Uhosta armollisuuteen

                                                                                                              

                                                                                                                    

                                                                                                                                      26.8.2026

Onhan sitä rompetta tullut elämänsä aikana ympärilleen kerättyä. Paitsi ihan konkreettista tavaraa ja työkalua, niin monenmoista tarinaa ja ihmissuhdetta on koettu ja kohdattu. Työelämässä on ollut pyrkyä ja politiikkakin on kiinnostanut. Nyt olen tullut siihen vaiheeseen, että koen jollakin tavalla eri lailla elämää ja tätä elämäntilannetta. Iäkkään miehen arjessa tulee luopumisesta hiljainen, mutta jatkuva elämäntoveri. Ei siinä ole mitään pelottavaa ja tarkoita synkkyyttä tai tyhjyyttä, se on muutos, jonka jokainen kokee omalla tavallaan. Ja täyttää tämän tilan jollakin muulla, uudella tavalla.

Roppa ja fyysinen kunto on ensimmäinen merkki siitä, että miehuuden päivät ovat menneet. Jokainen aamu on oma ponnistuksensa ja ähkynsä saada itsensä liikkeelle. Vilkaisu kylpyhuoneen peiliin panee viimeistään realiteetit kohdalleen. Eikä vanhuuteen auta liikunta eikä muutkaan poppakonstit. Fyysinen voima hiipuu ja nuoren miehen ajatus ikuisesta nuoruudesta ja pärjäävyydestä katoaa. Joissakin asioissa on jopa uskallettava pyytää apua, mökin katolle en enää mene enkä rännejä putsaa. Vähän ottaa pattiin ja itsetuntoon, enemmän kuin mikään kolotus.

Työ on ihmiselle tärkeä ja oman identiteetin selkäranka. Onneksi on edelleen noita sivuhommia. Ja vapaaehtoistyötä olisi enemmän kuin on mahdollisuuksia ajan puolesta tehdä. Työstä luopumisen jälkeen on ollut pakko kysyä itseltään, kuka minä oikeastaan olen, olenko minä tehnyt oikeita asioita ja onko minusta ollut yhteisölleni hyötyä? Saanko hyvällä omalla tunnolla tehdä nyt vain niitä asioita, joista ei makseta palkkaa?

Paljon on tovereita viereltä lähtenyt ikuisiksi ajoiksi. On ollut monia hautajaisia ja niissä on ollut mahdollista kerrata omaakin elämäänsä. Onneksi on vaimo rinnalla ja saan jakaa hänen kanssaan arjen. Jossakin vaiheessa yleensä toinen lähtee ensiksi, mitä sitten elämälle tapahtuu? Monia sisäisiä pohdintoja on sekin asia aiheuttanut. Jommankumman kuoleman jälkeen juridiset asiat ovat kunnossa, eniten pelottaa sellainen sairastuminen, että joutuu holhotuksi.

Kivojakin asioita tapahtuu. Aamujen kiireettömyys ja isot huolet ovat poissa. Yksinkertaisuus on valttia, hyvä arki on muutakin kuin suorittamista, voi istahtaa tunniksi, pariksi katselemaan kesän kauneutta. Elämä tiivistyy ja osaa arvostaa elämän pieniä asioita. Juuret ovat vahvasti maassa kiinni, joku kutsuisi niitä juuria elämän arvoiksikin. Niihin on helppo tukeutua.

Elämälleen voi hymyilläkin ja nauraa. Nuoruuden rillumarei ja seikkailut joutavat omaan arvoonsa. No on ainakin, mitä muistella ja tarinoida, kamujen kanssa. Moni juttu olisi saanut jäädä tekemättä, katumuksella ei ole kuitenkaan tässä vaiheessa merkitystä. Viinin juonti on loppunut, mutta soitto raikuu vieläkin. Parisuhteessa on tärkeätä kiintymys ja vakaus. Ja elämän jatkuvuus lastenlapsissa.

Elämän villi nuoruuden vimma on muuttunut levolliseksi muisteluksi. Luopumisesta on tullut aika keskeinen osa elämää. Seuraavaksi menee jossakin vaiheessa kortti, kyky liikkua heikkenee tai joku läheinen lähtee viereltä. Ja sitten tulee oma vuoro kuolla ja siirtyä Kalevankankaalle sukuhautaan. Näin se ihmisen elämä kulkee!

Esa Kanerva

Putinin väitöskirja?

 

                                                                                 

                                                                                          

                                                                                                          16.8.2026

Luin kesälukemisena kirjaa Silkkitien historiasta ja teoksessa mainittiin jossakin yhteydessä Putinin väitöskirjasta. Kiinnostuin oitis, tämän opinnäytteen täytyy kuulua samaan sarjaan kuin Ceausescun perheen surullisenkuuluisat tieteelliset saavutukset. Pengoin asiasta taustatietoa ja arveluni osuivat oikeaan. Uutta on sen sijaan se, että hänen poliittisen uransa ja imagon rakentaminen alkoi jo 1990-luvun loppupuolella. Ja tämä väitöskirja loi pohjaa taloudesta ymmärtävästä johtajasta. Putin suoritti taloustieteen kandidaatin tutkinnon Pietarin kaivosinstituutissa 1997. Tutkinto vastaa länsimaista tohtorintutkintoa. Aihekin on perin mielenkiintoinen ja enteellinen, luonnonvarojen, erityisesti öljyn ja kaasun, strateginen suunnitteluja ja käyttö maan jälleenrakentamiseksi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Ydinjohtopäätös oli valtionjohtoinen kapitalismi, jossa luonnonvarat pidetään valtion tiukassa kontrollissa ja valtion omistamien jättiyhtiöiden käsissä. Ja näinhän Venäjällä on systemaattisesti toimittu.

