                                                          

 

  

                                                                                                                                13.10.2026

Taloudellinen pakko on usein kaikkein tehokkain muutosvoima. Tällä hetkellä näyttää valitettavan todennäköiseltä, ettei yhteiskunnallamme ole enää varaa – saati poliittista tahtoa – hoitaa ikääntyvää väestöään nykyisellä palvelumallilla. Kun julkisen talouden raamit tiukentuvat ja hoivajärjestelmä kipuilee, on pakko kysyä: mitä tulee tilalle? En halua syytinkiukoksi ja omaisten vaivoiksi enkä mihinkään kolhoosiin. Olisiko olemassa säällistä vaihtoehtoa asua, elää ja saada pientä passinkia ennen elämän finaalia ja viimeistä sijoituspaikkaa hoivaosastolla.

​Ensimmäinen askel on sukupolvien välisen kuilun loiventaminen. Meidän on siirryttävä syyttelemisestä ja vastakkainasettelusta keskinäisen riippuvuuden ymmärtämiseen. Syyllisten etsiminen taloudelliseen ahdinkoon on helppoa, mutta se ei ratkaise euroakaan. Kuilun umpeen kurominen vaatii myyttien purkamista ja rehellistä tilannekuvaa.

​Vanhempien sukupolvien on tärkeää tunnistaa, että nykyiset taloudelliset ja väestölliset raamit ovat nuorille aidosti vaikeammat kuin menneinä vuosikymmeninä. Samalla nuorempien on syytä muistaa, ettei eläkeläisiä vastaan hyökkääminen ole kestävä ratkaisu: nykyiset seniorit ovat kantaneet valtavan työmäärän, korkean veroasteen ja suuria uhrauksia suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiseksi. Yhteiskunta toimii ketjuna, jossa jokainen ikäluokka on vuorollaan saaja, maksaja ja hoivaaja.

​Vastakkainasettelun sijaan tarvitsemme keskinäisen kunnioituksen ja sovittelun kulttuuria. Vanhempien sukupolvien pitkäjänteisyys ja sitkeys ovat kovia aikoja kestäneitä selviytymiskeinoja, kun taas nuorten kyky sopeutua nopeatempoiseen maailmaan on kunnioitettavaa. Kysymys ei ole siitä, kumpi arvojärjestelmä on parempi, vaan miten ne saadaan tukemaan toisiaan.

​Tämä yhteys ei synny seminaareissa eikä parlamenteissa, vaan arjen aidoissa kohtaamisissa. Erittäin konkreettinen ja tehokas ratkaisu on sukupolvien yhteisöasuminen – eri ikäpolvien asuttaminen samoihin kiinteistöihin.

​Tällaisessa asumisessa kaikki voittavat: Nuoret saavat edullisemman ja turvallisemman asumismuodon, jos pientä arjen apua tai juttuseuraa vastaan saa huojennusta asumiskustannuksiin. Ensimmäistä kertaa omillaan asuva nuori saa ympärilleen rauhallista elämänkokemusta. Ikäihmiset saavat ympärilleen elämää, juttuseuraa ja kevyttä arjen tukea.

​Nyt on kiire. Hyvinvointialueiden arki on pelkkää tulipalojen sammuttamista, eikä niillä ole voimavaroja pitkän tähtäimen asumisratkaisuihin. Ainoaksi toimijaksi jäävät kunnat. Kunta päättää kaavoituksesta ja maankäytöstä, ja se voi milloin vain asettaa tonttien luovutusehdoksi yhteisötilojen ja sukupolvien välisen asumismallin toteuttamisen.

​Yhtä asiaa on kuitenkin syytä tähdentää: ikäihmisten hoiva ei ratkea nopeasti pystytetyllä vanhusten keskinäisellä yhteisöasumisella. Jos tuppurainen hoitaa tappuraista, lopputulos on vain raskaan hoivan siirtämistä paikasta toiseen. Tarvitaan aitoa sukupolvien rinnakkaineloa, jossa nuorten tarvitsema joustava asuinympäristö ja arjen tuki kohtaavat senioreiden turvallisuuden ja elämänkokemuksen.

