28.3.2026
Ollaan kuulemma onnellisia. Toisaalta suomalaisessa yhteiskunnassa tunnutaan olevan häkellyttävän yksimielisiä siitä, että nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, työpaikoilla uuvutaan ja aikuiset ovat ilkeitä. Lapset leikkivät puukkoleikkejä ja vahingoittavat toisiaan. 15-vuotias tekee palkkamurhia. Täytyyhän tämän epätoivottavan kehityksen taustalla olla jotakin. Mikä on mennyt pahasti pieleen?
Ihmiselämän alkueväät saadaan kodista ja vanhemmilta. Mistä vuosikymmenestä lähtien yhteiskunta on alkanut ohjata vanhemmuutta lasten yksilöllisyyden ja tahdon ylenmääräinen kunnioittamiseen, ryhmässä selviytymisen sijaan? Voidaan palata useita vuosikymmeniä taakse päin. Lapsilta on alettu kysymään mielipidettä joka asiaan, myös tilanteissa ja ongelmaratkaisuissa, johon lapsen aivot eivät ole kykeneviä sitä tekemään. Kodeissa käydään jatkuvia neuvotteluja lapsen kanssa täysin perustelluista askareista, jotka tehdään joka tapauksessa, kuten hampaitten pesu. Lapsen on syytä oppia, että maailmassa on monia asioita, johon minun mielipiteelläni ei ole yksilönä kovinkaan suurta arvoa, ei lapsena eikä oikein aikuisenakaan. Tällainen neuvottelukulttuuri ei ainakaan lisää lapsen turvallisuuden tunnetta. Laumaeläimenä ihminen ja lapsi varsinkin tarvitsee johtajan.
Suomalaisessa kasvatuksessa on tapahtunut iso muutos. Sotien jälkeen toivoimme lapsistamme hyviä yhteisön jäseniä ja kavereita. Lapset valmennettiin ottamaan huomioon toisenkin ihmisen mielipiteet ja tunteet. Äiti muistutti aina, että Kallelle tulee paha mieli, jos sinä teet noin. Yhteisöillä oli tiukat säännöt ja normit. Niiden rikkomisesta yksilö joutui tuntemaan häpeää ja saamaan rangaistuksia. Kouluissa oli kuri nykyajan mittapuun mukaan kova. Yksilöllisiä tarpeita ei juurikaan huomioitu, vaan kaikki tapahtui porukan ehdoilla ja eduksi. Tätä kurinalaisuuttaako on lähdetty purkamaan ja nostamaan yksilön tarpeitten eetosta?
Nyt vanhemmat valvovat haukkoina meidän Eetumme oikeuksia ja Eetulle vaaditaan erioikeuksia. Maailma ei kuitenkaan ole muuttunut mihinkään siitä näkökulmasta, että elämä ei ole aina hauskaa ja mukavaa. Työtä on tehtävä eikä se aina miellytä. Poikkeusta ei voi tehdä meidän Eetummekaan kohdalla. Lasten kasvaminen tähän yltiöyksilöllisyyteen johtaa itsekkyyden kulttuuriin. Minä teen maailmassa niin kuin minä tahdon. Suorastaan huvittavaa nämä keskustelut työpaikoilla ja yliopistoilla etätyöskentelystä. Työpaikalle tai luennolle tulemisen välttämättömyys ei tahdo mennä kaikille kaaliin, etätyön tekeminen Thaimaasta käsin ei nyt vaan kaikissa tapauksissa onnistu. Kalle ei voi olla vanhempien mukana etelässä kolmea viikkoa joka syksy, koska koulunkäynti kärsii.