Lännessä väitöskirja joutui tiukkaan syyniin. Ja kuten arvata saattoi, arviointitulokset olivat tyrmääviä. Väitöskirja oli suuri plagiaatti, tekstissä oli kymmeniä sivuja suoraan amerikkalaisesta oppikirjasta kopioituja tekstejä. Kerrotaan useissa lähteissä, että työn todellinen laatija oli kaivosinstituutin rehtori Vladimir Litvinenko.

Ei sen enempää itse väitöskirjasta, mutta minun johtopäätös on se, että Putin ei tullut polittiselle näyttämölle tuntemattomuudesta ja ollut vahingossa pinnalle pulpahtanut poliittinen komeetta, vaan hänen takanaan ollut turvallisuuskoneisto oli tehnyt pitkäjänteistä työtä ja suunnittelua Venäjän ”haltuun” ottamisesta. Tarvittiin tietenkin keulakuva, joksi oli valikoitunut everstiluutnantti Putin. Hänelle luotiin kansaa varten markkinointi-imago teknokraattisesta, sivistyneestä ja taloutta ymmärtävästä johtajasta. Todellisuudessa väitöskirja kuvasi Venäjää valtiona, jossa akateemiset arvonimetkin ovat ostettavissa tai hankittavissa poliittisella arvovallalla. Tai Stalinin mallia, jossa toisten työ tai elämä otetaan omaan käyttöön ilman lupaa.

Ihmettelen edelleen suuresti, miksi Saksa meni Putinin energia-ansaan aivan estottomasti. Luotettiin Putiniin ja Venäjään kuin pukki suuriin sarviin, vaikka esimerkiksi tämä väitöskirja olisi ollut käytettävissä. On totta, että Neuvostoliitto oli ollut rehellinen kauppakumppani ja energiatoimitukset olivat olleet säntillisiä, mutta mikään ei taannut sitä, että Venäjä olisi toiminut samoin. Täydellistä sokeutta oli haluttomuus nähdä, että väitöskirjan ajatus luonnonvarojen valtiollisesta ohjauksesta oli todellinen strateginen doktriini. Valtion ulkopolitiikassa oli välineinä käytettävissä niin energiapolitiikka kuin asevoimat.

Missä oli Saksan valtion geopoliittinen realismi 1990-luvun lopulla? Kaikkien nähtävissä on nyt se, kuinka toiveajattelulla ei oli reaalipolitiikassa sijaa. Saksalla olisi pitänyt olla oma Paasikivensä, joka olisi lyönyt nyrkkiä pöytään. Hän olisi varmaan sanonut, että Venäjän kaltainen suurvalta ei koskaan tarkastele kaupankäyntiä pelkästään kaupallisena toimintana. Saksalaisten ajatus sitoa Venäjä länteen kaupankäynnillä olisi Paasikiven mielestä ollut vaarallista toiveajattelua. Venäjän toimintatavat pysyvät pohjimmiltaan samaisina hallitsijasta tai ideologiasta riippumatta, olipa kysymyksessä tsaari, Neuvostoliitto tai Putin.

Suorastaan pöyristyttävää oli antaa teollisuutensa ja yhteiskunnan elinehdosta – energiasta – riippuvaisen vain yhdestä toimijasta. Eihän Saksa ollut enää itsenäinen todellisuudessa, jos energiakytkin sijaitsi Moskovassa. Ja juuri tähän luulisin Putinin luottaneen hyökätessään Ukrainaan. Putin oli saanut narun Saksan kaulaan ja hän uskoi ja luotti siihen, ettei länsi reagoisi ainakaan yhtenäisesti invaasioon talouspakottein eikä sotilaallisesti. Lisäksi aiemmat kokemukset puolsivat tätä käsitystä. Hyökkäys Georgiaan ja Krimin valtaus ei ollut johtanut energiapakotteisiin. Pakko on tehdä kehäpäätelmä, Saksa oli edellisen maailmansodan aloittaja ja hyökkääjä, nyt Euroopan pitkän rauhanjakson päätti Saksan Venäjää myötäilevä ja yhteistyöhön pyrkinyt politiikka. Kummankin strategian ääripäiden, hyökkäyksen ja myötäilyn, seuraus oli sama, sota, jossa Saksa oli keskeinen toimija.

Putinin väitöskirjan ajatukset, niin kopioituja kuin ne ovatkin, kuvastaa kuitenkin Venäjän valtaeliitin ja tiedusteluorganisaation olleen hereillä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Suuret suunnitelmat valtion varantojen ja tulevien rahavirtojen kaappaamiseksi oli tehty jo heti 1990-luvun alkupuolella. Muutama sekasortoinen vuosi oikeastaan auttoi kaatamaan demokratian ja Jeltsinin hallinnon. Niin kuin vuonna 1917 sekasorto ja nälkä olivat suurin syy vallankumouksen onnistumiseen, niin vuonna 1999 Putin syrjäyttäessä Jeltsinin, kansan nälkä ja puute loivat olosuhteet autoritäärisen yhteiskunnan syntymiseen. Ja uuteen sotaan Euroopassa.

Esa Kanerva