​Sukupolvien keskinäisen väittelyn sijaan on aika valita yhteinen arki – arki, jossa eri-ikäiset ihmiset asuvat rinnakkain, kohtaavat luontevasti pyykkituvalla ja pihapiirissä, ja auttavat toisiaan. Lopulta vahvin turvaverkko ei olekaan Pirhan tarjoama kotiapu, vaan se löytyy naapurin oven takaa.

Esa Kanerva

Sinä ja Kokoomuksen miljardisäästöt

 

                                                                                             

                                                                                                        

                                                                                                                         5.10.2026

Vaalit lähestyvät, ja Kokoomus on kertonut tavoitteestaan leikata miljardeja sosiaali- ja terveyspalveluista sekä eläkkeistä. Siitä voi antaa puolueelle tunnustusta: suomalaisille kerrotaan etukäteen, millaista politiikkaa on luvassa.

Mutta yksi asia puuttuu keskustelusta. Kaikki ymmärtävät, mitä miljardi tarkoittaa valtion budjetissa, mutta harvempi ymmärtää, mitä se tarkoittaa omassa arjessa.

Todellisuudessa miljardiluokan säästöjä ei tehdä hallinnosta. Ne tehdään palveluista.

Ensimmäinen askel olisi hyvinvointialueiden määrän vähentäminen. Hallintoa voitaisiin karsia, mutta suurimmat säästöt syntyisivät vasta palveluverkon keskittämisestä. Se tarkoittaisi pienempien terveysasemien sulkemisia, pidempiä asiointimatkoja ja entistä vaikeampaa pääsyä lääkärin vastaanotolle.

Kun rahaa leikataan näin paljon, henkilöstöä on pakko vähentää. Soten menoista valtaosa koostuu palkkakuluista. Matematiikalle ei voi äänestää vaihtoehtoa. Jos miljardit katoavat budjetista, tuhansia työpaikkoja katoaa palveluista.

Samalla myös hoitoon pääsyn kriteerit kiristyvät. Jonot pitenevät, tutkimuksia tehdään vähemmän ja hoitoa kohdennetaan yhä vakavampiin tilanteisiin. Palvelua saa edelleen, mutta myöhemmin ja harvemmin.

Myös vanhuspalveluissa seuraukset olisivat tuntuvia. Ympärivuorokautista hoivaa tarjottaisiin entistä rajatummin, ja vastuu siirtyisi yhä enemmän omaisille. Käytännössä säästöistä merkittävä osa toteutettaisiin siirtämällä hoivavastuuta julkiselta sektorilta perheille.

Leikkauksia olisi vaikea välttää myös mielenterveyspalveluissa, perhetyössä ja vammaispalveluissa. Juuri niissä palveluissa, joiden tarkoitus on ehkäistä raskaampien ja kalliimpien ongelmien syntymistä.

Eläkkeissä miljardiluokan säästöjä ei puolestaan saada ilman puuttumista järjestelmän perusrakenteisiin. Nopein keino olisi indeksien heikentäminen tai jäädyttäminen. Se näkyisi suoraan eläkeläisten ostovoimassa.

Kaikkein merkittävin seuraus liittyy kuitenkin yhdenvertaisuuteen. Kun julkisia palveluja supistetaan, vaihtoehdoksi nousevat yksityiset palvelut ja vakuutukset. Ne, joilla on varaa, pääsevät hoitoon nopeasti. Ne, joilla ei ole, jäävät jonoon.

Siksi tulevissa vaaleissa ei ratkaista vain sitä, mikä puolue vetää hallitusta ja hallitsee Suomea. Ratkaistaan myös se, säilyykö hyvinvointivaltion ydin ja ajatus. Vai lipuuko Suomi kohti amerikkalaistyylistä, puhdasta markkinaperusteista mallia.

Esa Kanerva