Joka hetki sitten luin nuoresta naisesta, joka halusi tavata puolisoaan vain aika ajoin. Silloin kun hän tarvitsi ja koki puolisostaan olevan hänelle hyötyä. Ystävyyssuhteitakin tulisi erään somettajan mukaan käsitellä panos-tuotos-suhteen avulla. Sellaiset kaverit ja ystävät kannattaa siivota läheltään pois, joista ei saa mitään hyötyä. Kannattaa lähestyä vain sellaisia ihmisiä, joilla on silmäätekeviin suhteita. Toinen tämän ajan paradoksi on nuorten kokema yksinäisyys. Tämä todistaa sen, että sähköinen ihmissuhteiden hoito on keinotekoista. Some-kaverit eivät ole aitoja ystäviä ja ihmissuhteita. Eikä ns. somevaikuttajista ole esimerkiksi. Kukaan ei oikein tiedä, mihin, miten ja millä sisällöllä he haluavat vaikuttaa.
Usein toistetaan lausetta, että minä haluan elää juuri sellaista elämää kuin haluan. Joo, kyllä se saattaa onnistua, mutta siihen kyseinen yksilö ei pysty enää vaikuttamaan, miten muut ihmiset hänen käytökseensä suhtautuvat. Ihminen voi käyttäytyä itsekkäästi ja törkeästi muita ihmisiä kohtaan, mutta voi kyllä saada lunta tupaan samalla mitalla lähellä oleviltaan. Ihan ihmeelliseltä tuntuu tarinat sellaisista nuorista, jotka katkaisevat suhteensa vanhempiinsa käytyään terapioissa. On loukkaannuttu vanhempien ohjeista ja neuvoista. Vanhemmat ovat syyllistyneet muka ihmisoikeusrikkomuksiin rajoittamalla heidän vapauttaan ja yksityisyyttään kielloilla ja aikatauluilla.
Käsittämätöntä on myös tämä huonon käytöksen medikalisointi. Kaiken maailman kokemusasiantuntijat kehuvat sivuillaan omia sikailujaan. Saatuaan sitten sen tai tämän diagnoosin, uusi elämä aukeni. Saatoin aloittaa puhtaalta pöydältä. Ymmärtäkää nyt, että minä sairastan tätä sairautta, ennen olisi moista käytöstä sanottu ilkeydeksi tai huonoksi käytökseksi. Ei edes koeta minkäänlaista häpeän tunnetta tai syyllisyyttä. Jos yhteisö kertoo hänelle totuuden, hän syyllistää. Syrjintää!
Nykyihminen ei siedä minkäännäköistä epämiellyttävää tai ahdistavaa kokemusta. Näitä tunteitahan elämässä riittää. Eläimen kuoleman vuoksi ei voi jäädä kotiin suremaan tai tyttöystävän kanssa eroaminen ei oikeuta ajamaan humalassa autoa. Uhriutuminen on päivän ilmiö, milloin mistäkin ja sen avulla manipuloidaan lähimmäisiä surutta. Ennen sitä sanotiiin narsistiseksi käytökseksi ja itse asiassa se on vallan käytön väline. Minun totuuteni asiasta on se ainoa oikea, muut ovat väärässä ja minulla on oikeus loukkaantua. Uhri löytää syylliset, vika on aina muissa ja muitten toisenlaiset mielipiteetkin ovat uhrin mielestä hänen kiusaamistaan.
Taaskin joudun toteamaan, että niin lasten kasvatuksessa, nuorten mielenterveyden hoidossa kuin kansalaisten käyttäytymisessä olisi syytä palata pari askelta taakse päin kohti yhteisöllisyyttä ja yksilön vastuuta. Vanhempien täytyy antaa lapsille mahdollisuus olla lapsia, nuorille opetettava oikeuksien rinnalla myös velvollisuuksia ja aikuisille voisi opettaa hyvää käytöstä. Mitä antaa muille, sitä voi vaatia itselleen. Yhteiskunnan ei tarvitse sietää huonoa käytöstä ja elämän ei ole tarkoitettukaan olevan aina herkkua. Todellisuutta ei voi paeta tai voi yrittää kemikaaleilla, mutta se tie on lyhyt. Ja teknologiajättien vallan murtaminen ja niiden algoritmimanipulaation suitseminen on ainoa väylä yhteiskunnan tervehdyttämiseen.
Esa Kanerva
